Panu Höglund: Nettivainoojien koko kuva, eli: kaikki, mitä et halunnut tietää ”maahanmuuttokriitikoista”

Panu Höglund: Nettivainoojien koko kuva, eli: kaikki, mitä et halunnut tietää ”maahanmuuttokriitikoista” 15.9.2010

Muutamat lukijani ovat pyytäneet minua kertomaan kaiken, mitä tiedän nettinatsien alakulttuurista, kun kerran olen ilman omaa myötävaikutustani joutunut kyseisen jengin hampaisiin ja saanut siksi tietää siitä enemmän kuin kellekään olisi hyväksi. Uutisissa on juuri kerrottu, että nimettömien nettiuhkailukampanjojen setvimisestä on tullut poliisin arkityötä; ja kaikkihan me tiedämme, että systemaattisen, järjestäytyneen ja massamittaisen nettiterrorin kulttuuri on juurtunut Suomeen vasta rasistisen äärioikeiston toiminnan myötä. Poliitikkojen ja lehtiväen harjoittama rasistien nuoleskelu sekä nettiterrorismin jääminen rankaisematta ovat opettaneet kansalle, että rikos ja terrori kannattaa: lakeja ei toinna noudattaa, jos muutkaan eivät noudata. Tämä on yksi niistä monista tavoista, joilla rasistinen äärioikeisto rappeuttaa yhteiskuntamoraalia ja kalvaa maata arjen perusturvallisuuden alta. Siksi äärioikeistolaisesta alakulttuurista tulee voida puhua juuri nettiterrorin ja nettiuhkailujen yhteydessä.

Nimiä en tietenkään aio mainita, eikä ole syytäkään. Äärioikeistolaisia ei ole mielekästä erottaa toisistaan samalla tavalla kuin ihmisyksilöitä, koska heillä on kaikilla samat fraasit ja samat taktiikat: he esimerkiksi koettavat aina makeilla selittämällä, että ”minäkin olin ennen vihreä vasemmistolainen ennen kuin näin Totuuden Valon”, eikä kukaan heistä myönnä sellaisten liberaaliporvarillisten poliittisten asemien olemassaoloa, joista käsin sekä äärivasemmistolaisuus että äärioikeistolaisuus näyttäytyvät epäilyttävinä. Vaikka äärioikeistolaisilla toki on keskinäisiä mentaliteetti- ja luonne-eroja, heidän suhtautumisensa oman alakulttuurin ulkopuolella oleviin on niin yhtenäinen ja vaihtelematon - heidän ”iskurepliikkinsä” niin treenattuja - että sen voi selittää vain jonkinlaisella järjestäytyneellä kaaderikoulutuksella.

Rasistien alakulttuuri perustuu vainoharhoille ja salaliittoteorioille. Itse asiassa jokseenkin julkiset ja avoimesti näkyvillä olevat sympatia- ja yhteistyösuhteet eri yhteiskunnallisten ryhmien välillä ovat heidän mielestään aina salaliittoja. Vastapuoli on aina jotenkin järjestäytyneessä yhteistyössä heitä vastaan. Kun joku närkästyy heille siitä, että he täysin ilman minkäänlaisia valtuuksia alkavat kertoa ihmisille, miten näiden pitäisi elää ollakseen ”oikeita” suomalaisia, he osaavat pitää tällaista normaalin ihmisen normaalia reaktiota ainoastaan merkkinä siitä, että asianomainen on jotenkin yhteyksissä heitä vastustaviin maanalaisiin voimakeskuksiin.

He puhuvat paljon sananvapaudesta. Itse asiassa kuitenkin he tarkoittavat sananvapaudella sitä, että heille ei väitetä vastaan. Se, että joku on eri mieltä, on merkki ”poliittisesta korrektiudesta”, ja se, että heidän näkemyksiään analysoidaan normaalin poliittisen journalismin keinoin, antaa heille aiheen uhkailla kunnianloukkaussyytteillä. Normaalissa vuorovaikutuksessa yhteiskunnan kanssa nimittäin heidän todellinen vaikuttimensa - joka ei ole edes rasismi, vaan viha demokratiaa ja kaikkien toisenlaisten ja toista mieltä olevien vapauksia ja oikeuksia kohtaan - tulisi liian selvästi ilmi ja torjuttaisiin. Siksi he pyrkivät siihen, että heistä ja heidän asiastaan keskusteltaisiin vain heidän omilla ehdoillaan.

