Arno Tanner: Pohjois-Afrikan siirtolaiskriisi liipaisimella 12.5.2011
1990-luvun taitteessa Suomessa pelättiin pakolaistulvaa entisestä Neuvostoliitosta. Suuri maahanmuutto ei kuitenkaan toteutunut, pitkälti itänaapurin sisäisistä syistä. Halpa leipä ja votka riittivät pitämään monet hiljaa ja tyytyväisinä, poissa kaduilta. Runsaat koulutusmahdollisuudet nielivät usein nuorten terävimmän katkeruuden. Massiivisen virkakoneiston vuoksi liki kaikille oli työpaikka.
Pehmokurjuus oli jakaantunut tasaisesti Neuvostoliiton puolue-eliitin ja sen manttelinperijöiden ulkopuolella. Mammuttimainen julkinen palvelutuotanto usein typisti köyhyyden suhteelliseksi, dollarien puutteeksi. Pahoinvointi liittyi demokratiaan, sulkeutuneisuuteen ja heikkoon kansalaisyhteiskuntaan ennemmin kuin selviytymiseen. Pahoinvointi ei kuitenkaan äitynyt katkeriksi lähikonflikteiksi ja pakolaisuudeksi.
Pohjois-Afrikassa on tänään menossa samantapaisia vallankumouksia, mutta nyt Neuvostoliiton ulosmuuttoa hillitsevät tekijät puuttuvat. Kyse on hengissä ja leivässä pysymisestä. Pohjois-Afrikassa osalla alati lisääntyvää väestöä ei ole ruokaa, koulutusta, työtä eikä yhteiskunnan turvaverkkoa. Sieltä on lähivuosina odotettavissa poikkeuksellisen suurta muuttoliikettä.
Nälkä, nuorisotyöttömyys, köyhyys ja väestönkasvu – nämä kaikki neljä ulosmuuttoa aiheuttavaa trendiä ovat Pohjois-Afrikassa pahenemaan päin.
Tärkein ulosmuuttopainetta aiheuttava syy on kiihtyvä väestönkasvu. Egyptin asukasluku on kaksinkertaistunut vuodesta 1980, eikä Kairon ympäristön aavikkoa ole vuosikausiin jalostettu maatalousmaaksi. Niilin laakso ei tule kestämään yhä lisääntyvää muuttoliikettä, ja näin ollen paisuntasäiliö hajoaa Egyptin ulkopuolelle.
Toinen muuttohaluja lisäävä tekijä, nuorisotyöttömyys, johtuu osittain usean vuosikymmenen väestönkasvusta. Arvellaan, että arabimaissa ja Lähi-idässä on yli 18 miljoonaa 15–24-vuotiasta nuorta, joille yhteiskunnat eivät kykene löytämään työtä. Monin paikoin jopa 40 prosenttia alkutuotantomaiden keskeisestä, nuoresta työvoimasta on työttömänä. Korkeasti koulutetulla puolella puolestaan yliopistot kyllä tuottavat maistereita, mutta vääränlaisia.
Kun väestö lisääntyy, ja työväen määrä vielä rivakammin, eikä talous samalla kasva, katkeruus lisääntyy. Työtön nuoriso joko turhautuu ja ryhtyy ensin sabotoimaan ympäristöään ja joutuu sitten mahdollisesti pakenemaan, tai pyrkii suoraan ulos maasta. Muuttopaineita on Eurooppaan, Israeliin, Turkkiin ja Arabian niemimaalle.
Kolmas pakenemista ennakoiva seikka, jota Pohjois-Afrikka ei ole alkuunkaan saanut ratkaistua, liittyy ruoan kohtuuttomaan hintaan. Viljasäkin hinta globaaleilla markkinoilla on kaikille sama, mutta se rokottaa kymmenkertaisesti sellaista, jonka kuukausittainen keskipalkka on 150 euroa, verrattuna EU-kansalaisen 1 500 euroon.
