Savon Sanomat, pääkirjoitus: Kenen ehdoilla elämme? 6.10.2009
Jos suomalaisilta ja eurooppalaisilta kysytään maanosan suvaitsevaisinta kaupunkia, enemmistön vastaus on epäilemättä tämä: Hollannin Amsterdam. Pohjois-Amerikassa on samanlaisen vapaamielisyyden leiman luonut itselleen Kalifornian aurinkovaltion San Francisco.
Hieman yksinkertaistaen voisi kai sanoa, että Amsterdam ja San Francisco ovat todellisia kolmen H:n kaupunkeja. Ensimmäinen H tulee homoista, toinen huumeista ja kolmas heistä, joitten nimeä ei perhelehdessä tohdi oikein mainita.
Mielenkiintoinen uutinen tulee kuitenkin nyt Amsterdamista. Sikäläinen pormestari ehdottaa, että hunnutetuilta islamilaisnaisilta evätään työttömyyskorvaus, jos he ovat kieltäytyneet työpaikasta, jossa työnantajan mukaan ei voi esiintyä huntu tai burkha päässä.
Pormestari edustaa Hollannin poliittista keskustaoikeistoa, kristillisdemokraatteja, mutta on saanut ehdotukselleen tukea myös vasemmalta sosiaalidemokraateilta. Äärioikeisto on sitä mieltä, että islamilaisten naisten pitäisi kulkea Hollannissa ilman huntua myös vapaa-aikana.
Vaatetuskin on politiikkaa. Siitä meillä on omakohtaisia, karuja kokemuksia myös Suomesta.
Äärivasemmiston punaiset paidat olivat 1920- ja 30-lukujen Lapuan liikkeen miehille yhtä suuri ärsytyksen aihe kuin espanjalaisen matadorin heiluttama punainen vaate härälle.
Poliittisen raivon sumentamina lapualaiset kävivät miehissä työväenaatteen kannattajien kimppuun. Moni punainen paita revettiin rikki, moni suupieli vuoti punaista verta tappelun ja nujakoinnin jälkeen. Natsi-Saksan ruskea- ja mustapaidoilta mallia hakenut Isänmaallinen kansanliike IKL halusi sekin erottua ulkoisesti muista ja puetti jäsenensä sinimustiin.
Kansanvallan ja demokratian puolesta puhuneet katsoivat, että yhteiskunnalla on oikeus puuttua lailla ihmisten pukeutumiseen. Näin eduskunnassa säädettiin vuonna 1934 "puserolaki", joka koski yhtä lailla äärivasemmistoa kuin äärioikeistoakin.
Taistolaiset elvyttivät poliittisen paitakulttuurin 1970-luvulla. Punaisen sijasta he pukeutuivat vaaleansiniseen, mikä sekään ei kelvannut porvareille. Taistolaisuus ei ole ollut uhka Suomelle enää pariin vuosikymmeneen. Sen sijaan islamilaisia meillä on keskuudessamme päivä päivältä enemmän.
Miten suhtautua heihin ja erityisesti siihen ääri-islamilaisuuteen, jolle kaikki länsimainen hapatus on halveksittavaa, kirottua, tuomittua ja suorastaan hävitettävää?
Suvaitsevaisiksi tiedetyt tanskalaiset joutuivat ääri-islamilaisten mustalle listalle ja tappouhkien kohteeksi, kun yhdessä sanomalehdessä tohdittiin ihmetellä piirrosten avulla, mitä seurauksia on ollut profeetta Muhammedin oppien uskonkiihkoisella noudattamisella.
Tohtori Jussi Halla-ahon oikeudenkäynti ja sen päätteeksi langetettu tuomio kertoivat, että ääri-islamilaisuuden kanssa ei ole leikkimistä Suomessakaan. Julkisuudessa Halla-aholle ei ole löytynyt juuri ymmärtäjiä saati ystäviä, ja jos heitä lie ns. tavallisen kansan parissa, niin siitä tiedotusvälineet vaikenevat hienotunteisesti.
Halla-aho on leimautunut jonkinlaiseksi Don Quijoten kaltaiseksi ajatuksissaan seonneeksi surullisen hahmon ritariksi. Miten käy nyt professori Timo Vihavaiselle, joka puhuu huomattavasti suorempaan ääri-islamilaisuuden ongelmasta kuin Halla-aho konsanaan?
Saksalainen Oswald Spengler kirjoitti 1900-luvulla teoksen Länsimaiden perikato, josta tuli yhteiskunnallisten kauhukuvien klassikko. Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professori on nyt jatkanut Spenglerin linjoilla ja koonnut painotuoreeseen Länsimaiden tuho -teokseensa listan ajan ilmiöistä, jotka uhkaavat meidän perinteistä elämänmuotoamme.
Helsingin Sanomien haastattelussa Vihavainen sanoo, että uudessa ympäristössään Euroopassa islamin pitäisi eurooppalaistua, ettei Eurooppa islamilaistuisi. Jussi Halla-ahoa hän nimittää totuudenpuhujaksi, joka ei saa yösijaa.
Sana on sanottu, mielipide esitetty.
Timo Vihavaiselle tarjotaan lähipäivinä kuorossa samaa kohtelua kuin Jussi Halla-aholle. Hän tuskin tyytyy siihen, koska "minullahan on jo eläke odottamassa, jos haluan lähteä".
Seppo Kononen