Anna Kontula: Piikkilanka ja passintarkastus – suomalaisen työn puolesta

Anna Kontula: Piikkilanka ja passintarkastus – suomalaisen työn puolesta 20.12.2010

On tärkeää löytää Suomen työttömille töitä. Vielä tärkeämpää on, että niistä maksetaan suomalaisten työehtosopimusten mukaista palkkaa. Pelkään, että Suomeen suuntautuva siirtolaisuus voi entisestään horjuttaa kumpaakin tavoitetta. On jo viitteitä siitä, että varsinkin väliaikaisesti Suomeen tulevia siirtotyöläisiä käytetään kotimaisen työvoiman neuvotteluaseman heikentämiseen.

Tästä kehityksestä säikähtäneenä monet ammattiyhdistystoverini ovat vaatineet työperäisen maahanmuuton vaikeuttamista. Heidän mielestään EU-alueen ulkopuolelta tuleville saa antaa oleskeluluvan vain, jos työpaikka on etukäteen varma eikä työlle löydy tekijää lähempää. Rajavartioiden ja ulkomaalaisviranomaisten ykköstehtävänä on puolustaa niukkoja työpaikkoja. He syyttävät osittain aivan oikeutetusti porvarihallitusta siitä, että se yrittää työperäisen maahanmuuton vapauttamisella pudottaa työn hintaa niin alas, ettei niillä palkoilla voi enää Suomessa elääkään.

Se kun ei vaan ole niin yksinkertaista.

Ensinnäkin, ihmisten liikkumista on todella vaikea estää. Euroopan tiukan ulkorajapolitiikan seurauksena miljoonat ihmiset ovat uineet, meloneet, kävelleet tai ryömineet rajojen yli laittomasti. Jos hukkumisvaara Gibraltarilla tai Iranin vuoristoja hallinnoivat sissijoukot eivät tätä virtaa pysäytä, miten sen aikovat tehdä Imatran työvoimaviranomaiset?

Toiseksi, myös EU:n sisällä maiden väliset tuloerot ovat niin suuria, ettei palkkakilpailulta suojauduta ulkorajoja varustamalla. Jos työehtojen polkemista katsotaan Suomen alueella läpi sormien (kuten viime vuosina on tapahtunut), halpatyöntekijöitä löytyy satatuhatmäärin myös EU-alueelta.

Vaatimus kotimaisen työvoiman suojelusta rajavartijoilla on siis auttamatta myöhässä. Viimeinen junavuoro ohitti Suomen silloin, kun eduskunta päätti liittää meidät Euroopan unioniin. Sen jälkeen rajojen sulkeminen on pelannut pikemminkin työnantajapuolen pussiin, sillä niin halpaa ja nöyrää työvoimaa ei olekaan kuin paperittomat siirtolaiset: he eivät kitise ylitöistä tai vaadi työsuojelua, sillä viranomaisiin vetoaminen vain johtaisi karkotukseen.

Lisäksi pelko työpaikkakilpailusta perustuu oletukseen, että työmarkkinoilla olisi jokin standardi määrä työtä, väestön koosta riippumatta. Näinhän ei tietenkään ole, vaan siirtolaisuus väistämättä muokkaa ja laajentaa työmarkkinoita, ainakin pitemmällä aikavälillä.

Suomalaisen työn ehtoja ei turvatakaan rajakontrollilla vaan huolehtimalla olemassa olevien työsuhteiden ehdoista. Paperittomien siirtolaisten muita EU-maita vähäisempi määrä Suomessa selittyy sillä, että aivan viime vuosiin asti on suomalaisille työmarkkinoille ollut tyypillistä (verrattain) vahva lain kunnioitus ja korkea järjestäytymisaste. Nyt harmaan talouden laajentuminen johtaa kohti työelämää, jossa vain vahvimmat voittavat eikä solidaarisuudelle ole tilaa.

Suomalaista työtä puolustetaan sisämaassa, kaikilla niillä suomalaisten ja ulkomaalaisten arkisilla työpaikoilla, joilla asialliset työehdot ovat uhattuna. Jos siellä voitetaan, ei epäreilua kilpailua synny eikä suomalaistenkaan tarvitse murehtia työpaikkojaan – paitsi tietysti rajavartijoiden.