Savon Sanomat/Kristiina Kouros: Vaikeita asioita ei voi yksinkertaistaa 9.2.2010
Miten julkisuudessa pitäisi käsitellä tyttöjen sukuelinten silpomista, ulkomaalaisten tekemiä rikoksia, romanien väistämiskäytäntöjä, kunniaväkivaltaa, uskonnollisten lahkojen äärimmäisiä kieltoja, islamilaista lakia tai pakolaisuutta, jonka taustalla on toive paremmasta elämästä poliittisen vainon sijaan?
Valtaväestölle vieraiden tai kielteisten aiheiden julkinen käsittely ei ole helppoa, vaikka niihin on journalismin näkökulmasta herkullista tarttua. Ne herättävät voimakkaita tunteita, niihin liittyy ristiriitoja ja lähelle tullessaan ne täyttävät helposti jo monta uutiskriteeriä.
Samalla on selvää, ettei arkoja aiheita voi käsitellä "oikein". Yhden mielestä niitä käsitellään aina liian lepsusti ja toisen mielestä julkinen käsittely on perustavaa laatua oleva loukkaus koko ryhmää vastaan. Arat aiheet jättävät harvan kuulijan välinpitämättömäksi.
Arat aiheet koskettavat vain tiettyä osaa väestöstä, usein ne koskettavat vain hyvin, hyvin pientä osaa kyseisen vähemmistön edustajista. On perusteltua pohtia, mikä merkitys julkisella keskustelulla on.
Oletetaan esimerkiksi, että tavoitteenamme on, ettei tyttöjä ympärileikata Suomessa. Niin käsittämättömältä kuin kyseinen terveydelle selvästi haitallinen perinne meistä tuntuu, on tässä kohdassa välttämätöntä tunnistaa sen "järjellisyys" perinnettä harjoittavien ryhmien näkökulmasta: ympärileikkaamattoman tytön maine on mennyttä ja sitä myötä mahdollisuudet hyvään elämään.
Miltä perinteeseen vielä sidottujen ihmisten silmissä näyttävät kauhua kirkuvat otsikot ja syvää paheksuntaa julistavat artikkelit ja ohjelmat tyttöjen silpomisesta? Järjettömiltä, sillä järjestäessään tyttärelleen ympärileikkauksen, he toimivat kuten on aina toimittu ja hyväksi havaittu. Ja sen lisäksi, ettei valtaväestö selvästikään ymmärrä mitään heidän kulttuuristaan, he vieläpä halveksivat sitä ja kutsuvat sitä rikolliseksi.
Kuulen jo jonkun lukijan älähtävän, että pitääkö tyttöjen ympärileikkauksesta vaieta. Ei tarvitse. Mutta on syytä miettiä, mitä julkisuudella halutaan saavuttaa ja mitä sillä tosiasiassa saavutetaan?
Missä määrin julkisuus ylipäätään ja millainen julkisuus edistää perinteestä luopumista? Millainen julkinen käsittely vahvistaa olemassa olevia ennakkoluuloja tai aiheuttaa negatiivista suhtautumista pakolaisiin? Tavoittaako julkinen keskustelu ne, joiden käsissä perinteen lopettaminen on? Muuttuvatko asenteet asiallisen terveysvalistuksen (joka voi tapahtua myös julkisuuden kautta) vai kirkuvien otsikoiden kautta?
Vastaukset näihin kysymyksiin osoittavat olemmeko lievittämässä draaman kaipuutamme, ruokkimassa omia ja muiden ennakkoluuloja tai edistämässä ehkä hieman omahyväistä ylemmyydentuntoamme. Vai onko tavoitteenamme edistää tyttöjen oikeutta terveyteen?
Järjestöt ja viranomaiset, joille mainitut arat aiheet ovat osa työtä, eivät niitä pelkää. Aiheellisesti he kuitenkin punnitsevat sitä, mitä vaikeiden ja monisyisten asioiden yksinkertaistaminen julkisuudessa rajatun palstatilan vuoksi aiheuttaa. Ja silläkin uhalla, että heitä hommafoorumeilla parjataan, käyvät keskustelua parrasvaloilta piilossa, siellä missä haitallisia perinteitä harjoitetaan - ja missä niiden harjoittaminen voidaan myös lopettaa.
Kirjoittaja on kuopiolaislähtöinen juristi ja Ihmisoikeusliiton pääsihteeri.