Matti Muukkonen: Työvoimapula, maahanmuuttopolitiikka ja polysentrinen oikeus 19.5.2010
Johdanto
Taloudelliset vaikeudet ja työttömyys ovat omiaan nostamaan maahanmuuttopolitiikan yhteiskunnallisen keskustelun ytimeen. Oman turvattomuuden keskellä moni kokee tuntemattoman sekä uhkaksi että kanavaksi, johon omaa yhteisösuhdettaan voi peilata. On suorastaan luonnollista havaita yhteys kurjistuneen oman tilan ja ulkomaalaisten määrällisen lisääntymisen välillä. Kun tähän lisätään vielä keskustelussa olleet selvitykset ulkomaalaisten korkeista työttömyys- ja rikollisuustilastoista.
Sekä 1990-luvun laman että ”nolkyt”-luvun lopun talousromahduksen osalta on tehtäviä samanlaisia havaintoja. Erityisesti työttömyyden kasvun myötä kritiikki maahanmuuttoa kohtaan on kasvanut valtavasti. Erojakin on kuitenkin havaittavissa, sillä 1990-luvun alussa taustalla ei ollut vastaavaa eurooppalaista keskustelua, joka 2000-luvulla on käyty esimerkiksi Ranskassa ja Saksassa. Kaikista rasisti ja kukkahattu -leimakirveistä huolimatta nyt käytävä keskustelu on myös metatasoltaan paljon sivistyneempää kuin avoimesti rasistiseen uusnatsiuteen perustuva viime laman jälkeinen muukalaisvihamielisyys.
Kun tähän yhdistetään ennakoidut väestöliikkeet ja demografiakehitys, voidaan helposti havaita, että tuskin maahanmuuttokeskustelu tulee ainakaan tyrehtymään läihtulevaisuudessa. Asia on myös niin kertakaikkisen kompleksinen, ettei selvää kannanottoa asian puolesta tai sitä vastaan voida esittää. Siksi onkin mielenkiintoista ollut seurata kuinka varmoja ihmiset maahanmuuttopolitiikasta ovat, vaikka yksinkertaista totuutta ei ole.
Työvoimapulan vaikutus
Työvoimapulalla tarkoitetaan tilannetta, jossa työmarkkinoilla on kysyntää työvoimalle enemmän kuin mitä on tarjontaa. Hyvin usein työvoimapulakritiikissä lähdetään kuitenkin virheellisesti liikkeelle siitä, että työvoiman tarjontaa voitaisiin tarkastella koko kansantalouden tasolla. Tällä viittaa virheelliseen käsitykseen siitä, että samassa asiayhteydessä voitaisiin asettaa vastakkainen maassamme tällä hetkellä oleva noin 300 000 henkilön työvoimareservi ja työperäinen maahanmuutto. Työvoimantarvetta tulisikin nimittäin tarkastella alakohtaisesti sekä alueellisesti. Tältä osin esimerkkinä voidaan pitää vaikka Kyyjärveä, jossa jo tietyillä erikoisosaamista vaativilla aloilla on selvästi nähtävissä oleva työvoimapula, vaikka toistaiseksi noin 10 %:a työvoimasta kuuluu edelleen työvoimareserviin.
Toinen ongelma työvoiman kysynnän ja tarjonnan kohtaamisessa liittyy ns. paskaduunikeskusteluun. On jo pitkään ollut havaittuna, ettei matalan tuottavuuden töihin ole välttämättä tekijöitä kantaväestössä. Tämä on johtanut joidenkin sektorien työpaikkojen poistumiseen kokonaisuudessaan tai miehittymiseen maahanmuuttajilla. Edellisestä kategoriasta voidaan mainita esimerkkinä vaikkapa Keski- ja Etelä-Euroopasta tutut patongin- ja maidonjakajat tai kengänkiillottajat, kun taas jälkimmäisestä vaikkapa pikaruokapaikkojen yötyöt ja pääkaupunkiseudun julkinen liikenne (erityisesti linja-autot). Mainitsemani matalan tuottavuuden töiden osalta ihmiset ovat ryhtyneet tekemään niitä itse, jolloin kansantalouden kiertokulku heikkenee, eikä Adam Smithin tai Emile Durkheimin klassisia ajatuksia sosiaalisesta työnjaosta ja erikoistumisen mukanaan tuomista hyödyistä.
