Yle: Reetta Rädyn kolumni: Euroopassakin maastamuutto on maahanmuuttoa isompi uhka

Yle: Reetta Rädyn kolumni: Euroopassakin maastamuutto on maahanmuuttoa isompi uhka 15.5.2019

Tänä keväänä on pitänyt totutella ajatukseen siitä, että eurovaaleissa 2019 on äänestettävä ”Euroopan puolesta”. Tämä on outoa, kun on elänyt koko aikuisuutensa EU-Suomessa. Sitä on ikään kuin valmiiksi Euroopan puolesta, mitä muutakaan. Vaikka ei olisi liittovaltiokehityksen kiihkeä kannattaja, on saanut kokea rajojen mataloitumisen, kansallisvaltioiden vallan liudentumisen, kansainvälisyyden muuttumisen niin arkiseksi, että sen kutsuminen kansainvälisyydeksi tuntuu vähän ysäriltä.

Ja nyt: Eurooppa rakentaa muureja ulkorajoilleen. Kannatusmittaukset ennakoivat EU-vastaisille puolueille noin kolmanneksen kannatusta vaaleissa. Oikeusvaltiokehitys esimerkiksi Puolassa ja Unkarissa on pöyristyttävää, eikä Vironkaan vaalitulosta tahdo tajuta: maa, jossa ei ole maahanmuuttajia, äänestää innolla puoluetta, jonka agendan kärjessä on maahanmuuton kiihkeä vastustus.

Mikä niitä vaivaa? Mikä meitä vaivaa? Mitä tapahtui 90-luvun optimismille ja tunteelle siitä, että kun rajat romahtavat alas, mikään voima ei saa niitä takaisin ylös?

Euroopan piti olla liberaali, ihmisoikeuksiin ja vapaaseen liikkuvuuteen uskova sivistyksen kehto, mutta nyt se on sisällissodassa omia arvojaan vastaan.

Sen sijaan, että miettii, mikä ihmisiä vaivaa, pitäisi tietenkin kysyä: mistä tämä kertoo?

Tuoreessa kirjassa Vapiseva Eurooppa (Vastapaino) tutkijat Juri Mykkänen ja Antti Ronkainen kertaavat bulgarialaisen Eurooppa-tutkija Ivan Krastevin analyysia Itä-Euroopan maiden muukalaisvastaisuudesta harvinaisen ymmärrettävästi: ”Neuvostoliiton etupiiriin kuuluneissa maissa vallitsi tavallaan pakotettu kansainvälisyys, jonka vastapainona kylmän sodan jälkeinen vapauden huuma on johtanut oman etnisyyden korostamiseen mutta myös valtavaan maastamuuttoon. Miljoonat itäeurooppalaiset ovat käyttäneet uutta vapauttaan ja muuttaneet länteen paremman elämän toivossa. Tästä syntyy kierre, jossa jäljelle jäävä väestö kurjistuu ja samalla kasvaa katkera nationalismi, jota paikalliset populistipuolueet käyttävät hyväkseen omissa valtapyrkimyksissään. Syyllinen löytyy yhä useammin vapaan liikkuvuuden nimiin vannovasta Brysselistä.”

Onhan tämä ihan loogista: jos näkee Brysselin uutena Neuvostoliittona, pakolaiset sopivan ajankohtaisena uhkana ja oman taloudellisen tilanteensa uhattuna, voi hyvinkin järkeillä, että muutosta lupaava, tavallisten ihmisten tavallisia asioita ajava puolue on järkevä vaihtoehto, kun taas EU-liberaalit ovat jonkinlainen symboli petetyille lupauksille EU:n mukana tulevasta autuudesta, joka ei koskaan osunut omalle kohdalle.

Minusta EU-vaalit ovat hirveän kiinnostavat, mutta olen itsekin ihan avuton, kun pitäisi saada joku muu innostumaan asiasta. Nyt äänestetään EU:n suunnasta, sanotaan. Mutta siltä se ei tunnu.

Populistipuolueilla on EU-kanta: se on kriittinen. Muut ovat ideoissaan sekavampia. Edes innokas politiikan seuraaja ei välttämättä hahmota, millaista Eurooppaa Suomen keskusta tai demarit tavoittelevat. On vaikea innostua asiasta, josta edes ehdokkaat eivät vaikuta innostuneen.

Euroopan kiinnostavimmat trendit eivät välttämättä edes liity europarlamenttiin. Itse olen ollut ihan kuumissani maahanmuuton sijaan maastamuutosta. Monissa EU-maissa maastamuutto (siirryt toiseen palveluun) on paljon akuutimpi huoli kuin maahanmuutto. Romaniasta on lähtenyt 3,4 miljoonaa ihmistä, ja myös Espanjassa, Italiassa, Kreikassa ja Puolassa ihmisiä huolettaa (siirryt toiseen palveluun) enemmän maastamuutto kuin maahanmuutto. Baltian maiden kansalaisista kolmannes (siirryt toiseen palveluun) on muuttanut maasta EU-jäsenyyden aikana.

Kolmannes! Etusivu uusiksi, tämähän on valtava luku!

Milloinkahan Suomessa havahdutaan siihen, että maastamuutto on maahanmuuttoa isompi uhka? Meidänkin koulutettu väkemme liikkuu rajojen yli ihan riippumatta eurovaaleista, nationalistien vaalimenestyksestä ja muukalaisvihamielisyyden hovikelpoistumisesta. Vaikka päätyisi toiseen populistien panttivankina pyristelevään maahan, isoissa kaupungeissa voi rakentaa itselleen elämän, jossa ei tarvitse erikseen ”puolustaa Eurooppaa”, voi ihan vain elää sitä. Ainakin siihen asti, kun ilmastopakolaisuus pakottaa Euroopan saman pöydän ääreen kriisikokoukseen miettimään, olisiko sittenkin pitänyt uskoa Euroopan ideaan ja siihen, että nykyaikaisiin uhkiin on ihan pakko varautua yhdessä.

Ilmastokriisin seuraukset tulevat koskemaan eniten niitä, joille nyt syötetään ajatusta ilmastovouhotuksen turhuudesta. Kun kriisi puhkeaa, rikkaat ja vahvat selviävät, muut pyristelevät. Populismin onttous paljastuu, kuljetaan kauas Euroopan ideasta, rauhasta ja vakaudesta.