HS: Raamattu-siteeraus voi olla rikos, sanoo valtakunnan­syyttäjä: ”Ei pyhien kirjojen avulla saa loukata toisen ihmisarvoa”

Helsingin Sanomat: Raamattu-siteeraus voi olla rikos, sanoo valtakunnan­syyttäjä: ”Ei pyhien kirjojen avulla saa loukata toisen ihmisarvoa” 20.11.2019

JOS Suomessa haluaa tietää, mitä täällä saa sanoa ja miten pitkään siitä on vastuussa, kannattaa kysyä valtakunnansyyttäjä Raija Toiviaiselta.

Toiviainen pohtii tällaisia kysymyksiä työkseen. Valtakunnansyyttäjän syyteharkintaan tulevat kaikki rikosepäilyt kansanryhmää vastaan kiihottamisesta.

Käytännössä Toiviainen vetää rikosoikeudellisia rajoja sille, miten suomalaiset saavat käyttää yhtä tärkeimmistä oikeuksistaan, sananvapautta.

Näistä rajoista on käyty tänä syksynä kiivasta keskustelua, koska poliisi on käynnistänyt esitutkinnan kolmen kansanedustajan sanomisista. Hussein al-Taeeta (sd), Juha Mäenpäätä (ps) ja Päivi Räsästä (kd) epäillään kansanryhmää vastaan kiihottamisesta.

Se ei ole vähäinen rikos. Tuomiot vaihtelevat sakkorangaistuksesta kahden vuoden vankeuteen.

Vauhtia keskustelu sai pari viikkoa sitten, kun Toiviainen määräsi poliisin aloittamaan rikostutkinnan Räsäsen toisesta kirjoituksesta. Räsästä epäillään siis kahdesta kiihottamisrikoksesta.

Päätöksen seurauksena Toiviaista on haukuttu ”mielipidesyyttäjäksi”, sananvapauden on väitetty olevan uhattuna Suomessa ja kirkkokin on huolestunut uskonnonvapaudesta.

TOIVIAINEN pitää kritiikkiä perusteettomana.

”Jos katsotaan syyttäjien ja tuomioistuimien ratkaisuja, ei ole merkkejä siitä, että sananvapaus olisi Suomessa uhattuna.”

Toiviaisen mielestä Suomessa on unohdettu, missä sananvapauden rajat kulkevat.

Kiihottamispykälä on luotu turvaamaan nimenomaan vähemmistöjä. Historiasta löytyy monia synkkiä esimerkkejä siitä, miten vähemmistöjen ihmisyyttä riisuva puhe on luonut maaperää heihin kohdistuvalle väkivallalle.

Sananvapautta rajoittavat pykälät suojaavat jokaisen ihmisarvoa, Toiviainen sanoo.

”Nyt ei usein tahdota muistaa tai ymmärtää, mitä ihmisyydellä tarkoitetaan. Tai sitten on ihmisiä, jotka aidosti ajattelevat, ettei kaikilla ole samaa ihmisarvoa.”

Rikoslaissa kiihottaminen kansanryhmää vastaan määritellään sellaisena yleisön saatavilla olevana ”uhkaamisena, panetteluna tai solvaamisena”, joka kohdistuu johonkin ihmisryhmään kielletyllä perusteella. Näitä perusteita ovat rotu, ihonväri, syntyperä, etnisyys, uskonto tai vakaumus, seksuaalinen suuntautuminen, vammaisuus sekä muut näihin rinnastettavat perusteet.

Toiviaisen mielestä pykälä on melko selkeä. Uhkaaminen liittyy selvästi esimerkiksi ruumiilliseen koskemattomuuteen. Solvaaminen on Toiviaisen mukaan ”haukkuvaa puhetta, halventavia sanoja”. Panettelu taas on kieltä, jolla pyritään riisumaan tietyn ryhmän ihmisyyttä.

”Esimerkiksi sitä, että rinnastetaan tai väitetään toisia rikollisiksi tai pedofiileiksi. Tai puhutaan tietyn ihmisryhmän edustajista vähä-älyisinä, tauteja levittävinä, sairaina, kehityshäiriöisinä, syöpäläisinä, loisina, torakoina, imbesilleinä, sikoina. Sellaistakin on kuultu, että ihmisistä puhutaan apinaelviksinä.”