Työvoimapula on nykyisellään edelleen alakohtainen. Tähän vaikuttaa hyvin vahvasti myös suomalaisen koulutuspolitiikan ratkaisut. Korkeakoulutuksen korostaminen on johtamassa tilanteeseen, jossa työmarkkinoilta poistuu nimenomaan ei-korkeakoulutettua väkeä, jonka tilalle olisi tarjolla vain korkeakoulutettuja. Tämä aiheuttaa dissymmetrian, joka pahimmillaan johtaa työn loppumiseen tai karkaamiseen ulkomaille. Tällöin seurauksena on mainittu erikoistumisen purkautuminen, joka laajetessaan tarkoittaa koko kansantalouden näkyvän kokonaistuotoksen pienenemistä. Seurauksena on tuolloin joko hyvinvoinnin heikkeneminen tai verotuksen kiristyminen, jonka seuraukset taas työllisyydelle ovat negatiiviset ostovoiman heikentymisen myötä.
Kun tähän kehitykseen lisätään vielä meidän kantaväestön sisäinen demografiakehitys, jossa työvoiman määrä alkaa pysyvästi vähentyä ns. suurten ikäluokkien siirtyessä eläkkeelle ja niitä korvaavien pienempien nuorisoikäluokkien erotuksesta johtuen. Tässä yhteydessä onkin syytä huomioida se seikka, että mikäli akuuttia talouskriisiä ei olisi vuonna 2008 syntynyt, olisi työttömien määrä Suomessa odotettavasti jo alle 100 000. Nyt tämä kehitys, jossa työmarkkinoilta loppuu työvoima tulee vain muutamia vuosia luonnollisen kehityksensä perässä. Samalla kuitenkin on syytä tunnustaa myös sen tarve, sillä nykyisenkaltaista hyvinvointia ei voida ylläpitää kuin nykyisellä työssä olevien määrällä ja tulevaisuudessa tarve on vielä suurempi, koska sosiaali- ja terveydenhuollon kustannukset tulevat kasvamaan ikääntymisen myötä merkittävästi.
Suomen suurimmat ongelmat väestönhallinnan osalta liittyvät 1960- ja 1970-luvuilla tapahtuneeseen maastamuuttoon. Kuten kaupunkitutkimuksen professori Heikki A. Loikkanen taannoin eräässä seminaarissa totesi, lähti tuolloin maasta jotakuinkin samansuuruinen määrä väkeä kuin mitä nyt lähitulevaisuudessa tarvitsisimme lisää työmarkkinoillemme. Työvoiman tarpeen vakiintuessa seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi noin 10 000 - 20 000 henkeen joka vuosi, on maahanmuutto oikeastaan ainoa järkevä vaihtoehto hyvinvoinnin ylläpitämiseen. Muina vaihtoehtoina luonnollisesti ovat työvoiman ulkopuolella olevien työikäisten ja eläkeläisten palauttaminen työelämään edes osittain, työpäivän pidentäminen ja työurien pidentäminen, mikäli siis halutaan säilyttää nykyinen hyvinvointi. Vaihtoehtona on hyvinvoinnin lasku erilaisten leikkauksien muodossa. Samalla vastuu hyvinvoinnista siirtyisi yhä enemmän ihmisille itselleen ns. brittiläisamerikkalaisen anglikaaniskalvinistisen liberaalin hyvinvointimallin mukaisesti.
Maahanmuuttopolitiikka ja sen ongelmat
Kuten edellä on esitetty ja yleisesti on sekä valtion että kuntien hallinnossa niin virkamies- kuin luottamushenkilöpuolella tiedossa, että maahanmuuton lisääminen on ehdoton pakko, tulisi keskittyä ratkaisemaan siihen liittyviä ongelmia. Tällöin tarkastelu voidaan kiinnittää kolmeen pääseikkaan. Ensinnäkin siihen miten tulijat toimivat, toisekseen miten vastaanottajat toimivat ja kolmannekseen miten järjestelmä toimii. Erityisesti maahanmuutto- tai monikulttuurisuuskriittiset ovat hyvin usein keskittäneet voimansa tulijoiden toiminnan arviointiin, jossa varmasti on myös ongelmia. Usein vähemmälle huomiolle jää meidän itsemme aiheuttamat ongelmat sekä se kuinka hyvin tai huonosti järjestelmä toimii.
