Ville Hoikkala: Vappupuheet ja maahanmuutto

Ville Hoikkala: Vappupuheet ja maahanmuutto 2.5.2010

Vasemmistopuolueiden suhde maahanmuuttoon on mielenkiintoinen. Vasemmiston arvokkaaseen perinteeseen kuuluu solidaarisuus työtätekevien kesken ja pyrkimys varallisuuden jakamiseen tasapuolisesti niin maan sisällä kuin kansainvälisestikin. Toisaalta vasemmisto puolustaa suomalaista työtä, ja maahanmuuttoon liittyy usein pelko suomalaisen työn säilymisestä. Tämä jännite tekee vasemmistolaisesta maahanmuuttokeskustelusta mielenkiintoista seurattavaa.

Tänä vappuna kuuntelin Eero Heinäluoman (sd) ja Pia Lohikosken (vas.) edesottamuksia Keravalla. Helsingin Sanomat on referoinut useita vappupuheita, ja Kansan Uutisten verkkosivuilla on esitelty Esko Seppäsen pitämää puhetta. Jokainen puhuja toi toki oman persoonallisen panoksensa, mutta yhteinen toteamus kaikilla oli, että ulkomaalaisen työvoiman työehtoja on valvottava tiukemmin.

Ainoa työntekijäryhmä Suomen työmarkkinoilla, joiden työehtoja valtion viranomainen valvoo säännöllisesti, ovat EU:n ulkopuolelta tulevat työntekijät. Työntekijän oleskeluluvan myöntäminen edellyttää, että työsuhteessa noudatetaan alalla olevaa työehtosopimusta, ja palkkakuitit käydään läpi työlupaa uusittaessa. Työntekijän oleskeluluvat ovat ensimmäisten neljän vuoden ajan määräaikaisia.

Monet kerrat ulkomaalaiset työntekijät ovat kokeneet ikävän yllätyksen, kun oleskelulupaa ei jatketakaan juuri tästä syystä. Muistan eräänkin tapauksen, jossa oleskelulupa evättiin siksi, että palkkaus oli ollut noin 10 % työehtosopimusta pienempi ja jossain vaiheessa vuotta oli ollut muutaman viikon lomautus. Työntekijä itki, koska joutui palaamaan takaisin rutiköyhään aasialaiseen kehitysmaahan, ottamaan lapsensa pois koulusta ja muuttamaan perheensä kanssa huonompaan asuntoon. Kotimaassaan hänellä ei olisi mitään mahdollisuutta ansaita edes murto-osaa siitä eikä myöskään varaa hankkia lapsilleen koulutusta. Työntekijä kokee tulevansa rangaistuksi työnantajansa virheestä.

EU-maista tulleiden työntekijöiden työsuhteita ei valvota samalla tavalla. Kun Puolassa kuukausipalkka on noin 300-400 euroa, voi hyvin kuvitella miksi puolalainen rakennusmies tulee tyytyväisenä Suomeen, jos luvassa on esimerkiksi 1000 euron kuukausipalkka. Direktiivi palvelujen tarjoamisen yhteydessä tapahtuvasta työntekijöiden lähettämisestä työhön toiseen jäsenvaltioon toki säätää, että Suomessakin tulisi kaikessa työnteossa noudattaa Suomen työehtosopimuksia. Kanneoikeus on silti ainoastaan työntekijällä.

Lienee selvää, onko itäeurooppalaisella työmiehellä juurikaan motivaatiota haastaa oikeuteen työnantajaansa, jos hän on joka tapauksessa jo moninkertaistanut tulotasonsa. Puolalaiset työntekijät voisivat toki mennä suureen ja solidaariseen palkkataisteluun vaikkapa Olkiluodon työmaalla. Pitänee kysyä heiltä itseltään, miksi he eivät niin tee.

Tulemmekin nyt maahanmuuttopolitiikan oleelliseen kysymykseen, ihmisen haluun parantaa oman ja läheistensä elämän laatua. Jos ammattiliitot saisivat oikeuden nostaa kanne työntekijän vastustuksesta huolimatta, miten kävisi silloin Itä-Euroopan maiden kehityksen? Säilyisikö heidän kilpailukykynsä, jos heille maksettaisin yhtä paljon kuin suomalaisille?

Sopii silti ihmetellä, miksi syyttäjien ja työsuojelupiirien tarmo ei ole riittänyt itäeurooppalaisten työntekijöiden työolojen tutkimiseen työsyrjintänä. Korkeimman oikeuden tietokannassa on vain yksi työsyrjintää koskeva ennakkoratkaisu, jossa käsitellään aivan erilaisia teemoja. Olisi kai kaikkien etu, että pelin säännöt selkiytettäisiin.