keskiviikko 6. tammikuuta 2010

HS: Arkipäivän rasismi elää

Helsingin Sanomat, kirja-arvostelu: Tuija Parvikko: Arkipäivän rasismi elää 6.1.2010

Laskusuhdanteessa ihmisiä on helppo yllyttää pitämään meteliä maahanmuuton ongelmista.

Kun ensimmäiset chileläiset pakolaiset tulivat Suomeen 1970-luvulla, heidät otettiin avosylin vastaan. Ihmiset ymmärsivät, että tulijat olivat joutuneet kotimaassaan poliittisen vainon kohteeksi, ja heidän oli saatava turvapaikka jostain toisesta maasta.

1990-luvulla tulleita somaleja ei enää kohdeltu yhtä hyvin. Niin pakolaiset kuin muutkin "väärän väriset" maahanmuuttajat alettiin nähdä uhkana suomalaisten hyvinvoinnille ja maan turvallisuudelle.

Jo parikymmentä vuotta on odoteltu pakolaistulvaa ja turvapaikanhakijoiden määrän räjähtämistä käsiin, mutta mitään ei ole tapahtunut.

Tällä hetkellä Suomeen tulee noin 6 000 turvapaikanhakijaa vuodessa. Heitä säilytetään vankilamaisissa olosuhteissa vastaanottokeskuksissa, heidän asiansa käsitellään äärimmäisen hitaasti, ja lopulta iso osa heistä käännytetään pois maasta.

Käännyttämisen kohteeksi joutuu myös henkilöitä, joilla ei ole mitään mahdollisuuksia selviytyä kotimaassaan ja joiden perhe on Suomessa. Yksi heistä on iäkäs ja sairasteleva egyptiläinen Eveline Fadayel, jonka koko lähisuku asuu Suomessa.

Vuoden kestänyt käännytysprosessi on edelleen kesken, sillä korkein hallinto-oikeus kielsi marraskuun puolivälissä panemasta toimeen Helsingin poliisin joulukuulle julistamaa käännytystä.

Pamfletissa En ole rasisti lähdetään liikkeelle juuri Fadayelin käännytystä koskevasta keskustelusta. Se on hyvä esimerkki suuntauksesta, joka on vuoden 2008 syksystä lähtien saanut yliotteen niin suomalaisessa maahanmuuttoa koskevassa julkisessa keskustelussa kuin viranomaistoiminnassa.

Julkisessa keskustelussa yleistyi vuoden 2008 aikana uusi sana: maahanmuuttokriittinen.

Termiä alkoivat käyttää ne, joiden mielestä Suomen turvapaikkapolitiikka on liian löperöä. Toisin kuin moni luulee, heidän joukossaan on paljon muitakin kuin fanaattisia perussuomalaisia.

Teoksen kirjoituksissa analysoidaan maahanmuuttokeskustelussa tapahtunutta muutosta ja pohditaan sen merkitystä. Pamfletti osoittaa, että sekä tavallisten kansalaisten että viranomaisten asenteissa on tapahtunut selkeä käänne syksyn 2008 finanssikriisin jälkeen.

Edellisen kerran kansalaisten asenteet ja viranomaiskohtelu kiristyivät 1990-luvun suuren laman aikoihin. Siksi olisikin helppo ajatella, että suomalaisten asenteet maahanmuuttoa kohtaan seuraavat talouden suhdanteita.

Noususuhdanteessa on enemmän jaettavaa myös tulokkaille, kun taas laman kurimuksessa hyvinvoinnin rippeet halutaan jakaa syntyperäisten suomalaisten kesken.

Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Arkipäivän rasismi on sitkeässä myös hyvinä aikoina. Ero on siinä, että laskusuhdanteessa ihmisiä on helpompi yllyttää pitämään meteliä maahanmuuttoon liittyvistä ongelmista.

Vaikka ihmisten käsitykset Suomeen pyrkivistä ulkomaalaisista perustuvat pääasiassa katteettomiin ennakkoluuloihin, En ole rasisti -pamfletissa osoitetaan, että suomalainen journalismi pönkittää näitä ennakkoluuloja kaikin tavoin.

Sen sijaan, että mediassa tuotaisiin esiin maahanmuuttoon ja Suomeen asettumiseen liittyviä ongelmia myös tulijoiden itsensä kannalta, turvapaikanhakijat ja ilman papereita tulevat siirtolaiset kuvataan joko uhkana tai uhreina.

Siirtolaiset esitetään julkisuudessa yleistä järjestystä, terveyttä ja lakia uhkaavina muukalaisina, jotka vyöryvät, virtaavat ja tulvivat aina liian suurina joukkoina yli rajan.

Maahanmuuttoa koskevassa uutisoinnissa tuleekin erinomaisesti esille, kuinka vaikeaa suomalaisen journalismin on irtaantua viranomaisnäkökulmasta.

Tämä kirja on erittäin tervetullut puheenvuoro ajankohtaiseen ja tärkeään aiheeseen.

Suomalaisten olisi korkea aika oppia ja omaksua edes maahanmuuttoa koskevat tosiasiat: Suomella olisi kaikki mahdollisuudet ottaa vastaan ja "kotouttaa" vuosittain paljon suurempi määrä maahanmuuttajia kuin nyt tehdään.

Pieneen, pimeään ja kylmään maahan ei tule koskaan mitään ryntäystä, mutta meidän oma kulttuurimme voi rikastua, jos edes jotkut viitsivät tänne tulla. Miksi emme auttaisi heitä tänne asettumisessa?

Tuija Parvikko

Kirjoittaja valtio-opin dosentti Jyväskylän yliopistossa.