Ilkka: Pia-Mari Suomela: Kun pitkä kallo lyhyttä soimaa 9.5.2010
Suomessa on keskusteltu maahanmuutosta niin äänekkäästi, että porina on kantautunut tänne Ruotsiin asti. Svenska Dagbladet kirjoitti runsas viikko sitten, miten suomalaisten asenteet maahanmuuttajia vastaan ovat koventuneet. Koko aukeaman jutussa haastateltiin kahta maahanmuuttajaa, joista toinen viihtyy Suomessa, toinen ei, koska on kokenut niin paljon rasismia. Kolmas haastateltava oli kokoomuksen nuorten liiton puheenjohtaja Wille Rydman, joka lehden mukaan ei halua Suomesta monikulttuurista yhteiskuntaa.
Suomalaisten muukalaisvastaisuus on ruotsalaisista ilmeisesti kutkuttava aihe, sillä se otetaan puheeksi heti, kun tilaisuus siihen avautuu. Asuttuani Ruotsissa vajaat parikymmentä vuotta olen joutunut lukemattomia kertoja vastaamaan uteluihin siitä, miksi Suomi ottaa vastaan niin vähän pakolaisia. Pakolaisia pyrkii Ruotsiin neljä kertaa enemmän kuin Suomeen, ja turvapaikan pihtaaminen juuri heiltä tuntuu koskevan kovasti ruotsalaisten sydämiin.
Olen yrittänyt selittää pakolaisten tai ylipäätään ulkomaalaistaustaisten vähäisyyttä sillä, että sotien jälkeen Suomesta tuli maastamuuttomaa ja Ruotsista maahanmuuttomaa. Maastamuuttomaassa asuu harvoin ulkomaalaisia pilvin pimein. Hatara selitykseni ei vielä vakuuttanut yhtään ruotsalaista. Olen vaistonnut, että minun haluttaisiin vastaavan jotain muuta tyyliin "suomalaiset nyt ovat sellaisia juntteja rasisteja, jotka mieluummin happamoituvat keskenään kuin päästävät maahansa yhtään tulijaa". En ole tätä kokeillut enkä kokeile. En usko asetelmaan, jossa suomalaiset ovat perinpohjin pahoja ja ruotsalaiset läpeensä hyviä.
Muutama vuosi sitten syntyjään amerikansuomalainen tutkija Paul Lappalainen teki silloiselle Ruotsin hallitukselle selvityksen Ruotsissa esiintyvästä syrjinnästä. Lappalainen kirjoitti, että syrjintää on vaikea tunnustaa, koska yleisen käsityksen mukaan Ruotsi on erilainen kuin muut maat. Mielikuvan mukaan Ruotsissa ei ole syrjitty vähemmistöjä. Lappalainen huomautti, että näkemys on virheellinen ja sivuuttaa rasismin historian Ruotsissa. Lappalainen otti esille rotubiologian, jota Ruotsissa harrastettiin 1800-luvulta aina toisen maailmansodan loppuun asti.
Rotubiologia on pulpahtanut uudelleen pintaan kahdessa tukholmalaismuseossa avatussa näyttelyssä. Etnografinen museo ja Elävän historian foorumi (Forum för levande historia) esittelevät ensi kevääseen saakka jatkuvassa näyttelyssään rotubiologian historiaa. Tämän kyseenalaisen tieteenalan ruotsalainen voimahahmo oli Anders Retzius, joka jakoi kansoja pitkä- ja lyhytkalloisiin. Ruotsalaiset edustivat roduista kaikkein korkeimpaa, germaanista pitkäkalloisten sukua, kun taas suomalaiset, saamelaiset ja slaavit kuuluivat lahjattomampaan lyhytkalloisten porukkaan. 1920-luvun alussa perustettiin Ruotsin rotubiologian laitos, joka sulautui yliopistolliseen perinnöllisyystieteen tutkimukseen vasta 1950-luvulla.
Näyttely on saanut monet aikalaiset muistelemaan rotubiologian nimissä tehtyjä kallonmittauksia ja pakkosterilisointeja. 1970-luvulle tultaessa arvioilta 30 000 ihmistä oli pakkosterilisoitu, jotta yhteiskunnassa eivät leviäisi epäsuotuisat ainekset.
Näyttely kysyy, miksi rotubiologia sai niin vahvan aseman juuri Ruotsissa ja vastaa, ettei hyvää syytä ole. Vastaus jää leijumaan ilmaan samaan tapaan kuin oma valju selitykseni ulkomaalaisten vähäiseen määrään Suomessa. Siis kumpikaan maa ei pääse suvaitsevaisuudellaan juuri loistamaan, ei edes taputtamaan toista opettavaisesti päähän, kallonmuodosta riippumatta.
KOLUMNI
PIA-MARI SUOMELA
Kirjoittaja on Seinäjoelta kotoisin oleva toimittaja Tukholmasta.