HS: Toimittaja Tommi Niemisen avoin kirje: Kuinka paljon pidemmälle kansanedustajat voivat väkivallan ihannoinnissa vielä mennä?

Helsingin Sanomat: Toimittaja Tommi Niemisen avoin kirje: Kuinka paljon pidemmälle kansanedustajat voivat väkivallan ihannoinnissa vielä mennä? 16.2.2020
Helsingin Sanomat: Ville Tavio perus­suomalaisten kansan­edustajien äärilaidan puheista: ”Perus­suomalaisella puolueella on ehdoton ei kaikelle väkivallalle” 17.2.2020

MITÄ tapahtui poliittiselle aikuisuudelle?

Sillä jotain sille on tapahtunut.

Koetan selittää: Keväällä 2019 alkaneella eduskuntakaudella Suomessa on ollut useampia kansanedustajia – ensimmäisen kerran vuosikymmeniin –, jotka käyttäytyvät poikkeuksellisen epäkypsästi. He tuntuvat ihannoivan väkivaltaa ja hekumoivan joukkokuolemilla samaan aikaan kun he säätävät lakeja Arkadianmäellä.

Kyse ei ole nyt pelkästään politiikan sisällöistä, vaan jostain vielä syvemmästä. Ihmisenä olemisesta.

Aikuisuudesta.

KESÄLLÄ 2019 ebola-epidemia levisi Kongon demokraattisessa tasavallassa. Raju verenvuotokuume tappoi muutamassa kuukaudessa yli 2 000 ihmistä. Kuolleista yli 800 oli lapsia, ja ainakin 1 400 lasta jäi orvoksi.

Kansan­edustaja Ano Turtiainen (3 265 ääntä Kaakkois-Suomen vaalipiiristä) istui edus­kunnassa ja luki uutista Kongon ebola-kuolemista. Turtiainen alkoi ilakoida Facebookissa: Luonto mukana ilmastotalkoissa #ebola #Afrikka.

Lasten kuoleminen kulkutautiin ei ole aivan tavatonta edes Suomessa. Laajassa mitassa sitä tapahtui viimeksi keväällä 1918, kun satoja lapsia kuoli tulirokkoepidemiaan. Toimivalla kompassilla varustettu aikuinen ymmärtää, minkälaisesta tuskasta lasten kuolemissa on kyse.

Turtiaisen päivityksen olisi voinut ohittaa epäkypsänä ylilyöntinä, ellei hän olisi jo Juvan kunnanvaltuutettuna joulukuussa 2015 kehottanut kansalaisia SPR:n vastaanottokeskusten tuhoamiseen.

Tuolloin Turtiainen sai tuomion rikokseen kehottamisesta.

Otetaan toinen tapaus. Varhain 1. joulukuuta 2015 tuhopolttaja saapui Kankaanpään Niinisalon Kotitiellä sijainneelle hirsirunkoiselle pienkerrostalolle ja sytytti sen palamaan. Medivita-yrityksen omistamaan tyhjään taloon oli tarkoitus tuoda turvapaikanhakijoita.

Tuhopoltto on raskas rikos, josta voidaan tuomita vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään neljäksi vuodeksi vankeuteen.

Tuleva kansan­edustaja Juha Mäenpää (6 915 ääntä Vaasan vaalipiiristä) jakoi tuho­poltto­uutisen ja kirjoitti Facebookiin: Aivan mahtavaa. Jumala on olemassa. Rukouksiini on vastattu.

Entä mistä silloin oli kyse, kun perus­suomalaisten puheen­johtaja Jussi Halla-aho (30 596 ääntä Helsingistä) ja europarla­mentaarikko Laura Huhtasaari (92 700 ääntä Suomessa) antoivat Twitterissä tukensa oululaiselle kaupunginvaltuutetulle Junes Lokalle. Lokka ei kuulu perussuomalaisiin. Hän on äärioikeistolainen, jonka yksityiskohtaisissa fantasioissa joukkoraiskataan nimeltä mainittuja punavihervasemmiston naisia.

