keskiviikko 15. syyskuuta 2010
Aviisi: Ennakkoluuloinen suvaitsevaisto
Ylioppilaskunnassa on viime lamasta asti tehty rasismin vastaista työtä. Painotuksen tarpeellisuus oli jo kyseenalaistumassa, kunnes taantuma ja perussuomalaisten nousu valtakunnan politiikkaan käynnistivät kiihkeän väittelyn maahanmuutosta suomalaisessa yhteiskunnassa. Viime aikoina mediassa on pohdittu erityisesti maahanmuuttoa koskevan julkisen keskustelun tilaa.
Keskustelu maahanmuutosta on usein ongelmalähtöistä: väestön ikääntyminen, siintävä työvoimapula, rikollisuus, gettoutuminen. Se on myös ylimielistä ja kasvattavaa. Kommentoijaksi kelpaa kuka vain, joka ei tee eroa pakolaisen, turvapaikanhakijan ja maahanmuuttajan välillä - tai rasismin ja maahanmuuttokriittisyyden. Ongelmat kärjistyvät suvivirteen ja uimahallivuoroihin. Puheenvuorot harvoin kohtaavat, vaikka kansallinen etu on kaikkien tavoitteena. Silti kansakunta ja suomalaisuus ovat tämän keskustelun sokeat pisteet.
Media kantaa korviimme myös toisenlaisia uutisia maassaoleviin liittyen. Kun osa vanhemmista laittaa lapsensa valintakokeeseen varmistaakseen paikan vieraskielisestä perusopetuksesta, toiset karsastavat maahanmuuttajavaltaisia kouluja ja vaihtavat asuinpaikkaansa turvatakseen lapsensa koulunkäynnin. Mitä tämä kertoo suomalaisten kansainvälistymisestä?
Kun maahanmuuttokeskustelu kutistuu väitteiksi elintasopakolaisista ja turvapaikkasurffareista, se kadottaa todellisuudentajunsa. Jo perinteen mukaisesti neuvokas on se, joka järjestelmää huijaa - suomalainen samaistuu pikemmin vallankäytön kohteeksi joutuvaan kuin alistajan osaan. Silti suomalaisuus on ennen kaikkea jaettu tunnetila, fiktiivinen yhteisö, johon yksilöiden olisi kyettävä samaistumaan. Entä jos mielikuvamme yhteisöstä on virikkeetön, ennakkoluuloinen ja syrjivä?
Maahanmuuttajien elämästä on käydyn keskustelun valossa vaikea saada mitään käsitystä eikä heidän arkensa ja äänensä kanna eturiviin asti. Milloin yksilö lakkaa olemasta maahanmuuttaja ja muuttuu ihmiseksi jälleen? Vastauksia voi toki etsiä muualtakin kuin suomalaisesta mediasta. Oivaltava johdatus laittomaan siirtolaisuuteen löytyy meksikolaisen elokuvaohjaajan Fukunagan uutuuselokuvasta Ei nimeä. Laillisen maahantulijan arkea oppii ymmärtämään lyöttäytymällä kansainvälisen tutkinto-opiskelijan lähipiiriin. Todellinen maailmantallaaja äärikokemuksia etsiessään voi yrittää hakea oleskelulupaa Pariisin poliisin prefektuurista.
Katri Suhonen
Kirjoittaja on Tamyn kv-sihteeri
Tekstit