Toiviaisen mukaan laki sallii ”erittäin rajunkin” arvostelun ja keskustelun. Esimerkiksi maahanmuuttoa voi arvostella siitä, että se tuo rikollisuutta. On kuitenkin eri asia väittää, että kaikki maahanmuuttajat ovat rikollisia, tai käyttää vielä rajumpaa kieltä.

”Voi olla ihan hyvin huolestunut siitä, että tänne tulee ulkomaalaisia. Mutta ei siinä yhteydessä tarvitse sanoa, että nämä ihmiset ovat loisia.”

VÄITE on helppo ymmärtää. Jos vaikka rinnastaa tietyn ihmisryhmän eläimiin, se on selvää vihapuhetta. Mutta entä kun kyse on tulkinnallisemmista tapauksista?

Esimerkiksi vihreiden kansanedustajan Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Aake Kallialan nunnuka-sketsejä on yhä nähtävillä Ylen Elävässä arkistossa. Eikö selvästi saamelaisia pilkkaava rasistinen teos ole solvaavaa tai panettelevaa puhetta?

”En ota tähän mitään kantaa. Pitäisi nähdä se ensin.”

Et ole nähnyt sketsiä?

”No olen joskus, mutta en muista tarkalleen, miten se menee. Tässä on myös se, että taiteellakin on oma vapautensa, jota jouduttaisiin punnitsemaan. Tästä on hirveän vaikea sanoa. Silläkin on väliä, onko kyse fiktiivisistä sketseistä vai väitteistä, jotka on tarkoitettu otettavaksi todesta. Pitäisi ilman muuta nähdä se konteksti ensin.”

Konteksti on sana, johon Toiviainen palaa toistuvasti haastattelun aikana. Sananvapausrikokset ovat hyvin kontekstisidonnaisia eli asiayhteydestä riippuvaisia.

Muun muassa seuraavilla seikoilla on väliä: onko puhe esitetty tahallisesti, onko puhe tarkoitettu syrjiväksi ja onko puheen esittäjä yhä samaa mieltä siitä, mitä joskus tuli sanottua tai kirjoitettua. Esimerkiksi Petelius on todennut, ettei nunnuka-sketsi kuulu nykyaikaan.

Myös ajankohtaisilla tapahtumilla on merkitystä. Viime vuonna Toiviainen päätti olla syyttämättä perussuomalaisten kansanedustajaa Juho Eerolaa kiihottamisrikoksesta. Eerola oli kirjoittanut romanikerjäläisten olevan rikollisia ja kertonut, että hän sylkäisee nähdessään heitä.

Eerola kertoi myöhemmin, että hän viittasi vain rikoksia tehneisiin romanikerjäläisiin. Olennaista oli Toiviaisen mukaan se, että samoihin aikoihin uutisissa oli kerrottu huumekaupasta, jossa romanit olivat mukana.

JUURI tämänkaltaisessa pohdinnassa piilee sananvapausrikosten haaste.

Rikosoikeuden ytimessä on laillisuusperiaate. Se tarkoittaa, että sääntelyn pitää olla ennustettavaa. Ihmisten pitää voida tietää, millainen toiminta on rikollista ja millainen ei.

Käytännössä monien rikosten kohdalla näin ei kuitenkaan välttämättä ole. Sananvapausrikoksiin liittyy erityisen paljon kontekstisidonnaisuutta.

Vaikka Toiviainen uskoo lain olevan melko selvä, hän myöntää, että tulkinnan varaa on aina. Rikoslakia ei voida kirjoittaa esimerkiksi niin, että luetellaan vaikka lista kiellettyjä sanoja.

”Mutta kyllä jokaisen pitäisi ymmärtää, mitä se kiihottamispykälä tarkoittaa.”

Nyt ei kuitenkaan ymmärretä. Siksi Toiviainen on valmis pohtimaan rikoslakiin muutosta.

”Ajattelen, että kiihottamispykälän ajatusta tietyn ihmisryhmän syrjinnästä voisi jotenkin täsmentää. Sitä ajatusta, että sillä tarkoitetaan ihmisarvoa ja ihmisten yhdenvertaisuutta. Ei sitä oikein voi yhdellä sanalla selkeyttää, mutta säännöstä voisi jollakin tapaa terävöittää”, hän sanoo.