Tulijoiden arviointiin liittyy usein heidän kiinnostuksensa ”työhön ja naisiin”. Myös rikollisuudesta on puhuttu paljon. Varmaankin yhteys työttömyyden ja rikollisuuden välillä on nähtävissä, mutta tällöinkin eri väestöryhmillä vaihtelevuutta on aika paljon. Se on suurinpiirtein samaa luokkaa kuin on kantaväestölläkin. Tällöin tarkastelu tulisikin kohdistaa siihen mistä maahanmuuttajien työttömyys johtuu. Oma käsitykseni on se, että monissa tilanteissa kysymys on ennemminkin sosiaalisista kuin yksilöllisistä ongelmista. On toki totta, aivan kuin kantaväestön osalta, että myös työnvieroksuntaa esiintyy. Kuitenkin esimerkiksi kielitaidon puute on suurempi ongelma kuin työnvieroksunta lopputuloksen kannalta. Niinpä integrointia erityisesti kieliopetuksen osalta tulisi merkittävästi lisätä, jotta pystymme samaan uuden työvoiman täysimääräisesti käyttöön. Tässä yhteydessä on syytä huomauttaa, että sosiaaliturva Suomessa on yhtäläinen kaikille, olipa kyse sitten maahanmuuttajasta tai kantaväestöstä, vaikka erilaisin variantein, jotka perustuvat esimerkiksi perhekokoon, toista väitetään.
Ongelmia synnytetään myös itse. Suuri ongelma tällä hetkellä on nouseva kriittisyys maahanmuuttoa kohtaan, jossa esiintyy myös vihamielisyyttä. Tämä on omiaan aiheuttamaan konflikteja ja vähentämään mahdollisuutta kitkattomasti synnyttää uutta työtä ja tehokasta integraatiota. Voikin olla niin, että suurimmat maahanmuuton ongelmat liittyvät meihin kantaväestöön itseemme. Rakentamalla barrikadeja, syntyy konflikteja. Niin niitä syntyisi myös kantaväestön sisällä, mikäli vastaavat toimenpiteet kohdistettaisiin tiettyyn kantaväestön osaan.
Tässä esiin nouseekin koko asian keskeinen kysymys eli sivistyksen ja järjestelmän toimivuuden merkitys. Oma näkemykseni on, että yhteiskunnan tulee toimia yhteensovittajana. Tämä tarkoittaa sitä, että yhteiskunta toimillaan pyrkii lieventämään ongelmia, joita kulttuurien kohtaamisesta syntyy. Kaikkein keskeisimpänä olisi hajautetun maahanmuuttopolitiikan opin omaksuminen, jolloin maahanmuuttokeskittymiä ei pääsisi syntymään. Tämä tarkoittaisi kunnilta aktiivisempa roolia maahanmuuttovastuun toteuttamisessa. Tämä olisi tulevaisuudessa myös niiden taloudellinen pelastus. Väestötappion alueilla, maahanmuutto voi olla ainoa mahdollisuus pelastaa oppilaskatoa kärsivät peruskoulut tai terveyskeskukset sekä rahoittaa maahanmuuttajien työnteolla palvelut sekä jopa saada tekevät kädet riittämään.
Yksi ongelma liittyy myös sekalaiseen käsitteistöön, josta ei ole viestitty riittävästi. Maahanmuuttajista puhutaan vain massana, eikä pystytä erottamaan työperäisiä maahanmuuttajia humanitaarisesta maahanmuutosta, eikä jälkimmäisen sisällä turvapaikanhakijoita pakolaisista tai kiintiöpakolaisista, joiden osalta tarvitaan erilaista maahanmuuttopolitiikkaa. Tämä aiheuttaa sekaannusta, joka estää käymästä järkevää keskustelua aiheen tiimoilta.
Työperäisellä maahanmuutolla tarkoitetaan kaikkia niitä lääkäreitä, insinöörejä yms., joita yritykset palkkaavat ulkomailta Suomeen. Työperäinen maahanmuutto on melkovähäistä ja tarkoittaa nimenomaan tilannetta, jossa ihminen muuttaa ulkomailta työpaikan perässä Suomeen joko sen takia, ettei kantaväestöstä löydy riittävää osaamista tai tekijää. Monikulttuurisuuskriitikot usein pitävät työperäistä maahanmuuttoa hyvänä asiana tai ainakin vähemmän pahana kuin humanitaarista. Sinänsä irvokasta on, että todellisuudessahan tilanne on juuri päinvastoin, sillä juuri työperäinen maahanmuutto on omiaan viemään suomalaiselta työpaikan, mikäli työhön Suomesta löytyisi tekijä. Näkemykseni mukaan työperäistä maahanmuuttoa ei tulisi tällä hetkellä aktiivisesti edistää, mutta tilanne tulee olemaan toinen nimenomaan parin vuoden päästä, jolloin akuutista työttömyydestä palataan krooniseksi jäävään työvoimapulaan. Tällöin julkisen vallan rooli aktiivisena työperäisen maahanmuuton edistäjänä on avainasemassa hyvinvointimme säilyttämisessä.