Kuten muuan nettituttavani - libertaristi muuten, eli siis poliittisesti jokseenkin niin kaukana ”vihervasemmistolaisesta” kuin mahdollista on - totesi tuossa taannoin erästä alakulttuurin hengailijajäsentä käsitelleessä kirjoituksessaan: kun väitetään, että se, että ihmiset eivät ole minun kanssani samaa mieltä, loukkaa minun sananvapauttani, koko käsitteestä tulee puhdas vitsi. Tätä vitsiä kuitenkin äärioikeisto kertoo loppumattomiin, vaikka se on läppänä jo melko väsynyt: toista mieltä oleminen ja vastaan väittäminen on heille ”mielipidevainoa”, ja ainoa sananvapaus on sitä, että kaikki muut nyökyttelevät ja ovat samaa mieltä heidän vapaiden sanojensa kanssa. Sanalla sanoen: äärioikeistolaisen sananvapaus toteutuu hänen haluamallaan tavalla vasta sitten kun hän saa painaa pistoolin toista mieltä olevan ohimolle, ettei tämä vahingossakaan uskaltaisi sanoa mitään ”sananvapautta loukkaavaa”.

Pistoolit ja muut ampuma-aseet ovatkin maahanmuuttokriitikkojen sydäntä lähellä. Kuten muistamme, alakulttuurin profeettanaan ja jumalanaan palvoma mies herätti huomiota lausumallaan, jossa hän mietti, olisiko häntä kadulla puhutelleen homoseksuaalin surmaaminen pistoolilla takaapäin ampumalla (tyypillistä maahanmuuttokriitikon rohkeutta) tuottanut riittävästi hekumaa, jotta tämän nautinnon takia olisi kannattanut mennä vankilaan. Tällainen ylimitoitettu reagoiminen normaalin inhimillisen vuorovaikutuksen synnyttämään arkiharmitukseen on tyypillinen alakulttuurin edustajille, ja myös aseharrastus on heille luonteenomaista. Ilmeisesti jonkinlaista systemaattista asekoulutustakin on esiintynyt, ainakin alan miehet ovat kehuneet, kuinka he ovat porukalla menneet ampumaan pahvisia Al Qaida -soturien kuvia yhdessä reserviläisten kanssa. Jos reservin miehet pitävät yhteisiä sotaharjoituksia sellaisten tyyppien kanssa, jotka ylettömän rasisminsa vuoksi ovat saaneet armeijasta epävirallisen passituksen sivariin, sen luulisi jo kiinnostavan Suojelupoliisiakin, siis siinä hyvin epätodennäköisessä tapauksessa, että Ratakadun pojat oikeasti tekisivät töitä.

Vaikka homon murhaamisella hehkutellaankin, maahanmuuttokriittinen porukka on kovin, heh, homososiaalinen luonteeltaan, kuten entinenkin feministi sanoisi. Jengin kielenkäyttökin on täynnä merkillisesti homoseksuaalisuudella mässäileviä ilmauksia. Siellä puhutaan niin ”bukkakesta” kuin ”neekerinkullin lutkuttajistakin”. Eräs niistä harvoista naisista, jotka näissä piireissä ovat viihtyneet, jätti ne taannoin ryhtyäkseen jonkinlaiseksi homoemoksi ja nuorukaishomopornon maahantuojaksi. Tämä ei ole mikään vitsi, vaan ihan tosijuttu, joka hämmästytti minuakin. On aina yhtä hienoa, että ihminen löytää omimman itsensä seksuaaliolentona, mutta omat johtopäätöksensä voisi tehdä siitäkin, että naishenkilö, aikansa noissa porukoissa liikuttuaan ja sonninkarsinoissa pärskyviä rasistinörttejä katseltuaan, toteaa itse asiassa haluavansa aitoa homopornoa tämän korvikkeen sijasta.

Tämä juttu on nyt ajautunut aika kauas alkuperäisestä aiheestaan eli nettihäiriköinnistä, joten kaipa tässä on paikallaan mainita parilla sanalla myös näiden herrojen meikäläiseen suuntaamat nettivainokampanjat. Monet niistä ovat olleet sikäli tehokkaita, että ne ovat onnistuneet huonontamaan mainettani sellaistenkin henkilöiden keskuudessa, jotka vastustavat rasismia. Poliittisesti vähämielisinä jotkut heikäläisistä ovat nimittäin aikoinaan rakastuneet minuun koko luontonsa kieltävän homoseksuaalin kiihkollaan ja puhuneet minusta kuin koplansa ulkojäsenestä - kielenkäytössäänkin he innokkaina viljelevät lempi-ilmauksiani. Sitten kun mielipiteeni rasismista ja rasisteista on käynyt selväksi, he ovat julistaneet minut petturiksi, ikään kuin olisin heidän jengilleen jotenkin tilivelvollinen. Kaikkihan tietysti haluavat tulla kuuluisiksi ja ihailluiksi, mutta tuollaisia faneja minä kaipaan tarkalleen yhtä vähän kuin ampumahaavaa otsaani, varsinkin kun nämä tyypit ovat tehneet aika yksiselitteisen selväksi, että he ovat nyttemmin innokkaita ja valmiita myös tekemään päähäni sen reiän pyssyillään.

