Sanna Aaltonen: Tutkijan morkkis

Nuorisotutkimuksen verkkokanava Kommentti/Sanna Aaltonen: Tutkijan morkkis 10.8.2007

Leena Suurpää: Mielen Osoituksen Tunne – kokemuksia pariisilaisilta kaduilta 26.1.2010

Elokuun 2009 teema: Rasisminvastainen nuorisotyö verkossa
Emmi Safar: Ajatuksia rasisminvastaisen verkkonuorisotyön haasteista 28.8.2009
Emilia Solares & Tuuli Anna Mähönen: Verkko asennemuutoksen välineenä 15.8.2009
Satu Kanninen & Heli Markkula: Rasisminvastaisuus verkossa – kenen vastuu? 15.8.2009

Lokakuun 2008 teema: Monikulttuurinen verkkonuorisotyö
Lotta Haikkola: Monikulttuurisia kohtaamisia netissä? 6.11.2008
Sini Perho: Rasisminvastaisuuden haasteista verkossa tehtävässä nuorisotyössä 28.10.2008
Jukka Mattila: Verkossa näkymään monikulttuurinen työote 24.10.2008
Veronika Honkasalo: Monikulttuurista verkkonuorisotyötä, onko sitä? 15.10.2008

Keski-ikäistyvät helsinkiläiset sosiologit muistanevat Erkki Lampénin sarjakuvan “Onko ihanampaa aamua...”. Siinä krapulaisella päähenkilöllä on pahemman luokan morkkis edellisillan humalaisesta heilumisesta ja siitä, mitä kaikkea tuli sanottua. Jotenkin juuri tämä sarjisklassikko tuli mieleen, kun pohdin kirjoitusta tutkijasta kentän toimijana. Tosin, tämä kolumni ei liity dokailuun, mutta mokailuun kylläkin. Eikä tässä käsitellä morkkista, jonka syynä ovat sanomiset, vaan pikemminkin sanomatta jättämiset. Pohdin sitä, miten vaikeaa on joskus toimia tutkijana kentällä niin vastuuntuntoisesti ja eettisesti kuin mitä haluaisi. Ja vielä tarkennuksena: miten aikuisen tutkijan tulisi suhtautua rasismiin, jota nuoret esittävät hänen läsnäollessaan.

Viimeisimmässä tutkimuksessani (Aaltonen 2006) olin kiinnostunut ysiluokkalaisten nuorten käsityksistä sukupuolisesta häirinnästä. Etnisyys, rasismi tai muukaan sen luonteinen tematiikka ei ollut keskeisessä asemassa aineistonhankinnassa enkä siksi sisällyttänyt sitä haastattelukysymyksiini. Tämä ei estänyt nuoria tarttumasta aiheeseen – päinvastoin –, mutta silmäni aukenivat huomaamaan sen vasta viimeisessä haastattelussa.

Haastattelin avoimen ja sympaattisen oloista poikaa, joka pyrki vastailemaan kysymyksiini parhaansa mukaan. Rennon keskustelun loppupuolella poika yllätti minut täysin. Hän kertoi yhteyksistään skinhead-järjestöön ja antoi minulle pitkän selvityksen siitä, kuinka maahanmuuttajat huijaavat viranomaisia. Vuodatuksen jälkeen kommenttini oli: “No, niissäki on varmaa kaikenlaista. Niinku niissäki on ihan mukavii tai rehellisii ihmisii.” Tähän poika vastasi, että hän tietää kyllä muutaman, jotka tekevät kunnon töitä. Ja sitten siirryinkin jo toiseen aiheeseen, eikä skinheadeihin palattu enää haastattelun aikana.

Erottuani pojasta olin paniikissa. Itketti ja oksetti. Ajattelin, että nyt minä olen jotenkin mukana rasismin hiljaisessa hyväksymisessä. Miksi en sanonut pojalle selkeästi, että a) olen ihan eri mieltä kanssasi ja b) niiden skinheadien kanssa ei kannata hengailla, koska ne on ihan tyhmiä, joten hanki parempaa seuraa. Tai jotain edes. Jotain olisi pitänyt sanoa. Olisi pitänyt pitää kunnon puhuttelu vaikka sen jälkeen, kun nauhuri oli suljettu. Olisi pitänyt jäädä jankkaamaan ja perustelemaan niin pitkäksi aikaa, että se ymmärtää. Olisi pitänyt viedä se ostamaan joku rasisminvastainen T-paita ja katsoa, että se kanssa pistää sen päälleen.

