Suomen Kuvalehti: Timo Soini saa vielä ministerinäkin pilkata, päsmäröidä ja nimitellä muita huippupoliitikkoja

Suomen Kuvalehti: Timo Soini saa vielä ministerinäkin pilkata, päsmäröidä ja nimitellä muita huippupoliitikkoja 24.10.2015

Media on sulkenut silmänsä perussuomalaisten sisällä vaikuttavalta rasismilta ja fasismilta, kirjoittaa Tuomas Muraja.

Tiedotusvälineet ovat olleet vahvasti vaikuttamassa perussuomalaisten kannatuksen kasvuun, kirjoittaa toimittaja ja tietokirjailija Tuomas Muraja Kanava-lehdessä 7/2015. Suomen Kuvalehti julkaisee kirjoituksen kokonaan.


Kun palasin Turun Sanomien toimitukseen kesällä 2011 lähes neljä vuotta kestäneeltä Brysselin-kirjeenvaihtajakomennukseltani, kevään eduskuntavaalien jälkeinen ilmapiirimuutos Suomessa oli selvästi havaittavissa.

Turun torilla minut pysäytti tuntematon vastaantulija, joka oli närkästynyt siitä, että puhuin matkapuhelimessa ranskaa. Suomessa kun oli kuulemma nyt ”uusi komento”.

Tilanne näyttäytyi myös toimituksessa vähintään omituisena. Odotettiin, että perussuomalaiset saisivat mittavan vaalivoiton, mutta jytkyn suuruus oli sittenkin monelle yllätys.

Media lamaantui ainakin hetkeksi. Syitä on tarjottu useita.

On muun muassa osoitettu, että EU:n talouskriisi ja erityisesti apupaketit johtivat siihen, että media kritisoi Euroopan unionia ankarasti. Tämä antoi uskottavuutta perussuomalaisten EU-kritiikille ja pohjusti jytkyä, joka oli median EU-kritiikin tahaton seuraus.

Mediabisneksen kriisi osui samaan aikaan kuin perussuomalaisten nousu. Puheenjohtaja Timo Soinin kansanomaiset letkautukset toivat toivottuja klikkejä, eikä hänen mielipiteitään tai vääriä väittämiään nähty tarpeellisiksi seuloa tai tarkistaa. Jokainen Soinin puheenvuoro oli päivän potentiaalinen ykkösjuttu klikeillä mitattuna, joten niitä kannatti toistaa online-uutisissa mahdollisimman usein.

Perussuomalaisten sisällä vaikuttavan Suomen Sisu -järjestön periaateohjelman fasistisuutta ja Nuivan vaalimanifestin rasistisuutta ei myöskään käsitelty mediassa kunnolla ja asiantuntevasti. Monet kollegani ovat jälkeenpäin harmitelleet, etteivät he nähneet äärioikeistolaisten tuulten nousun merkitystä. Toimittajat olivat kyllä aika hyvin kartalla nettirasismista, mutta he eivät osanneet arvata, että perussuomalaiset alkavat imeä rasisteja puoleensa ja saada sitä kautta kannatusta.

Kaikissa toimituksissa kyse ei ollut niinkään hyssyttelystä vaan lähinnä siitä, että media aliarvioi ilmiön potentiaalin. Toimittajat tunnistivat kyllä aiheen, mutta heidän mielestään sitä ei ollut mitään syytä ruokkia. Minulle uutispäällikkö sanoi suoraan, että muukalaisvastaisuudesta haluttiin vaieta, koska arveltiin il­miön katoavan kuin ”vesi hanhen selästä”.

Moni toimittaja on jo julkisesti myöntänyt pelkäävänsä perussuomalaisten ja äärioikeiston kannattajien aggressiivista reagointia puoluetta arvosteleviin juttuihin. Toiset ovat mieluummin pidättäytyneet käsittelemästä aihetta kuin ottaneet vastaan vihatulvan. Naistoimittajia on uhkailtu suoraan muun muassa raiskaamisella ja heidän läheisään jopa tappamisella.

Kirjoitin Turun Sanomien toimittajana tuhansia lehtijuttuja, joista neljä käsitteli tavalla tai toisella perussuomalaisia tai puolueen äärioikeistosiiven toimintaa. Vihaviestitulva oli ennennäkemätön siihen nähden, kuinka paljon lukijat muutoin kommentoivat kirjoituksiani. Palautevyörystä osansa sai ilmeisesti myös päätoimittaja, joka lopulta pyysi minua ”pitämään taukoa kirjoittelussani”.