Humanitaarisella maahanmuutolla sen sijaan tarkoitetaan tilannetta, jossa henkilö tulee Suomeen muista syistä kuin työperäisesti. Tällä ei tarkoiteta matkailua, joka on väliaikaista. Humanitaarista maahanmuutoa tapahtuu pääosin kahdella tavalla. Esinnäkin Suomi muiden maiden rinnalla on sitoutunut ottamaan maailman kriisipesäkkeistä tietyn verran ns. kiintiöpakolaisia vuosittain. Viime vuonna näitä on tullut Irakista, Afganistanista ja Myanmarista. Nämä ovat henkilöitä, jotka pääosin poliittisista syistä ovat joutuneet lähtemään kotimaastaan pakolaisleireille, esim. myanmarilaiset Thaimaaseen ja odottavat pääsevänsä sieltä, hyvin ankeista oloista eteenpäin joko aloittaakseen alusta tai aikanaan palatakseen kotimaahansa, mikäli tilanne tulevaisuudessa sen sallii. Kiintiön mukaiset pakolaiset käyvät haastattelemassa ja valitsemassa Suomen viranomaiset. Pakolaisleireillä olevat henkilöt ovat usein joko todella vähän koulutettuja tai todella paljon koulutettuja. Varsinkin poliittisista syistä pakoon lähteneet ovat juuri jälkimmäisiä. Joukosta löytyy lääkäreitä, juristeja, ekonomeja jne. Yhtä kaikki nämä henkilöt ovat hengenvaarallisessa tilanteessa esimerkiksi mielipiteidensä tai yleisen sotatilan vuoksi.
Kiintiöpakolaisten rinnalla maahamme tulee myös ns. turvapaikanhakijoita, jotka odottavat alkuvaiheessa arviota siitä, ovatko he pakolaisstatuksen tarpeessa olevia eli ts. onko heillä niin suuri vaara menettää henkensä, että heille turvapaikka tulee myöntää. Tässä erottelussa on Suomen maahanmuuttopolitiikan kipukohta. Maahanmuuttoviranomaisilla kun ei ole riittävästi resursseja siihen, että päätökset voitaisiin tehdä mahdollisimman nopeasti. Tällöin pitäisi tehdä pikainen arvio joko pakolaisstatuksen myöntämisestä tai käännyttämispäätös. Tavoitteena olisi, että turvapaikanhakuaika vietäisiin päiviin, korkeintaan viikkoihin. Mikäli henkilölle myönnetään pakolaisstatus, tulee häntä auttaa uuteen alkuun. Jos taas ei, voidaan käännytys tehdä.
Maahanmuuttokriittisessä keskustelussa nimenomaan pakolaiset nähdään ongelmallisina. Tämä on jotenkin häiritsevää, sillä eettisesti erityisesti heidän auttamisensa olisi oikein. Kun asiaa tarkastellaan myös talouden näkökulmasta, voidaan merkittäviä havaintoja tehdä. Erityisesti korkeakoulutettujen myötä, kroonista työvoimapulaamme olisi mahdollista korjata pelkällä kielikoulutuksella, joka helpottaisi esimerkiksi terveyskeskusten lääkäri- tai hoitajapulaa hyvinkin nopeasti. Toisaalta taas jo ihan perusmaahanmuuttajasta olisi koulutettavissa muutaman vuoden, sanotaanko 3-5 vuoden koulutuksella perustyövoimaan erityisesti niille sektoreille, joille kantaväestöstä ei löydy työvoimaa. Tästä 3-5 vuodesta ensimmäinen voisi olla päätoimista kielikoulutusta, jonka jälkeen siihen integroitaisiin ammatillista koulutusta. Vaikka luku- ja kirjoitustaidottomien määrä on todellisuudessa paljon pienempi kuin maahanmuuttokriitikot ovat antaneet ymmärtää, voitaisiin myös näitä tehtäviä lisätä. Erityisesti lasten osalta koulutus tapahtuisi rinnan kantaväestön kanssa, jolloin saataisiin sekä uutta potentiaalista työvoimaa että pidettyä lähikouluverkosto riittävän eläväisenä. Vastaavasti taas mikäli esimerkiksi maaseudulla ryhdyttäisiin ”haikarointitalkoisiin”, näkyisivät vaikutukset vasta noin 20-25 vuoden päästä eli pakolaisten hyödyntäminen hyvinvointimme rakentamisessa olisi paljon kustannustehokkaampi ja nopeampi tapa korjata väestöpoliittinen vääristymämme.