Kaikkein epämiellyttävintä tietysti on, että nämä herrat, joilla näyttää riittävän aikaa vaikka mihin muuhun kuin rehelliseen työntekoon, kaivelivat ties mistä syrjäytyneistön remmeistä pari vuotta sitten esiin erään naisenjolperon, jonka kanssa minulla oli vähän millenniuminvaihdoksen jälkeen ollut hieman vipinää, ja alkoivat käyttää häntä nettipropagandavalttina minua vastaan. Aikoinaan tämä tylleröinen innostui kiihkeäksi fanikseni ja pommitti minua rakastuneilla, nettiseksipitoisillakin sähköpostikirjeillä miltei puoli vuotta. Koska minulla ei tuohon aikaan vielä ollut kokemusta tasapainottomista ihailijoista ja koska sinkkumiehen vastustuskyky itseään tyrkyttävää, nuoressa naisenlihassa olevaa luonnonlimaista reikää kohtaan on rajallinen, aloin tietysti tietyssä vaiheessa vastatakin neidon tunteisiin, vaikka minulla oli ollut vireillä parikin varteenotettavampaa naisprojektia asiallisemmissa i’issä olleiden neitojen kanssa.

Tämä kauh…kaunistus oli tuohon aikaan yhdeksäntoista, minkä olisi pitänyt jo saada varoituskellot soimaan: normaalit yhdeksäntoistavuotiaat tytöt eivät juokse kolmekymmentäviisivuotiaiden miesten perässä, vaan normaalit kolmekymmentäviisivuotiaat miehet juoksevat kaksikymmentäseitsemänvuotiaiden naisten perässä. Neito tapasi minut sitten netin ulkopuolella ja otti muun muassa luvatta liikkuvaa kuvaa kotonani ”taideprojektia varten”. Jälkeen päin hän pani välit poikki, koska en ollut ollut ollenkaan sellainen kuin kuvittelin (olin sanonut olevani iso, ruma ja asuvani kirjoja täynnä olevassa pienessä opiskelijakämpässä, ja hän järkyttyi nähdessään, että olin iso, ruma ja asuin kirjoja täynnä olevassa pienenssä opiskelijakämpässä). Hän myös ilmeisesti näytti luvatta kuvaamansa aineistoa palvojamiehilleen, jotka sitten kirjoittivat minulle sen pohjalta provokaatiosähköposteja ilmeisesti tarkoituksenaan trollata minut vainoamaan kyseistä neitoa, niin että hän voisi nostaa minua vastaan oikeusjutun.

Olin tietysti jo läksyni oppinut, sen läksyn, että jos joku tasapainoton nainen tekee oharin, pitää välittömästi ruveta katselemaan uutta lihaa, joten en antanut provosoida itseäni. Neidin ja hänen ystäviensä sähköpostit toki kaukoviisaana miehenä säilytin vastaista käyttöä varten, jos vaikka nuo olisivat niin tyhmiä, että yrittäisivät saada oikeusjuttua nostettua. Ehkä yrittivät, mutta kutsua poliisikuulusteluun en koskaan saanut, sillä keissi kaatui luonnollisesti jo esitutkinnan pohjustusvaiheessa.

Neidin palvojamiehilleen kertomat jutut minusta löysivät sitten tiensä ns. maahanmuuttokriitikkojen heittolokatehtaaseen, joka väärensi minusta neidin nimissä säälittävät solvaussivut nettiin. Ilmeisesti palvojamiehet olivat tätä porukkaa, ja niin taisi olla neiti itsekin, kun oikein silmin katsottiin. Edes tapahtumien vuosilukua nämä tolvanat eivät muistaneet oikein, mutta luonnollisesti sivujen tultua julki koko nettinatsien ritarikuoro kiitettävää puoluekuria osoittaen ryhtyi itkuen ja parkuen julistamaan, kuinka hirveä mies minä olin, kun olin tuhonnut tämän nuoren tytön elämän. No jaa, vähän sen alkuperäisen tapauksen jälkeen yksi hänen kavereistaan lähetti minulle viestin, jossa väitti tämän kuvataiteellisesti ja tietokonetaidollisesti poikkeuksellisen lahjakkaan tytön asuvan nyttemmin upeassa kämpässä Tampereen keskustassa ja vetävän kolmen tuhannen euron kuukausipalkkaa. Sanoisin, että jos tyttö on sen meidän juttumme jälkeen lähtenyt työelämään tuollaisista asemista, on ihan hänen oma vikansa, jos hänen elämänsä on sittemmin mennyt sotkuun.