Perussuomalaisia pidettiin vielä 2000-luvun alussa pelkkänä vitsinä, takarivissä istuvana ryhmänä, joka laukoo mitä sattuu mutta harvoin mitään rakentavaa.

Soinin tähti alkoi nousta vuoden 2003 vaalien jälkeen, ja hänen viihdearvonsa kohosi nopeasti. Harva piti häntä valtiomiehenä tai edes kovin varteenotettavana poliitikkona vaan pelkkänä huuliveikkona, joka puhui eri kieltä kuin muut poliitikot. Koska hänellä ei tuntunut olevan muuta agendaa kuin heittää kapuloita rattaisiin, häntä ei pidetty vaarallisena vanhoille puolueille.

Puolueen muukalaisvastaisuuskin oli aluksi vitsi. Kansanedustajaksi noussut entinen nyrkkeilijä Tony Halme oli kovisten suosikki, joka sai neekerivitseillään tuhansia ääniä. Katsottiin, että kyllä maailmaan ääntä mahtuu.

Ennen vuoden 2011 vaaleja perussuomalaisten gallupkannatus nousi nopeasti. Monet toimittajat arvelivat kuitenkin, että kannatus ehtisi suurelta osin sulaa ennen vaaleja. Puolue saisi lisää kansanedustajia muttei niin paljon kuin luvut näyttivät. Kuviteltiin, että kansa on lopulta niin järkevää, että se ei äänestä ”kylähulluja”. Kansa pääsi yllättämään.

Harva uskoo, että Soinin alkuperäinen tavoite oli saada eduskuntaan nimenomaan äärioikeistoa. Pikemminkin kyse oli siitä, että perussuomalaiset haalivat vaalien alla riveihinsä kaikki joita löysivät. Joukkoon mahtui paljon ”maahanmuuttokriitikoiksi” itseään kutsuvia henkilöitä. Soini ei kuitenkaan torjunut heitä vaan arveli heistä olevan hyötyä puolueelle.

On myös muistettava, että perussuomalaiset tarjoavat yhä kanavan vähäosaisille. Suomessa asuu suuri ryhmä ihmisiä, joiden todellisen olemuksen kuvaaminen on poliittisesti epäkorrektia: katkeria, tietämättömiä ja syrjäytymisvaarassa olevia henkilöitä. Perussuomalaiset sanovat, että heilläkin on ihmisarvo, ja siinä puolue on oikeassa. Median on vain vaikea hyväksyä, että he olisivat kykeneviä tekemään yhtä hyviä päätöksiä kuin me hyväosaiset mielestämme teemme.



Timo Soinille annetaan yhä usein haastatteluissa erilainen rooli kuin muille puoluejohtajille. Vielä ministerinäkin hän saa pilkata, päsmäröidä ja nimitellä muita huippupoliitikkoja. Muiden puolueiden puheenjohtajilta kysytään lähinnä oman puolueen asioista tai yleensä politiikan asiakysymyksistä.

Harva on kuullut Soinin puhuvan kansantalouden kohentamisesta: siitä, mistä saadaan lisää yritteliäisyyttä, työtä ja varallisuutta. Yleensä hänen kaltaisiaan poliitikkoja ei ole ollut tapana pitää huvittavina vaan vaarallisina, eräänlaisina julkisen politiikan kiusaajavaikuttajina, jollaisten takia populismi ei saa ikinä aikaiseksi mitään muuta kuin valittamista ja muiden haukkumista.

Soinilta ei koskaan kysytä vaikeita kysymyksiä. Mediassa pelätään tavallaan näyttää, ettei hän osaa vastata eikä pitkästä urastaan huolimatta hallitse sisältökysymyksiä. Tämä näkyy esimerkiksi EU-politiikassa, vaikka Soini on itse ollut europarlamentaarikkonakin.

Kun vertailee Suomessa ja muualla Euroopassa käytyä EU:n velkakriisikeskustelua tuntuu, että kyseessä on aivan eri kriisi. Suomessa jankutettiin vakuuksista, kun muualla keskusteltiin toimista, joilla kriisi saataisiin yhteisesti ratkaistua.