Entä mistä oli kyse, kun kansan­edustaja Veikko Vallin (4 563 ääntä Pirkanmaalta) totesi, että vasemmisto­liiton puheen­johtajan Li Anderssonin kaltaisista ihmisistä sosialismi ”ei lähde kuin saunan takana”.

Jokainen tietää, mitä tarkoittaa saunan takana.

Siitä ei ole kuin runsaat sata vuotta, kun isovanhempamme saattoivat jopa nähdä, kuinka ihminen talutettiin teloitettavaksi.

POLIITTISET protestiliikkeet – jollaiseksi perussuomalaiset voi tietyllä tapaa edelleen laskea – ovat lähtökohtaisesti arvokas osa demokratiaa.

Niitä on nähty kautta historian. Ne ovat härkäpäisesti puskeneet yhteiskuntaa eteenpäin – ja joskus myös taaksepäin. Ne ovat viime vuosikymmeninä ajaneet eri väestöryhmien oikeuksia ja tasa-arvoa, sosiaalipoliittisia hankkeita ja ympäristöarvoja.

Oli 1960- ja -70-luvulla kukois­tanut Veikko Vennamon ja Eino Poutiaisen Smp, joka ajoi kansan­kielisin sana­kääntein pientalon­poikien asiaa. Populismin tutkijan Laura Parkkisen mukaan Smp:n retoriikassa yhdistyi vasemmisto­lainen agitaatio, oikeistolainen isänmaallisuus ja kristillinen herännäisyys.

Kilttiä se oli silti. Väkivallan käry puuttui. Eliitinvastaisuus ja epäluulo kiteytyivät iskusanoissa, joista moni oli Vennamon vaimon Sirkka Vennamon keksimiä. Oli vaalijallitusta ja rötösherroja, oli seteliselkärankaisia.

Oli 1960-lukulainen sukupolviliike, joka ajoi sosiaalipoliittisilla aloitteilla ja performansseilla tasa-arvoa ja liberaaleja arvoja. Se oli sitä, kun Marraskuun liike rekrytoi vaikkapa nuoren Vesa-Matti Loirin laulamaan asunnottomille alkoholisteille itsenäisyyspäivänä 1967.

Täysin eri luokan agitaatioon ajautui 1970-luvun kommunistien vähemmistösiipi, joka tuki Neuvostoliittoa ja vei marxilais-leniniläiset vaatimuksensa noitavainojen tasolle. On ilmeistä, että taistolaisten vallankumouksellisessa retoriikassa oli yhtymäkohtia sellaiseen poliittisella väkivallalla flirttailuun, johon sortuu nyt osa perussuomalaisista.

Edus­kunnan kirjaston johtava tieto­asian­tuntija Timo Turja on kenties se suoma­lainen, joka on enemmän kuin kukaan toinen suomalainen kahlannut eduskunnan täysistunto­puheita. Hän muistaa lonkalta kahdelta Skdl:n taistolaiselta kansanedustajalta – Pirkko Turpeiselta ja Oili Suomelta – eduskunnan täysistunnossa pidettyjä avoimia vallankumouspuheita. Skdl:n riveistä löytyi tukea sekä Neuvostoliiton aseelliselle hyökkäykselle Tšekkoslovakiaan elokuussa 1968 että Afganistaniin joulukuussa 1979.

Seuraavaksi oli 1980-lukulaisten ympäristö­liike, jonka poliitti­sessa radikalis­missa yhdistyivät kansalais­tottelemat­tomuus ja villapaitaestetiikka. Ympäristöradikaali kansanedustaja Ville Komsi hämmensi Arkadianmäellä oudoilla eleillään ja metsäläisvaatteillaan, mutta hänenkin puheistaan puuttui väkivallan uhka.

On demokratian kauneutta, että voimme päättää olla eri mieltä heidän kanssaan.