Tunisiassa ja Marokossa puolet perheen tuloista menee ruokaan, ja näin ruoan hinnan tuplaantuminen lisää 25 prosenttia perheen menoja. Tällaiset maat ovat globaalien hintaheilahdusten armoilla, koska yli kolme neljäsosaa niiden viljasta tulee ulkomailta. Egypti ei ole saanut tehoja alkutuotantoonsa, ja on muuttunut viljaomavaraisesta maasta maailman suurimmaksi vehnän tuojaksi.
Näissä maissa alati useampi ihminen näkee nälkää. Kynnelle kykenevät haluavat lähteä maihin, joissa kuukausipalkka riittää perheen ruokkimiseen.
Kaikista pahin ja kiduttavin syy potentiaaliseen maasta pakenemiseen on kuitenkin köyhyys. Lehtikuvat Libyan öljykentistä tai Algerian vauraista asuinalueista ovat saattaneet pyyhkiä mielestä sen, että Pohjois-Afrikassa valtaosa elää köyhyysrajan alapuolella. Harva muistaa, että Casablancassa on maailman suurimmat slummit ja yli seitsemän prosenttia Marokon kaupunkiväestöstä, neljäsosamiljoona ihmistä, asuu slummeissa. Joka kolmas libyalainen on ilman puhdasta vettä.
Köyhyys aiheuttaa suoraan ulosmuuttoa, ja Lampedusaan ja Maltalle rantautuneita hökkeliveneitä on odotettavissa yhä enemmän. Voi myös olla, että Algeriassa ja Marokossakin on odotettavissa toivottomien ihmisten kansannousuja. Köyhyyskonfliktit aiheuttavat tutkitusti maasta pakenemista ja suoranaista pakolaisuutta.
Nälkä, nuorisotyöttömyys, köyhyys ja väestönkasvu ovat siis vahvistumassa, ja jokainen näistä neljästä on jo yksin riittävä siirtolaisuuden ja pakolaisuuden syy.
Mitä voidaan tehdä, että pakolais- ja siirtolaisuustulva Afrikasta saadaan ehkäistyä? Paras keino on talouskasvu, johon tarvitaan vakautta. Siksi sekä NATOn että EU:n on tärkeä toimia yhteiskuntien rauhoittamiseksi ja demokratian vahvistamiseksi. Joka ikinen diktaattori on kaadettava talouspakottein ja koko korruptoitunut eliitti syöstävä vallasta. EU:n on sitouduttava takaamaan nimenomaan alueen oma hyöty.
Myös Suomi voi nyt toimia vaikuttavasti. Hallitusohjelmaan on kirjattava kappale tilanteen akuutista luonteesta. Maahanmuuttoviraston päätöksenteko- ja maatiedusteluresursseja on kasvatettava, akuuttejakin tilanteita varten. Pakolaiskiintiöt on suunnattava kokonaan Pohjois-Afrikkaan.
Hallitusohjelmassa on oltava kehitysavun vaikuttavuuden selvittäminen. Mikä Afrikkaan suuntautuneessa kehitysavussa oikein menee jatkuvasti pieleen? Maanosaan on syydetty satoja miljardeja euroja, mutta ahneet diktaattorit tuntuvat roikkuvan vallassa vuodesta toiseen.
Suomen presidentin tai pääministerin on kerättävä menestyviä suomalaisten tuonti- ja vientiyrityksiä tapaamaan eettisesti kestäviä pohjoisafrikkalaisia yrityksiä. Tuotannon sitominen globaaleihin tarjontaketjuihin tuo vaurautta ja yhteiskuntanostetta.
Talouskasvu voi jakaa hyvää, hillitä väestönkasvua, laajentaa infrastruktuuria ja luoda työpaikkoja. Näin siirtolais- ja pakolaistulvan uhkaa saadaan vähennettyä ja päästään takaisin maltillisemman välimerellisen siirtolaisuuden uralle. Ilman tilanteen pikaista rauhoittamista, aidosti uusien ihmisten demokratiaa, ja kansantalouksien suurenemista pakolais- ja siirtolaisuustilanne alueelta tulee pian kestämättömäksi myös Euroopassa.