Perussuomalaisten ollessa vielä oppositiossa Soinilla ei ollut tarjota ehdotuksia kriisin ratkaisemiseksi, vaikka opposition vaihtoehdolle olisi ollut kysyntää. Soini tyytyi rakentavien ehdotusten sijasta vain puolivillaisiin heittoihin. Harva toimittaja haastoi Soinin ja yhä harvempi tarkisti, saati korjasi hänen vääriä EU-väittämiään.

Soinin kohtelu silkkihansikkain on seurausta siitä, miten hän näyttelee ”kansan miestä”. Media on niellyt roolihahmon sellaisenaan ja suhtautuu Soiniin liian kunnioittavasti, muukalaisvihamielisten ja muiden nettikiusaajien haukkutulvan pelossa. ”Koko kansaa” tai ”kansan miestä” ei uskalleta hevin dekonstruoida, vaikka tämä Soinin pitkäaikainen populistinen strategia on yleisesti tiedossa.

Soini ja hänen seuraajansa vetoavat usein sananvapauteensa, ikään kuin arvostelu olisi sananvapauden rajoittamista. Jos perussuomalaiset pystyisivät seisomaan omien väitteidensä takana, he perustelisivat sanomi­siaan sen sijaan että vetäisivät heti marttyyrivaihteen päälle.



Kun äärioikeiston edustajat pääsivät vaikuttavaan rooliin perussuomalaisissa, isojen mediatalojen toimittajia oli vaikeaa saada tekemään rasismista juttuja.

Toisaalta perussuomalaisia on myös kohdeltu siinä mielessä huonommin kuin muita, että heidän tekemisistään nousee helpommin kohu, mikä myös osaltaan pelaa perussuomalaisten pussiin. Heidän suosionsa lepää nähdäkseni erittäin vahvasti ”sorretun valkoisen heteromiehen mytologiassa”. Tämä varmasti periytyy ainakin jonkin verran Suomen Sisu -järjestöstä, johon osa perussuomalaisten kansanedustajista kuuluu.

EU:n yksi suurimmista huolista on viime aikoina ollut juuri äärinationalismin nousu, ja siksi fasismin torjuminen on kirjattu unionin perussopimukseen. Koko yhteisöhän luotiin natsismin ja sotien kitkemiseksi Euroopasta.

Suomen Sisu on selkeä äärioikeistoliike. Järjestön julkinen periaateohjelma on todettu viranomaisarvioiden mukaan avoimen fasistiseksi ja rasistiseksi, mutta silti yhä moni kansanedustaja on sitoutunut ohjelmaan.

Nettiin pesiytyneen ääriaineksen radikalisoituminen on jo johtanut kovin tekoihin Euroopassa. Asiaa selvittäneiden virkamiesten mukaan on vain ajan kysymys, että joku toteuttaa käytännössä maltillisena itseään pitävän nettikirjoittajan väkivaltafantasiat. Tämä osa rasismia on aivan uutta Suomessa.

Soini avasi eduskunnan oven äärioikeistolle tieten tahtoen. Maahanmuuttovastaisuuden lisäksi muukin ihmisarvoa loukkaava toiminta, kuten homofobia, naisviha, vammaisten pilkkaaminen ja suomenruotsalaisten solvaaminen sekä sittemmin Venäjän ihailu ovat nostaneet päätään aivan uudella tavalla.

Suomen Sisun periaateohjelma on toimitettu versio Suomen, Saksan ja Italian 1930- ja 1940-lukujen fasistipuolueiden ohjelmista. Rasismista irtisanoutunut Soini on aikanaan ottanut järjestön mukaan puolueeseensa tietoisena sen luonteesta.

Suomalaisesta keskustelusta puuttuu fasismin ja rasismin tuntemus, mikä on mahdollistanut Soinin ja Suomen Sisun liiton. Suomessa moni kuvittelee, ettei 1930-luku voisi tapahtua uudestaan, mutta esimerkiksi näin tapahtui Etelä-Amerikassa koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan aina siihen asti, kunnes demokratia hiljalleen alkoi vakiintua. Demokratia voi sortua hyvin helposti.

Suomen Sisu itse kiistää olevansa fasistinen järjestö, mutta jos on sitä mieltä, että kaikki ihmiset eivät ole samanarvoisia ja lisäksi hyväksyy väkivallan käyttämisen tästä ajatuksesta seuraavan politiikan toimeenpanon välineenä, on määritelmän mukaan fasisti. Järjestön pitäisi myöntää se rehellisesti, sillä kyseessä on avoimesti kiihkokansallismielinen liike, joka määrittelee ihmisarvon kansallisuuden, rodun ja kulttuurin perusteella. Rasismi ja fasismi eivät ole aatteina laissa kiellettyjä.