Monille heistä voi antaa silti tunnustuksen siitä, että he kykenivät pääosin hillitsemään kiukkuaan. Jopa silloin, kun aatteen palo oli irtautunut realismin rajoista.

KUINKA paljon alemmaksi äärilaidan kansanedustajien voi antaa vielä vajota?

Vai työnnämmekö nyt tumput syvälle taskuun, pidätämme hengitystä ja toivomme hiljaa, että poliitikkojen sanat eivät lietsoisi jo valmiiksi epävakaita ihmisiä?

Tuskin mikään olisi lannistavampaa kuin se, että 102-vuotias sisällissodan ja kolme muuta sotaa läpi käynyt Suomi tarvitsisi jonkin pysäyttävän, poliittisesti motivoidun väkivaltatapauksen, jonka jälkeen yhteiskunta vasta osaisi toimia.

Alussa mainitut neljä kansanedustajaa ja yksi europarlamentaarikko ovat perussuomalaisen puolueen jäseniä. Ilmiössä ei ole silti kyse koko perussuomalaisesta puolueesta.

Ero on oleellinen – ja tärkeä tehdä.

Suuri osa perussuomalaisesta politiikasta on täysin aikuismaista toimintaa. Puolueella on kapea agenda, mutta se esittää kysymyksiä, joista on mielekästä käydä debattia:

Millä ehdoilla Suomi ottaa vastaan humanitaarista maahanmuuttoa – vai ottaako lainkaan? Missä laajuudessa Suomen on kannettava vastuuta ilmastonmuutoksesta? Onko Suomen itsenäisyys vaakalaudalla, jos EU:n liittovaltiokehitys syvenee?

Suuri osa perussuomalaisista rivikansanedustajista esiintyy Arkadianmäellä aivan yhtä kypsästi kuin muidenkin puolueiden edustajat. Olisi vaikea ajatella, että vaikkapa Arja Juvosen, Jari Ronkaisen tai Lulu Ranteen politiikan teon tyylistä olisi sen kummempaa rutisemista.

Silti he tekevät räväkkää ja leimallisesti perussuomalaista politiikkaa.

Palleassa asti tuntuva populismi on mahdollista, vaikka poliitikko ei laskisi ihmisenä olemisen rimaa.

MINKÄLAISESTA maaperästä kaikkein epäinhimillisimmän retoriikan eduskuntasiipi kumpuaa?

Turtiainen, Vallin ja Mäenpää edustavat kansanomaisuutta, yritteliäisyyttä ja rehevää epäluuloa eliittiä kohtaan. He ovat kuusikymmentäluvulla syntyneitä, paitsi Mäenpää, joka on syntynyt vuonna 1971.

Heidän kotipaikkansa ovat Juva, Tampere ja llmajoki. He ovat viimeinen kylmän sodan aikakauden sukupolvi, jonka täysi-ikäisyys koitti pienen maahanmuuton, korkean työllisyyden, yhtenäiskulttuurin kuolinkorahdusten ja melko konservatiivisten arvojen 1980-luvulla.

Heissä on tuulahdus vanhan liiton punttisalikulttuuria. Turtiainen on taustaltaan voimanostaja ja voimailualan yrittäjä, Vallin taas voimailualan lisäravinneyrittäjä, joka keksi aikoinaan lobata rasistisen ex-vapaapainijan Tony Halmeen perussuomalaisiin. Mäenpää on sairauseläkkeellä ollut koneinsinööri ja Suomen Sisun Etelä-Pohjanmaan piiripäällikkö.

Porukkaan kuuluu myös kaustis­lainen kansan­edustaja Mauri Peltokangas, suomen­sisulainen myynti­neuvottelija, joka lähti kunnallis­politiikkaan, koska eräässä koulu­rakennuk­sessa Kaustisilla oli sisäilma­ongelma. Hän alkoi ladata Facebookiin videoita, joissa hän sanoi asiat täsmälleen niin kuin ne ajatteli.