Polysentrinen oikeus erilaisuuden sovittajana
Maahanmuuttopolitiikkaan liittyy paljon myös erilaisuuden hallintaa. Ongelmia on usein kulttuurieroissa ja siinä kuinka kulttuurien kohtaaminen saataisiin kivuttomaksi. Mitä kivuttomampaa maahanmuutto on, sitä enemmän suomalaisille jää aikaa tuottaa lisää hyvinvointia kansakunnallemme. Tämä edellyttää erityisesti kansalaiskeskustelua maahanmuutto- ja monikulttuurisuusmyönteisyyden hengessä sekä julkishallinnon aktiivisia toimia.
Yhdeksi ongelmaksi vieraiden tulossa on nähty heidän meistä poikkeavat tavat. Erityisesti uskonnon merkitys on noussut niiden huulillekin, jotka eivät ole pyhäkoulun jälkeen käyneet kirkossa. Kansalliset instituutiot ovat nousseet keskeiselle sijalle vaalittaessa suomalaisuutta, joka koetaan olevan uhattuna tilanteessa, jossa vähemmistöjä alkaa ilmestyä katukuvaan. On nostettu esiin se seikka, että mikäli esimerkiksi islaminuskoiset nousevat enemmistöksi, häviää kouluista kaikki kansallinen Suvivirrestä lähtien, jonka lisäksi kaikki muslimimaaliman tavat tulevat osaksi Suomen kulttuuria, jolloin mikään ei ole enää entisellään.
Väestöennusteet Euroopassa osoittavat sen, että jo 2030-luvulla islaminuskoisten määrä tulee ainakin Ranskassa, Saksassa ja Iso-Britanniassa ylittämään kantaväestön ja -uskontojen määrän. Tähän toisaalta vaikuttaa myös länsimaiden maalistuminen ja kirkosta eroaminen, mutta myös lisääntymistiheys. Mikäli maahanmuuttajien määrä ylittää kantaväestön määrän, kasvaa myös heidän osuutensa äänestäjistä. Näin ollen periaatteessa on mahdollista, että länsimaisten liberaalis-demokraattisten yhteiskuntien omilla säännöillä siirrytään enemmistön valtaan, jossa arvopohja on toinen. Suuri pelkotila on ollut, että alistetuista tulee alistajia.
Tämä lieneekin oikea sosiaalidarvinistinen tulkinta. Toisaalta vastoin kuin eläinkunnassa, ihmiskunnassa jännitteitä on mahdollista yhteensovitella. En epäile hetkeäkään, etteikö esimerkiksi ilmastonmuutoksesta johtuvat kansainvaellukset johda Euroopan afrikkalaistumiseen, jolloin riski siihen, että entiset siirtomaa-asukkaat noustessaan valta-asemaan haluaisi alistaa kantaväestöä aivan samoin kuin vuosikymmeniä, jopa satoja Eurooppa on alistanut muuta maailmaa. Sivistyksen kasvaessa olisi kuitenkin olemassa myös toinen tie, jossa ihmiset, jotka ovat saman eläinlajin edustajia, pystyisivät elämään rinnakkain sulassa sovussa.
Tämä kuitenkin edellyttää suvaitsevaisuutta ja järjestelmien kehittämistä kohti erilaisuutta hyväksyvää mallia. Sen sijaan, että kaikki Suomessa pakotettaisiin elämään lihaasyövinäkristittyinäheteromiehinäjanaisina, voitaisiin jokaisen ihmisen yksilöllisyys huomioida yhteiskunnallisessa sääntelyssä tapahtuipa se moraalisesti tai hallintomenetelmien kautta promulgoituna. Individualismin hyväksymisen myötä, on toki tällöinkin muistettava, että yhdenvertaisuusperiaatteeen mukaisesti kaikilla on oltava vastaava oikeus maksimaaliseen yksilöllisyyteensä. Niinpä tasapaino ihmisten välille syntyvien jännitteiden osalta on säilytettävä. Naapurin Erkkiä kun ei saa syödä loukkaamatta hänelle turvattua yksilönvapautta, vaikka se kuinka tuntuisi vain oman yksilönvapauden käyttämiseltä.