”Ihmiset eivät ehkä tule ajatelleeksi, että tässä on kyse siitä, että punnitaan tätä syrjivää toimintaa sananvapautta ja uskonnonvapautta vasten.”

Myönnytyksestä huolimatta Toiviainen ei silti oikein ymmärrä sitä, etteivät ihmiset tietäisi, mitä on rikollinen puhe. Ajatus selvästi vaivaa häntä, koska hän palaa siihen useaan otteeseen.

”Tietysti minä teen tällaista työtä ja joudun näitä pohtimaan, mutta on sitä pikkuisen vaikea tajuta”, Toiviainen sanoo.

”Että miten vaikea on ihmisen ymmärtää, loukkaako hän jonkun toisen ihmisarvoa?”

VIIME aikojen keskustelu ei ole keskittynyt vain kielletyn puheen sisältöön. Myös sen ajankohta on noussut esiin.

Räsäsen kristillinen pamfletti, josta Toiviainen määräsi esitutkinnan alkamaan, oli kirjoitettu viisitoista vuotta sitten. Joku oli tehnyt siitä rikosilmoituksen, ja poliisi päätyi siihen, ettei asiassa ollut syytä epäillä rikosta. Toiviainen päätti toisin.

Ajatus, että vuosia tai vuosikymmeniä sitten jonnekin netin perukoille unohtunut teksti voi johtaa rikostuomioon, koettelee kenties monien oikeustajua.

Toiviainen sanoo, että niin kauan kuin tekstiä pidetään tahallaan yleisön saatavilla, rikos ei lähtökohtaisesti vanhene. Mitä kauemmin teksti on yleisön nähtävillä, sitä vahingollisempi vaikutus sillä on.

”Netti on tässä suhteessa vaarallinen väline.”

Tämäkään ei ole yksiselitteistä. Jos tekstin kirjoittaja on vaatinut ylläpitäjää poistamaan tekstin, se otetaan huomioon viranomaisten harkinnassa.

Mutta eihän kirjoittaja välttämättä muista, mitä on joskus kirjoittanut jonnekin?

”No, jos se teksti sieltä yhä löytyy ja siitä tehdään rikosilmoitus, esitutkinnassa varmaan selvitetään kysymystä vanhentumisesta ja sitä, mistä muistamattomuus on johtunut.”

Entä jos kyse on kirjasta tai lehdestä? Pitääkö käydä läpi divareita?

Toiviainen sanoo, että vastuussa on se, joka tahallaan pitää teosta yleisön saatavilla tai muuten levittää sitä. Lisäksi vastuussa voi olla kirjoittaja.

”Jos tällainen havaitaan, varmaankin kysytään, missä tarkoituksessa hän on tämän kirjoittanut ja onko hän tätä mieltä edelleen. Kyllä näihin saatetaan joutua palaamaan.”

TOIVIAINEN huomauttaa, että myös moraalisäännöt elävät ajan saatossa. Eri vähemmistöryhmiin ei ole aina suhtauduttu yhtä sallivasti. Ylipäänsä esimerkiksi homoseksuaaleja ei pitkään pidetty vähemmistöryhmänä, jonka ihmisarvoa tulee suojella.

Mitä siis pitäisi tehdä, jos teksti sijoittuu aikaan, jolloin tietynlainen puhe oli sallitumpaa? Voidaanko nykypäivän moraalistandardien mukaisesti rangaista niitä, jotka ovat eläneet erilaisena aikana?

Oikeuskansleri Tuomas Pöysti sanoi tiistaina Aamulehdelle kannattavansa ”pidättyvyyttä ja harkintaa” oikeudellisissa toimissa sellaisten kirjoitusten osalta, jotka on alettu nähdä lainvastaisina.

Toiviainen sanoo, että jos pysytään lain sanamuodon sisällä eikä ole täysin selvää, miten lakia tulkittiin julkaisun aikana, sitä voidaan arvioida nykystandardien mukaisesti.

