Ylioppilaslehti: Kortistossa/Peninah

Ylioppilaslehti: Kortistossa/Peninah 14.5.2010

Satoja hakemuksia. Kolme työhaastattelua.
Siinä on kenialaissyntyisen Peninah Gichingan, 25, työnhaun saldo.
Jyväskylän ammattikorkeakoulussa logistiikkaa opiskellut Gichinga on nyt etsinyt töitä neljä kuukautta. Sitä ennen hän lähetti lukemattomia hakemuksia työharjoittelupaikkoihin.
Vastaan tulee aina sama este: kielitaito. Seitsemän vuotta Suomessa asunut Gichinga ymmärtää suomea, mutta ei puhu sitä sujuvasti.
”Vaikka itse työssä ei tarvitsisi suomea, työnantajat käytännössä edellyttävät sitä”, hän sanoo.
On Gichinga töitäkin tehnyt. Kesälomilla hän oli hotellisiivoojana Helsingissä ja säästi rahaa talvea varten. Opintojen ohella Gichinga työskenteli välillä tutun opettajan tutkimusavustajana. Työharjoittelupaikka löytyi lopulta ystävän kautta erään yrityksen vientiosastolta.
Jotain sellaista hän haluaisi tehdä nytkin. Sellaista työtä, jossa voisi hyödyntää koulutustaan.
”Useimmissa hakemissani töissä on ollut vaatimuksena englannin kielen taito. Viimeksi eräs nainen sanoi, että olen kyllä pätevä, mutta ilmapiirille olisi hyväksi, jos voisin puhua kollegoiden kanssa suomea. En ymmärrä sitä.”

Gichinga muutti Keniasta Suomeen vuonna 2003. Hän haki ja pääsi Jyväskylän ammattikorkeakouluun. It-ala vaihtui pian opintojen alettua logistiikkaan.
”Keniassa julkinen koulutus oli heikkotasoista. Yhtä tietokonetta käytti monta opiskelijaa, ja kurssilla saattoi olla 200 opiskelijaa. Suomi kuulosti houkuttelevalta”, Gichinga kertoo kahvilassa Espoon kauppakeskus Sellon ylätasanteella. Vaunuissa kahvilapöydän vieressä nukkuu hänen parivuotias lapsensa.
Gichinga hymyilee paljon puhuessaan. Välillä hän jää hetkeksi puntaroimaan sanojaan kuin miettien, miten ne parhaiten asettaisi.
”Tämä on ollut outoa aikaa. Olin lapsen kanssa kotona melkein kaksi ja puoli vuotta, vaikka alun perin ajattelin olevani vain yhdeksän kuukautta. Työharjoittelupaikkaa oli vaikea löytää”, hän kertoo englanniksi, joka on suahilin ohella Kenian toinen virallinen kieli.
Koska Gichinga sai opintonsa päätökseen vasta vähän aikaa sitten, hän ei ole vielä virallisesti rekisteröitynyt työnhakijaksi työvoimatoimistoon. Opiskelijaviisumi on vaihtunut työlupaan, sillä Gichingan mies on nykyään töissä Suomessa. Tämä on myös kotoisin Keniasta, mutta pariskunta tapasi toisensa Suomessa.
Tätä nykyä he asuvat Espoossa. Pääkaupunkiseudulla on enemmän ystäviä ja työmahdollisuuksia kuin Jyväskylässä.
Koska kotona ei puhuta suomea, kieltä on vaikea päästä harjoittelemaan tarpeeksi.
”Kävin opiskeluaikana kaikki tarjolla olevat suomen kielen kurssit. Yritän puhua suomea aina kun voin, esimerkiksi kaupassa, lastentarhassa ja joidenkin ystävieni kanssa.”