Kun toivuin vähän järkytyksestäni, ajattelin, että ei mennyt ihan putkeen, mutta onneksi tämä oli tällainen poikkeus. Kunnes rupesin litteroimaan ja lukemaan muita haastatteluja. Yhtäkkiä etnisten ryhmien välisiin stereotypioihin perustuvia kommentteja ja ennakkoluuloisia, rasistisia letkauksia löytyi yhdestä sun toisesta haastattelusta. Ja lähes joka kerta reaktioni vaikutti lähinnä laimean epäilevältä: ”hmmhm, onkohan se nyt ihan noinkaan”.

Haastattelujen tekemisen jälkeen luin Cristine Griffinin (1991 ref. Skeggs 2001, 434) talk back -periaatteesta, jonka mukaan eettisesti vastuullisen tutkijan on tartuttava rasistisiin tai seksistisiin kommentteihin ja haastettava ne, koska muuten hän osallistuu niiden uusintamiseen. Ensin ajattelin, että näinhän olisi pitänyt tehdä. Toisaalta mietin, miten haastattelun dynamiikan olisi käynyt, jos empaattisuuteen pyrkivästä haastattelijasta olisi yhtäkkiä tullut tiukka haastaja. Ehkä periaate sopisi paremmin metodiksi, jota noudatettaisiin koko haastattelun ajan. Vastaan puhumisen voi tietysti ymmärtää monella tavalla. Sen ei tarvitse tarkoittaa konfrontaatiota, vaan se voi olla myös rasismin purkamista keskustelun ja vaihtoehtoisten mielipiteiden esittämisen kautta (Gordon & Lahelma 2003, 249).

Olen yrittänyt miettiä syitä sille, miksi haastatteluissa oli niin paljon etnisiin ryhmiin liittyviä ennakkoluuloja ja rasistisesti leimaavia nimityksiä. Halusivatko he testata, mitä kaikkea saa sanoa aikuiselle tutkijalle? Missä määrin kyse oli vahvoista ennakkoluuloista, vai oliko rasismi myös osa nuorten liioittelevaa puhetapaa, jota he pitivät yleisesti hyväksyttynä? Nuoret nimittäin kykenivät myös itse haastamaan itsensä. Yhdessä kolmen tytön haastattelussa tytöt arvostelivat kovin sanoin ”ulkomaalaisia” poikia, mutta kun suomalaisten ja ulkomaalaisten välinen vastakkainasettelu oli muodostumassa epäuskottavan mustavalkoiseksi, yksi tytöistä purki tilanteen: ”Ihonvärin perusteel kuiteski ihmiset, et jos se on tummaihonen, ni se tuomitaa periaattessa pahemmin”.

Olen myös pyrkinyt pohtimaan sitä, miksi olen reagoinut ennakkoluuloisiin ja rasistisiin kommentteihin siten kuin olen tehnyt. Yksi syy on ainakin se, että valmistauduin kuuntelemaan tarinoita häirittynä olemisesta, mutta en arvannut, että siihen liittyy niin vahvasti myös häiritsijöiden – todellisten tai kuviteltujen – etninen leimaaminen. Tämä on laimea puolustus, mutta kenttä pääsi yllättämään.

Lampénin sarjakuvasankarin piinallisen muistelun keskeyttää vapauttava puhelu, jossa kaveri kertoo vielä kamalammista mokistaan. Samanlaista vapautusta ei taida olla luvassa tutkijalle, sillä reflektointi ja joskus morkkiskin taitavat olla osa tutkijan arkea. Haastatteluissa on kyse erityisestä mutta myös arkisesta kommunikaatiosta, ja vaikka sitä pitää suunnitella etukäteen, siinä tapahtuu aina yllätyksiä, mokia ja väärinymmärryksiä. Niistä pitää vain yrittää ottaa opiksi.

Sanna Aaltonen
VTT, tutkijatohtori
Helsingin yliopisto, sosiologian laitos