”Sisältäni kumpusi huuto”, hän sanoi Suomen Uutisissa vuonna 2017.

Ronskeista videoista tuli ilmiö. Muutaman vuoden kuluttua Peltokangas valittiin yli 13 000 äänellä eduskuntaan.

Näin äkkijyrkät poliittiset nousut ovat aina merkki laajemmasta. Nyt kyse on ainakin perinteisten instituutioiden ja arvojen murroksesta, maailmantalouden uusjaoista ja teollisten työpaikkojen kadosta, konflikteista ja globaalista siirtolaisuudesta sekä sosiaalisen median läpimurrosta kaikissa kansankerrostumissa.

Protesti on aito – ja lähes kenellä tahansa on tarvittaessa käytössään Facebookin, Twitterin tai Hommaforumin megafoni. Äärilaidan äänestäjien kiukkua ja pelkoja ei ole syytä väheksyä, sillä se on osin samaa pelkoa, jota suuri osa meistä potee.

Tunne oman elämän kontrollista vähenee, sillä keskinäisriippuvaisessa maailmassa se, mitä tapahtuu sotatantereilla, sulavilla jäätiköillä tai Frankfurtin pörssissä, heijastuu tavalla tai toisella arkeen Juvalla, Torniossa tai Helsingissä.

Se heittäköön ensimmäisen kiven, joka ei tunnista itseään.

EI raaka poliittinen katupuhe ennenkuulumatonta ole.

Eduskunnan puhemiehenä vuosina 1907–1912 toimineen P. E. Svinhufvudin kerrotaan kitkeneen nuijan paukkeella ja sanan suolalla jääräpäisimmätkin korpiagitaattorit, muistuttaa Turja.

Helmikuussa 1922 poliittinen agitaatio johti Suomen toistaiseksi viimeiseen poliittiseen murhaan. Äärioikeistolainen liikemies ampui Edistyspuolueen sisäministerin Heikki Ritavuoren tämän kotitalon edustalla Helsingin Töölössä. Tekoon on arveltu liittyneen laajemmankin äärioikeistolaisen salaliiton, sillä Ritavuori edusti sovittelevaa eheytyspolitiikkaa sisällissodan jälkeisinä vuosina.

Henkilökohtaisia hyökkäyksiä eduskunnassa kuultiin sekä ennen sotia että sotien jälkeen vuosina 1948–1950. Sotien jälkeen kovat puheet johtuivat osin aikakaudesta, vaaran vuosista. Pelättiin, että kommunistit yrittävät ajaa maan Neuvostoliiton kylkeen.

Osin kova kielenkäyttö eduskunnassa johtui myös siitä, että puhemiehenä sattui olemaan todellinen tahtopoliitikko, joka katsoi törkeyksiä läpi sormien. Hän oli nimeltään Urho Kekkonen.

Kova poliittinen retoriikka johti tuolloin myös tekoihin, sillä Sdp:n hallituksen ja kommunistien ilmiriita johti elokuussa 1949 Kemin veritorstaihin, työläisten ja poliisin väkivaltaisuuksiin, joissa kuoli kaksi ihmistä.

”Mitä heikompi hallitus meillä on ollut, sitä aggressiivisempaa on aina ollut puhe. Oppositio on kuvitellut, että se voi kovalla retoriikalla kaataa hallituksen”, Turja sanoo.

Entä nyt, talvella 2020?

Nyt ongelma ei ole niinkään kansanedustajien puheet eduskunnassa. Sen sijaan osa kansanedustajista vaihtaa lennosta epäinhimillisempään nuottiin, kun täysistuntosali vaihtuu verkon keskustelupalstoille tai toriparlamenttiin.

Lainsäätäjän keskenkasvuinen käytös ei ole yhdentekevää.

Se on puolueiden ja poliittisen järjestelmän ongelma. Median ongelma. Ja äänestäjien ongelma.