Kun ottaa huomioon, että minulla ei ole ollut osaa eikä arpaa Suomen maahanmuuttopolitiikasta päättämiseen, enkä ole edes ollut siitä kovin kiinnostunut suuntaan enkä toiseen, täytyy ihmetellä, miten näillä herroilla riittää aikaa ja yritteliäisyyttä penkoa tässä mitassa yksityiselämääni. Luulisi moisen olevan heidän väitettyjen syvempien poliittisten tavoitteidensakin kannalta ruudin haaskaamista variksiin. Mutta ihan vakavasti: ”maahanmuuttokritiikki”-harrastuksen pointtina on yksinomaan kiusanteko, itsetarkoituksellinen ranttaliksi paneminen ja yläastetasoinen kateuden purkaminen fiksumpiin netin nimettömyyden suojissa. Murrosikäiseltä tämä vielä olisi normaalia, mutta kyseessä ovatkin usein kolmekymmentä täyttäneet tai sitä vanhemmat aikuiset miehet, joilla luulisi olevan jo niin paljon oikeita tehtäviä ja velvollisuuksia elämässään, ettei paholaisen tarvitsisi keksiä töitä joutilaille käsille.

Politiikan tutkijat ovat olleet helisemässä keksiessään selityksiä nettinatsien alakulttuurin nousulle, koska he kaikki ovat tuijottaneet silmänsä sokeiksi siihen marxilaislähtöiseen materialistiseen maailmanselitykseen, että taloudellinen etu on se, mikä ihmisen oikeasti vipuaa sängystä pystyyn, ja kaikki muu on pelkkää ikkunakoristelua. Tässä olemme kuitenkin tekemisissä sellaisten tyyppien kanssa, joilla ei ole mitään muita tavoitteita kuin vihaamiensa ihmisryhmien vahingoittaminen, vaikka siitä koituisi heille itselleen vielä enemmän harmia. Kuten olemme voineet heidän nettifoorumeiltaan lukea, joillekuille heistä somalien läsnäolo Suomessa on niin kova pala, että heidän mielestään koko maa saisi mieluummin tuhoutua atomisodassa. Tällaiset tyypit olisivat nykyisessä mielentilassaan valmiita vaikka murhaamaan omat lapsensa, jos saisivat minut tai jonkun muun vihaamansa lavastettua syyllisiksi.

Epämiellyttävintä tässä touhussa tietysti on, että tämän vainoojajoukon riveissä on sellaisia tyyppejä, joiden kanssa olen joskus vuosikymmenen alkupuolella ollut ihan kunnon väleissä ja käynyt jopa yhdessä kahvillakin. Sitten yhtäkkiä alakulttuurin propaganda - joka suoraan sanoen on niin arvattavaa, junnaavaa ja itseään toistavaa potaskaa, että normaalin ihmisen on oikeasti vaikea tajuta, miten se pystyy vaikuttamaan kehenkään noin - saa otteen näistä ihmisistä, ja - zamm-doing! - yhtäkkiä olenkin heidän silmissään maailman halveksittavin olento, jota pitää vainota ja josta pitää kirjoittaa törkeyksiä nettiin, koska heidän porukoissaan ei ole keisarin ystävä, ellei tee niin. Persoonallisuuden muutos on sitä luokkaa, että mieleen tulevat lähinnä Invasion of the Body Snatchers -elokuvan väärennetyt ihmiset.

Jos jätetään laillisuusnäkökohdat pohtimatta, tämän alakulttuurin ihmisille on siis olemuksellista sellainen petollinen ja viheliäinen käytös ihan henkilökohtaisia kavereitaan kohtaan, ettei maailmasta löydy sellaista uskontoa, moraalikoodeksia eikä maalaisjärkeä, jonka mukaan moinen olisi hyväksyttävää tai asiallista. Suoraan sanoen, kun näiden tyyppien kanssa joutuu millään tavalla henkilökohtaisesti tekemisiin, ajatus siitä, että he olisivat ulkoavaruuden autoneja, dalekeja tai tappajarobotteja, alkaa kuulostaa realistiselta tilanneanalyysilta. Eivät ihmiset tällä lailla käyttäydy, eiväthän? Vai onko kyse kenties siitä, että tämä on sitä paljon puhuttua suomalaista kulttuuria, johon meikäläinen puolittaisena hurrina ei ole koskaan sopeutunut?

Jos näin on, se kulttuuri saa minun puolestani painua jorpakkoon. Ja otettakoon tänne heti paikalla mahdollisimman paljon lössiä suurin piirtein mistä tahansa muusta maasta sivistämään tätä porukkaa ihmisyyteen.

Panu Höglund