Lainsäädännöllä ei siten pitäisikään asettaa toivottuja käyttäymismalleja puhumattakaan käsketyistä. Valinnat tulisi jättää yksilöiden itsensä tehtäviksi. Kuten esimerkiksi John Stuart Mill on tutkimuksissaan osoittanut, on ihmisen itsemääräämisoikeudesta saatavissa enemmän hyötyä irti sekä indiviidille itselleen että yhteiskunnalle. Käytännössä Neuvostoliitto lienee osoittanut vastakkaisen mahdottomuuden. Mikäli lainsäädäntöä kehitetään vain lähinnä mahdollistavaksi ja sallivaksi, voidaan jokaisen yksilön tarpeet yhteisössä tyydyttää aikaisempaa paremmin.
Ratkaisuehdotukseni on niin sanottuun polysentriseen oikeusjärjestelmään siirtyminen niillä sektoreilla, joilla selviä uskonnollisia tms. eroja on havaittavissa. Tämä tarkoittaa tiukasta yhdenvertaisuudesta luopumista, mutta toisaalta oikeudenmukaisuutta. Polysentrisessä järjestelmässä kun nimittäin samanlaisia kohdellaan samalla tavalla ja erilaisia eritavalla. Ero nykytilaan, jossa erilaisiakin kohdellaan samalla tavalla on selvä ja tavoiteltavan arvoinen. Polysentrian myötä esimerkiksi avioliittolainsäädännöt voisi olla muokattavissa kunkin uskontokunnan tai uskonnottomien sekä hetero- että homoparien tarpeisiin. Kun kunkin uskonnon omat erityispiirteet sallittaisiin lainsäädännön tasolla, ei niin suurta tarvetta ”totaaliseen vallankumoukseen” valtasuhteiden muuttuessa olisi. Sopeuttamalla jo nyt toimintojamme, voisimme turvata myös oman tulevaisuutemme.
Polysentria ei ole vieras suomalaisella oikeusjärjestelmälle, vaikka esimerkiksi polysentristä avioliittolainsäädäntöä meillä ei olekaan. Sen sijaan siviilioikeuden puolella, esimerkiksi sopimus- ja sen jatkeena olevassa yhteisöoikeudessa malli on laajasti käytössä. Ei osakeyhtiöillä ole samoja yhtiöjärjestyksiä, eikä yhdistyksillä samoja sääntöjä, eikä jokaisen sopimuksen tarvitse olla samansisältöinen, vaan yksilöillä on mahdollisuus, sivullisten oikeuksia ja siviilioikeudellisia julkisuusperiaatteita kunnioittaen, muokata suhteistaan millaisia haluavat. Myös avioliittolainsäädäntö on esimerkiksi avioehtojen yms. myötä kehittynyt tähän suuntaan. Samaa voidaan sanoa palvelussuhde-, jopa virkamiesoikeudessa olevan havaittu esimerkiksi kunnanjohtajien johtajasopimusten muodossa.
Polysentrinen oikeusjärjestelmä tarkoittaisi esimerkiksi sharialainsäädännön osittaista omaksumista. Tätä ei kuitenkaan tulisi pelätä sillä sen soveltaminen kohdistuisi niihin, jotka sitä jo tosiasiassa nytkin soveltavat. Tunnustamalla yhteiskunnassamme vallitsevat oikeusnormit ja tekemällä niiden soveltamisesta avointa, voitaisiin monia kulttuurien kohtaamiseen liittyviä ongelmia hallita. Ja lopultahan jokaisella yksilöllä - niin suomalaisella kuin ulkomaalaisella - tulisi olla itsellään oikeus päättää omista asioistaa. Yhteiskunnan tulisi asettaa rajat vain yhteistoiminnalle.
Kirjoittaja on 27-vuotias hallintotieteiden lisensiaatti ja yhteiskuntatieteiden maisteri, joka on pienestä pitäen ollut kohtaamisissa kultturien kanssa, työskennellyt vuosituhannenvaihteessa maahanmuuttajan palveluksessa ja on huolissaan maahanmuuttokriittisyyden negatiivisesta vaikutuksesta suomalaisten hyvinvointiin tulevaisuudessa.