Demari, päätoimittajalta: Yksi kansa, yksi kulttuuri 6.8.2011
Viime aikoina on puhuttu paljon monikulttuurisuuden vastustajista. Harvoin he ilmoittautuvat minkään asian kannattajiksi, tärkeintä on vastustaminen. Silti voi olla terveellistä uhrata muutama ajatus sillekin, millaista yhteiskuntaa monikulttuurisuutta vastustamalla puolustetaan.
Multi- eli monikulttuurisuuden vastakohta on tietenkin monokulttuurisuus, siis yhtenäiskulttuuri. Ihan kirjaimellisesti ottaen sellaista ei ole missään milloinkaan ollut. Yhteiskunnallisessa keskustelussa yhtenäiskulttuurilla tarkoitetaan tilannetta, jossa yksi kulttuuri on ylivoimaisen vallitseva, ja vähemmistökulttuurien edustajia jopa vainotaan tai ainakaan he eivät saa yhteiskunnassa ääntään kuuluviin. Sellaisia toki on ollut ja on.
Lähimpänä yhtenäiskulttuuria taidetaan nykyisin elää Kiinassa, joka on kommunistinen diktatuuri. Tosin sielläkin on oma kulttuurinsa maaseudulla ja oma suurkaupungeissa, ja tietenkin hallitsevalla eliitillä vielä täysin omansa.
Suomessa lähimpänä yhtenäiskulttuuria lienee oltu joskus 1950-luvun alkupuolella. Sotakokemukset ja aineellinen köyhyys yhdistivät sen ajan sukupolvia. Televisiota ei ollut, eikä sitä jälleenrakentamisen paineessa olisi kukaan ehtinyt katsomaankaan. Se oli suomi-filmien ja kansallisten urheilusaavutusten kulta-aikaa.
Yhtenäiskulttuurissa kaikki kuuluvat kirkkoon, tietenkin samaan, seuraavat samoja tiedotusvälineitä ja käyttävät vapaa-aikansa samalla tavalla. Yhtenäiskulttuurissa yhteiskunnan rakenne on jäykkä. Luokkarajat ovat jyrkkiä, eikä sosiaalista kiertoa juuri esiinny.
Yhtenäiskulttuurin sosiaalinen paine ohjaa ihmisten käyttäytymistä. Yhtenäiskulttuurista poikkeaminen joko määritellään sairaaksi käytökseksi tai vaietaan olemattomaksi, sellainenhan uhkaa koko yhteiskuntajärjestystä. Varsin tasapäistä menoa siis.
Yhtenäiskulttuurissa on sikäli turvallista, että ihmisiä ja asioita on helppo määritellä, ja kaikella on paikkansa.
Yhtenäiskulttuurissa jollekin alalle ryhtyminen, tai paremminkin päätyminen, määrittää ihmisen koko elämän. Paitsi, että ihmisen ammatti pysyy samana koko elämän, se kertoo ihmisestä samalla myös sosioekonomisen aseman, poliittisen kannan ja vaikkapa harrastukset.
"Lääkäriperheen poika" tai "rakennuksilla töissä" -tyyppiset määritelmät eivät enää kerro kohteistaan juuri mitään. Lääkäriperheen poika ei välttämättä olekaan varakas, kokoomusta äänestävä tuleva lääkäri. Hän saattaa olla vaikkapa kulttuurituottajan opintonsa keskeyttänyt yksinhuoltaja, joka luulee vihreän puolueen edistävän kestävää kehitystä. Eikä rakennustyöläinen enää ole automaattisesti kommunisti, vaan ehkä persujen äänestäjä, joka päättelee työtilaisuuksiensa vähentyneen siksi, että Suomi on Euroopan unionin jäsen. Voi jopa olla, ettei kumpikaan enää seuraa mäkihyppyä.
Yhtenäiskulttuuria kaipaaville yhteistä on muutosvastarinta, koska muutokset näyttävät lisäävän turvattomuutta.
Sosialidemokratia on aina ollut edistysliike, ja edistys on aina muutosta. Keskeinen havainto on, että demokraattisesti yhdessä toimimalla ihmiset voivat hallita muutoksia ja jopa saada niitä aikaan.
Demokratiassa tosin muutosten hallinta edellyttää joukkovoimaa eli kannatusta. Kamppailu muutoksen suunnasta on kuitenkin jatkuvaa.