Työmarkkinoille tulon ajoitus oli kehno. Maahanmuuttajien työllisyystilanne pääkaupunkiseudulla kohentui koko 2000-luvun aina finanssikriisiin ja vuoteen 2008 asti. Mutta taantuman myötä, työpaikat ovat kiven alla.
”Monet suomalaisetkin ovat ilman töitä, ja kilpailu on kovaa.”
Gichinga on myös huomannut, että alempi ammattikorkeakoulututkinto ei tahdo Suomessa riittää, kun samoista työpaikoista kilpailevat maisterit.
Silti hän toivoo, että työnantajat olisivat avoimempia ulkomaalaisia kohtaan.
”He voisivat myös olla suorapuheisempia. Me työttömät tahtoisimme tietää, mitä he haluavat. Joskus täyttää kaikki työpaikkailmoituksen vaatimukset, mutta ei silti pääse edes haastatteluun”, Gichinga sanoo hymyillen, mutta katseessa näkyy turhautuminen.
Taantuma on kiristänyt asenteita, Gichinga sanoo. Nykyinen maahanmuuttokeskustelu tuntuu hänestä pahalta.
”Monet meistä yrittävät kovasti. Toivoisin, että maahanmuuttajia ja suomalaisia ei aina asetettaisi vastakkain, vaan, mietittäisiin, miten voimme yhdessä ratkaista asioita.”
Niinpä. Julkisessa keskustelussa talous on nollasummapeli, jossa ovat vastakkain suomalaiset ja ulkomaalaiset.
Gichingasta tuntuu oudolta sekin, että maahanmuuttajista puhutaan yhtenä ryhmänä.
”Ihmiset ovat tulleet tänne eri syistä. Me olemme hyvin erilaisissa tilanteissa. Minulla on koulutus, puhun englantia ja ymmärrän jonkun verran suomea. Voin puhua vain omasta puolestani.”
Se tässäkin jutussa on vikana. Gichingan oli tarkoitus edustaa tarinan maahanmuuttajanuorta, mutta se on oikeastaan järjetön kategoria. Turvapaikanhakijat, rakkauden, työn tai opintojen perässä tulleet eivät ole samaa porukkaa.

Gichingan kokemus ei silti ole poikkeuksellinen. Ulkomaalaisten kokema syrjintä on Suomessa tavallista. Viime syksynä julkaistun haastattelututkimuksen mukaan moni 15–21-vuotiaista maahanmuuttajista olisi valmis muuttamaan pois Suomesta. Nuorilla on kielitaitoa ja kontakteja eri puolilla maailmaa, mikä madaltaa kynnystä.
Myös monet Gichingan Suomessa asuneista ulkomaalaisista ystävistä ja luokkatovereista ovat muuttaneet maailmalle. Hän itse ei ole suunnitellut lähtöä.
”Olen avoin kaikille vaihtoehdoille, mutta miehelläni on täällä työ. Olen myös viettänyt koko aikuisikäni Suomessa. Elämäni on täällä, ja Suomi tuntuu kodilta. Sitä paitsi nyt työtilanne on vaikea kaikkialla muuallakin.”
Tulee mieleen maahanmuuttokeskustelussa usein avainasemaan noussut kotouttaminen. Muuttajista puhutaan viranomaisten toimien passiivisina kohteina. Vähemmälle huomiolle ovat jääneet monien suomalaisten ennakkoluuloiset ja rasistiset asenteet. Sitä paitsi keskustelu siitä, tarvitseeko Suomi lisää maahanmuuttajia vai ei, on joskus vähän harhaanjohtavaa.
Maahanmuuttajat ovat täällä jo.

Best time of your life, mainostaa Jyväskylän ammattikorkeakoulu verkkosivuillaan.
Gichinga korostaa moneen otteeseen olevansa kiitollinen Suomessa saamastaan koulutuksesta.
”Se on kuin lahja, ja tahtoisin antaa jotain takaisin, jos vain voisin. Tahtoisin todella, todella tehdä töitä.”
Hieman pettynyt hän kuitenkin on.
”Todellisuus on aika toisenlainen, kuin millaisena sitä markkinoidaan. Kukaan ei koskaan maininnut, miten paljon täällä oikeasti tarvitsee suomen kieltä. Kaikkialla puhuttiin vain siitä, että opinnot voi suorittaa englanniksi.”
Gichingan mielestä ulkomaalaisten pääsyä kielikursseille pitäisi helpottaa. Nyt kurssit ovat täynnä, ja niille pitää jonottaa.
Gichinga on päättänyt jatkaa työnhakua vuoden ajan. Jos mikään ei tärppää, hän jatkaa opintojaan. Erityisesti häntä kiinnostaa ympäristöala. Gichingan opinnäytetyö käsitteli ilmastonmuutosta ja yritysten tuotantoketjuja.
”Tahtoisin auttaa jollain tavalla Afrikkaa, vaikka olenkin näin kaukana kotoa.”
Hän on myös pohtinut kirjoittavansa kokemuksistaan Suomessa asuville ulkomaalaisille äideille.
”Neuvolassa autetaan paljon, mutta kaikkea tietoa ei ole saatavilla englanniksi. En tiennyt ollenkaan, miten lapsi esimerkiksi pitää pukea talvisin”.
Mielessä on käynyt myös oman yrityksen perustaminen. Se ei ole yllättävää, sillä tilastojen valossa maahanmuuttajat ovat yritteliästä väkeä. Vuodesta 2000 ulkomaalaisten yrittäjien määrä Suomessa on kaksinkertaistunut.
”Pidän ruoanlaitosta, ja täältä puuttuu kenialainen ravintola. Mutta se on minulle vain harrastus. Minulla ei ole koulutusta siihen.”

Maria Manner