Valtioneuvoston tuoreessa selvityksessä suomalaisilta kuntapäättäjiltä kysyttiin, kuinka vihapuhe vaikuttaa heihin. Lähes joka toisella sen kohteeksi joutuneella päättäjällä oli vähentynyt luottamus tuntemattomiin ihmisiin, halu osallistua julkiseen keskusteluun ja halu keskustella kansalaisten kanssa päätöksenteosta.

Syöksykierre on valmis. Se johtaa siihen, että lopulta yhä epäluuloisemmat poliitikot tekevät päätöksiä yhä suljetummissa kuplissa.

ÄÄRILAIDAN alatyyli on perussuomalaisille nollasummapeliä. Yhden voitto on toisen tappio.

Joka kerta, kun laidalta kumpuaa sotahuuto, Juvosen, Ronkaisen ja Ranteen kaltaisten maltillisten luottopuolustajien uskottavuus kärsii.

Samalla se etäännyttää muita puolueita perussuomalaisista.

Perussuomalaisten suuri kysymys on se, keiden kanssa puolue voisi muodostaa hallituksen keväällä 2023, jos se voittaisi eduskuntavaalit. On ilmeistä, että ennen seuraavia hallitusneuvotteluita puolueen on työnnettävä piiloon ainakin sen räikein hihamerkkisiipi, etnonationalistit, josta osa on julkisesti kannattanut esimerkiksi 1930-luvun fasistista Lapuan liikettä.

Ei ole selvää, kuinka todellista intoa puheenjohtaja Halla-aholla on hillitä puolueen jyrkintä äärilaitaa. Hän on julkisesti paheksunut puolueen nuorisojärjestön radikaaleimpia jäseniä, mutta ojentamiset on tehty pääosin sisäisin paimenkirjein.

ON todennäköistä, että tämäkin poliittinen aikakausi vielä tyyntyy.

Radikaaleimmat linjat ja kovapuheisimmat poliitikot karsiutuvat. Sen jälkeen tulee maltillisempi välivaihe, jonka jälkeen nousee jokin uusi radikaaliliike.

Niin historia kulkee. Kyse on siitä, kauanko kukin vaihe kestää.

Itsenäisen Suomen historiassa keskitien maltillisuus on lyönyt leiville. Suomessa on 102 vuoden aikana ollut vain yksi äärilaidan johtama hallitus, vuosina 1946–1948 pääministeripuolueena olleen Skdl:n kommunistivetoinen hallitus.

Historia valaa uskoa. Pohjimmiltaan suomalaiset ovat tarpeeksi fiksua väkeä, pieni kansakunta, jolla ei ole syytä ottaa esimerkkiä suurvaltajohtajien tyylilajeista.

Heikompi ja pienempi pärjää vain tiiviinä pakettina.

Paras todiste tästä on se, mitä tapahtui pian vuoden 1918 sisällissodan jälkeen.

Sodassa oli tapettu yli 36 000 maanmiestä ja -naista. Tuhansia oli teloitettu tai näännytetty keskitysleirimäisissä oloissa hengiltä. Ihmiskuva oli sairas. Viha oli niin syvää, että sodan viimeisiä tunnelukkoja on availtu aivan viime aikoina.

Silti jo 1920-luvulla alettiin hiljakseen rakentaa pelisääntöjä ja kansallista yhtenäisyyttä, kansakuntaa. Suomalaiset tajusivat, ettei heidän tarvitse jäädä siihen pimeään ja kosteaan perunakuoppaan, jonka he olivat keväällä 1918 itselleen kaivaneet.

Ihmisyydellä olikin itseisarvo. Ymmärrettiin, että jos kansansuosiota nauttiva poliitikko antaa edes rivien välissä tukensa joukkoraiskausfantasioille, ollaan otettu jo askel niiden toteuttamiseen.

Silti nousu poterosta kesti. Kauan.

Eikä sekään olisi koskaan onnistunut, ellei Suomessa olisi ollut – keskenkasvuisten roiskijapoliitikkojen rinnalla – tarpeeksi monta aikuista.

