Suomen Kuvalehti, blogi: Jarkko Vesikansa: ”Avointa” maahanmuuttokeskustelua viritellään takaperoisesti 9.5.2010
Liikuntahallin nurkkauksessa kaksi nuorta muslimimiestä kumartuu rukoilemaan. Kasvot Mekkaan päin suunnattuina he suorittavat rukoussarjansa. Tyynet nuorukaiset eivät häiriinny ulkopuolisten katseista. Niihin he ovat saaneet jo tottua.
Rukoushetken jälkeen Lähi-idästä kotoisin olevat miehet nousevat rauhallisesti ylös, keräävät tavaransa ja kävelevät pois.
Pääsin pari viikkoa sitten todistamaan muslimien rukoushetkeä Suomessa. Olin ainoa kantasuomalainen, jonka näköpiirissä miehet asettuivat ylistämään Jumalan suuruutta. Muut Liikuntamyllyn 200 metrin sisäjuoksurataa kiertäneet olivat maahanmuuttajia.
Uussuomalaiset kansoittavat Helsingin Myllypurossa sijaitsevaa liikuntakeskusta viikonloppuiltaisin. Suomalaisen nuorison notkuessa baareissa muualta tulleet pumppaavat painoja, kiertävät rataa tai pelaavat palloa.
Kun julkisuudessa puhutaan monikulttuurisesta Suomesta, näen silmissäni Liikuntamyllyn. Näkymä on kuin toiveikkaasta lastenkirjasta, jossa häivytetään ennakkoluuloja. Tummapintaiset uussuomalaiset kuntoilevat sulassa sovussa kantaväestön kanssa. Hiki yhdistää ja kotouttaa.
Poistuessani pimeään iltaan minusta tuntuu kuin olisin viettänyt tunnin Lontoossa, jossa monikulttuurisuus on ollut jo kauan arkipäivää. Uusi, värikäs ja energinen Suomi tuntuu olevan syntymäisillään.
Toivekuva on liian auvoinen. Tämän tiedostaa myös muutaman kilometrin päässä Liikuntamyllystä asuva sosiaalidemokraattien eduskuntaryhmän puheenjohtaja Eero Heinäluoma. Taitava pelimies on vainunnut ihmisten mieliä kalvavan epävarmuuden, jota maahanmuutto ruokkii.
Hufvudstadsbladetissa Heinäluoma asettui suomalaisten työntekijöiden puolustajaksi. ”Kun 60 prosenttia suomalaisista sanoo, ettei maahanmuuttoa pidä lisätä, ei se ole rasismia, vaan järkevä reaktio siihen, että meillä on maassa 300 000 työtöntä”, Heinäluoma linjasi. Yhtä hyvin Heinäluoma olisi voinut vaatia ”sulkua maahanmuutolle”, lausunnon kun saattoi käsittää myös näin yksioikoisesti. Sulkulinjalla on vahvaa kannatusta, kuten Helsingin Sanomien maaliskuinen mielipidetutkimus osoitti.
Pelkokuville on helppo antaa valta, mutta niistä irtautuminen on vaikeampaa. Jopa illasta Liikuntamyllyssä voi loihtia uhkaavan kuvan tulevaisuudesta, jossa kantasuomalaiset joutuvat yhä useammin vähemmistöksi. Rukoilijoiden voi liki kuulla lausuvan Koraanin ensimmäisen suuran (Súrat al-Fátiha) jokaiseen sanaan uskoen: Sinua me palvomme, Sinua me huudamme avuksi. Johdata meidät oikealle tielle, niiden tielle, joille Sinä olet suosiollinen, ei niiden, joiden päälle Sinun vihasi lankeaa ja jotka vaeltavat eksyksissä.
Oikealle vai vihan tielle? Suomalaiset tiedostavat tuskaisan hyvin, millaisia etsikkoaikoja nyt eletään. Rakennemuutos runtelee perusteollisuutta, valtio velkaantuu ja väestön vanheneminen syö kasvun eväitä. Vanha Suomi järkkyy jalkojen alla ja uusi koetaan pakkoprojektiksi. Syntipukeiksi kelpaavat ”suomalaisilta työpaikkoja vievät ulkomaalaiset”.
Eduskuntavaalien lähestyessä poliitikoilla on suuri houkutus antautua kiivaiden kevätvirtojen vietäviksi. Yleensä radikalisoituneiden, vihan kiihdyttämien mielialojen myötäilystä on koitunut ikävyyksiä, kuten 1918, 1930 tai 1970.
”Avoimen maahanmuuttokeskustelun” virittäminen nyt kymmenen vuotta liian myöhään ei riitä, kuumenneessa tilanteessa se voi johtaa ojasta allikkoon. Maahanmuuttokeskustelussa kaivattaisiin kipeästi vastuullista poliittista johtajuutta. Muuten äärisuuntautuneet kaappaavat maahanmuuton lopullisesti keppihevosekseen.
Suomalaiseen politiikkaan ei tarvita nyt pommien heittäjiä vaan maahanmuutosta kehitetyn pommin purkajia. On maltillisen ja vastuullisen maahanmuuttopolitiikan aika.
Kirjoittaja on Otavan yleisen tietokirjallisuuden kustannuspäällikkö ja valtiotieteiden tohtori.