torstai 4. elokuuta 2011

Akuliina Saarikoski: Nationalismin ja rasismin loppu

Akuliina Saarikoski: Nationalismin ja rasismin loppu 4.8.2011

Oli aika ennen Utyöaa, ja aika sen jälkeen. Jos nyt emme tarkastele valtakulttuurimme vihamielisyyttä erilaisuutta kohtaan, saattaa olla liian myöhäistä. Erilaisuus ei katoa maailmasta, mutta erilaisena eläminen muuttuu aina vaarallisemmaksi.

Anders Behring Breivikillä oli ideologia, jota hän väkivaltaisesti toteutti. Ideologia oli sama, jonka vihan olen tuntenut jo vuosia elämässäni. Tässä ideologiassa yhdistyvät rasismi, nationalismi, antifeminismi ja äärioikeistolaisuus. Olen miettinyt milloin joku päättää toteuttaa uhkaukset tappamisesta, hakkaamisesta ja raiskaamisesta. Breivikin motiivien lukeminen massamurhan jälkeen kylmäsi.

Vihan ja väkivallan kohteena oleminen tekee näkymättömäksi. Kukaan teistä ei tiedä yksityiselämästäni mitään. Missä asun. Keitä perheeseeni ja ystäviini kuuluu. Missä käyn kävelyllä. Mitä pelkään, ja mitä rakastan. Näkyväksi jää vain yksiulotteinen poliittinen henkilö. Ja yksiulotteisuutta kohden on helppo kohdistaa vihansa. Näin kierre jatkuu.

Kuka uskaltaisi enää kertoa itsestään kun vihapuheesta on tullut väkivaltaa? Kuka täällä enää uskaltaa edes puhua mistään?

Kirjoitin toukokuussa Uuteen Suomeen tekstin, jossa varoitin nationalismin ja rasismin noususta Euroopassa. Lukijat tyrmäsivät tuolloin varoituksen. Mitä tekemistä nationalismilla saattoikaan olla rasismin kanssa? Utöyan tapahtumien jälkeen tämän pitäisi olla kaikille selvää.

Nyt meidän on pureuduttava kulttuurimme rakenteisiin, jotka tuottavat väkivaltaa. Valokeila on suunnattava itseemme.

Ehkä yksi ydinkysymys on tämä. Tappaja, joka tulee vieraasta kulttuurista ja uskonnosta on terroristi uskontonsa takia. Tappaja, joka tulee omasta valtakulttuuristamme, on sen sijaan psykopaatti. Me psykologisoimme teon koska emme uskalla kohdata sitä tosiasiaa, että teon kauheudella on liiankin paljon tekemistä oman kulttuurimme kanssa. Norjan murhat materialisoivat sen toiseutta murskaavan ilmapiirin, jota me hengitämme joka päivän.

Emmekö halua nähdä omaa vastuutamme? Meidän kulttuurimme on rakentanut eurooppalaista yli-ihmistä jo vuosisadan. Valkoista, vahvan ihmisen ruumiillistumaa, jota on saatettu henkiin milloin kaasuttamalla vääränlaisia ihmisiä, milloin steriloimalla vammaisia ja mielisairaita, milloin sulkemalla laittomaksi kutsuttuja ihmisiä pois mantereeltamme säilöönottokeskuksiin. Joskus yli-ihmisen luomiseen riittävät pelkät sanat, varsinkin jos niitä on paljon ja kaikkialla.

Meidän on aika tuntea itsemme epämukaviksi. Sillä epämukavaa on, että maamme ase- ja maahanmuuttoasioista vastaa ihminen, joka suoltaa samaa vihaa ympärilleen kuin Utöyan murhaaja. On myös epämukavaa, että Breivikiä ajanut ideologia on saanut niin paljon suosiota ja tilaa joukossamme viime vuosina.

Työ joka on tehtävä, ei ole miellyttävä. On selvitettävä hankala ja likainen verkko, joka koostuu toisten vihaamisen säikeistä. Miksi juuri vihapuhetta homoista levittävä ministeri ei ole huolissaan oikeistolaisista iskuista maassamme? Miksi Breivik siteerasi Jussi Halla-ahoa manifestissaan? Miksi maahamme on jalkautunut viime vuosina organisoitunut natsien liike? Ketkä kirjoittivat 50 ihmisen tappolistan, joka julkaistiin vuosi sitten? Miksi nationalismilla ja rasismilla leikkivät puolueet saavuttavat suosiota kaikissa pohjoismaissa? Miksi viharikosten määrä on kasvaa aina vain?

Jos teemme tämän vaivalloisen työn, ehkä voimme joskus kulkea vapaampana pelosta. Ehkä uskallamme kertoa toisillemme enemmän itsestämme. Ehkä voimme kohdata toisiamme sellaisina kuin olemme, erilaisina, käsittämättöminä, ja toisillemme vieraina. Harvat meistä ovat loppuen lopuksi sellaisia virheettömiä valkoisia kuoria, kuin mistä Breivikin hengenheimolaiset haaveilevat.

Muutamaa päivää Utöyan joukkomurhan olimme uimassa ruotsalaisessa lähiössä sijaitsevalla kalliojärvellä. Utuisen järven ympärille oli kerääntynyt satoja ihmisiä. Erilaisia perheitä, ystäväjoukkoja, nuoria ja lapsia. Lähes kaikki puhuivat meille vieraita kieliä. Aikuiset grillasivat, lapset polskuttivat uimakoulussa, nuoret nauroivat ja koirat kiipeilivät kallioilla. Pohdin oliko tämä se helvetti, jota Jussi Halla-aho, Breivik ja kaikki nationalistisesta uskonsodasta haaveilevat pelkäävät.

Rannalla kasettisoittimesta soi Sinéad o'Connorin laulu Black boys on mopeds. Sanat jäivät elämään jonkinlaisena ajankuvana hetkestä, jolloin meidän oli muututtava.

”These are dangerous times, to say how you feel is to dig your own grave. Remember what I told you. If they hated me they would hate you.”