_______________________________________

Helsingin Sanomat: Ville Tavio perus­suomalaisten kansan­edustajien äärilaidan puheista: ”Perus­suomalaisella puolueella on ehdoton ei kaikelle väkivallalle”

PERUSSUOMALAISTEN eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ville Tavio sanoo, että puolue sanoutuu irti kaikesta väkivallasta.

HS:n toimittaja Tommi Nieminen kirjoitti sunnuntaina poliitikkojen retoriikan kovenemisesta. Kirjoituksessa nostettiin esiin perussuomalaisten Ano Turtiaisen, Juho Mäenpään ja Veikko Vallinin kommentteja.

Turtiainen on kehottanut ihmisiä tuhoamaan vastaanottokeskuksen ja ilakoinut Kongon ebola-kuolemista. Mäenpää on iloinnut tuhopolttouutisesta ja oli rikostutkinnan kohteena maahanmuuttajia koskevan kommenttinsa takia. Vallin on todennut, että vasemmistoliiton puheenjohtajan Li Anderssonin kaltaisista ihmisistä sosialismi ”ei lähde kuin saunan takana”.

Tavio sanoo, ettei hän pidä kommenttien niputtamista täysin reiluna.

”Rapatessa roiskuu ja tekevälle sattuu. Nämä ovat ensimmäisen kauden kansanedustajia jotka eivät ehkä aina ole hahmottaneet, kuinka tapetilla heidän sanomisensa ovat. Kynnys kommentoida asioita pitäisi olla vähän korkeampi kuin rivikansalaisella, koska kansanedustajien sanomisia seurataan tarkkaan ja siksi pitää miettiä, mitä internetissäkin kirjoittaa.”

Tavion mielestä kommentit eivät ole olleet väkivaltaan yllyttäviä vaan ”retorisesti ehkä epäonnistuneita”.

”Perussuomalaisella puolueella on ehdoton ei kaikelle väkivallalle. Se on meille itsestäänselvää. Me haluaisimme tietenkin, että meillä olisi mahdollisimman hyvä imago puolueena, joka puhuu järkevästi meille tärkeistä teemoista, kuten maahanmuutosta, EU:sta ja ilmastonmuutoksesta.”

TAVIO ei halunnut kommentoida sitä, miten puolueen joidenkin kansanedustajien äärilaidan puheet vaikuttavat tähän imagoon.

Tavio sanoo, ettei hänellä ole ”tarvetta lähteä julkisuuden kautta mollaamaan kenenkään ylilyöntejä”.

”Osaamme käsitellä nämä sivistyneesti keskenämmekin. Ei ole tarvetta julkisuuden kautta puolustella tai myöskään moittia, jokainen saakoon puolustella omia puheitaan. Media tietenkin etsii aina kärjistyksiä ja vastakkainasettelua.”

Tavion mukaan poliittinen retoriikka ei ole koventunut eduskunnassa, mutta eduskunnan ulkopuolella kylläkin.

”Poliitikot lyövät aika paljon somessa päätä seinään. Se on välillä huono alusta, koska se on kärkäs ja merkkimäärältään rajoitettu. Poliittisen kielen koveneminen näkyy osaltaan siinä, kun annetaan niin paljon ulostuloja somessa.”

TAVIO sanoo, että ongelmaa ei kuitenkaan pitäisi typistää vain perussuomalaisiin.

”Saan itsekin päivittäin alatyylisiä haukkumaviestejä. Tällaista törkykirjoittelua tapahtuu kaikilla politiikan laidoilla tällä hetkellä. Eikä voida enää puhua siitä, että se olisi puhtaasti poliittinen ilmiö, vaan se on sosiaalinen ilmiö netissä.”

Tavion mielestä ihmisten sanomisia seurataan myös tarkemmin.

”Jos kirjoitat yhden väärän asian, se saattaa seurata sinua kymmenen vuotta.”