Sillä, sanoutuuko irti joskus kirjoittamistaan teksteistä, on iso merkitys. Toisaalta asiat eivät mene niinkään, että voi ensin kirjoittaa mitä vain, ja kun siitä sanoutuu irti, pääsee pälkähästä. Esimerkiksi Sdp:n al-Taee sanoutui irti teksteistään mutta joutui silti rikostutkinnan kohteeksi.

PUHUTAAN vielä Räsäsestä.

Räsäsen pamfletissa sanotaan, että homoseksuaalit ovat ”rikkinäisiä ihmisiä”. Heidät esitetään vinoutuneina ja moraalia rappeuttavina.

Räsäsen twiitissä, josta ensimmäinen rikostutkinta alkoi, taas viitataan Raamatun tekstiin, jossa homoseksuaaleja kuvataan ”saastaisina”, ”häpeällisinä”, ”luonnonvastaisina”, ”villiintyneinä” ja oman ruumiinsa ”häpäisijöinä”.

Voisiko tällainen puhe olla potentiaalisesti rikollista?

”Tietenkin. Jos se ilmaistaan niin, että sen voidaan tulkita kohdistuvan johonkin tiettyyn vähemmistöön, tässä tapauksessa seksuaalivähemmistöön. Ja jos näin ilmaistaan oma mielipide vähemmistöstä.”

Entä jos tällaiset kuvaukset ovat uskonnon ytimessä?

Toiviainen sanoo, että uskonnonvapauden varjolla ei saa loukata tiettyyn ihmisryhmään kuuluvia.

”Ei pyhien kirjojen avulla saa loukata toisen ihmisarvoa. Näissä tuntemissamme pyhissä kirjoissa sanotaan, että on ihan oikein tappaa kokonaisia kansoja. Jos lyömme toisia tällaisilla Raamatun tai Koraanin lauseilla, silloin käytämme mielestäni väärin pyhien kirjojen sanaa.”

Tässä kohtaa on hyvä tehdä tarkennus, koska Räsäsen tutkintaan on liittynyt paljon väärinkäsityksiä. Vaikka Räsänen tuomittaisiin, ei se tarkoita, että Raamatut pitäisi poistaa kirjastoista.

Raamattuun, Koraaniin tai vaikka Mein Kampfiin saa viitata, koska ei ole kiellettyä käydä keskustelua historiallisista teksteistä.

Olennaista on, onko samaa mieltä ja missä yhteydessä tekstejä siteeraa. Esimerkiksi Räsänen siteeraa pamfletissaan Paavalia, joka kutsuu homoseksuaaleja saastaisiksi ja sanoo, että heidät pitäisi tappaa.

Siteerauksen taakse ei voi mennä piiloon. Kyse on siis siitä, että rikokseen voi syyllistyä, jos siteeraa Raamattua tarkoituksenaan loukata toista.

”Kyllä. Pelkästään sen ymmärtäminen, että teksti on loukkaavaa, riittää”, Toiviainen sanoo.

TOIVIAISEN pöydälle päätyy marginaalisen pieni osa Suomessa tapahtuvasta kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Rikosoikeus onkin vain yksi pieni työkalu ongelmaan puuttumiseksi.

Vihapuheesta pitäisi Toiviaisen mielestä käydä laajaa yhteiskunnallista keskustelua. Hänen mukaansa se sysää vähemmistöryhmät yhteiskunnallisen keskustelun ulkopuolelle ja rajoittaa heidän sananvapauttaan.

”Meillä on yhä hirvittävästi tekemistä tämän asian kanssa”, Toiviainen sanoo.

”Olen huolestunut ja surullinen, että Suomessa ollaan tilanteessa, jossa kunnioitus ihmisyyttä kohtaan on näin huonoa ja syrjivä ilmapiiri näin ilmeinen.”

Kuka?
Raija Toiviainen
- Syntynyt vuonna 1954.
- Koulutukseltaan oikeustieteen kandidaatti ja varatuomari.
- Toiminut valtakunnansyyttäjänä vuodesta 2018. Toimi aikaisemmin apulaisvaltakunnansyyttäjänä. Tehtävässä Toiviainen kertoi ottavansa sananvapausrikokset eri­tyiseen tarkkailuun.