Yksi syy siihen, miksi Suomessa media ei saa todettua Suomen Sisun fasistista luonnetta on historiantuntemuksen puutteen lisäksi se, että Neuvostoliitto ja sen liittolaiset, kuten suomalaiset taistolaiset, käyttivät fasismin käsitettä väärin kuvaamaan yleisesti oikeistoa. Näin tapahtuu myös nykyään Venäjän viimeaikaisia sotatoimia puolustelevien puheessa.

Toki rasismia ja fasismia on esiintynyt muissakin puolueissa kuin perussuomalaisissa, mutta niissä toiminta ei ole ollut yhtä näkyvää ja aktiivista. Muissa puolueissa vastaavasta toiminnasta saa myös yleensä potkut.

Mediassa vallitsee myös eräänlainen keskitien harha. Televisiostudioon otetaan äärioikeistolaisen edustajan vastapariksi vasemmistolaisaktivisti, tai äärioikeistoilmiötä pitkään tutkineen viereen istutetaan Suomen Sisuun kuuluva kansanedustaja. Saadaan hyvä jännite, mutta vastauksia ei löydy. Sen jälkeen perustellaan, että katsoja saa keskusteluillan päätteeksi valita kumpaa uskoo. Puheenaiheet ja asiat halutaan kätevästi poolittaa. Punnitusta argumentista ja solvaavasta sutkautuksesta tehdään samanarvoiset.

Toimittajat asettuvat väittelijöiden väliin eivätkä ota objektiivisuuden vaatimuksessaan kantaa. Tästä false balance -ilmiöstä pitäisi keskustella yhä enemmän Suomessakin.

Järjestäytyneiden ääriliikkeiden kasvaessa Euroopassa olisi oltava myös tarkkana, miten kansallismieliset, ksenofobistit, uusfasistit ja vaikkapa EU-vastustajat jaotellaan. On niin paljon ristikkäisyyttä ja päällekkäisyyttä, että helposti tulee maalattua samalla pensselillä kaikkien päälle.



Kansan kieli on ymmärretty tahallaan väärin. Pilkasta on tullut hyväksyttyä politiikkaa. Ilmiö on tarttunut muihinkin kuin perussuomalaisiin poliitikkoihin, ja se alkaa mediassakin olla normi.

Eduskunnassa on kirjoittamaton sääntö, jonka mukaan kollegaa ei saa sanoa valehtelijaksi. Kielto on kätevä tapa kätkeä monitulkintaisen ja manipuloivan poliittisen sanoman valheellisuudet. Poliitikon valheesta on käytettävä jostain syystä käsitettä muunneltu totuus, jolloin lähdetään harhaanjohtavasti väittelemään sanojen merkityksistä ja keksimään korvaavia termejä eikä enää keskustella itse asiasta.

Poliitikkojen kielen on oltava täynnä sumeita merkityksiä, sillä he tarvitsevat kannatusta keskenään erimielisiltä ryhmiltä. Poliittisen puheen strateginen epämääräisyys onkin keskeinen osa politiikkaa, koska muutoin takinkääntäminen ja sanojen vetäminen takaisin tarpeen mukaan eivät enää onnistu, kun tulkinnanvaraisuus katoaa.

Puppua puhuneen poliitikon on helppo väittää, että toimittajat vääristelevät hänen sanomisiaan ja vetävät mutkia suoriksi tulkatessaan politiikan kieltä yleiskieleksi.

Myös monet ennen jytkyä rehellisyydellä kampanjoineet uudet kansanedustajat ovat nopeasti sisäistäneet tahallisen epäselvän ja epärehellisen kielenkäytön, vaikka poliittisen puheen merkitysroska on juuri ollut yksi syy siihen, miksi monet ovat pettyneet politiikkaan.

Poliitikot puhuvat yleistävästi ”meistä”, ”kansasta” ja ”suomalaisista” määrittelemättä, keitä ”me”, ”kansa” tai ”suomalaiset” ovat. Etnistyneessä velkakriisidebatissa kreikkalaisia pidettiin valehtelijoina ja portugalilaisia laiskoina, vaikka ”kreikkalaisuus” itsessään ei tee vielä kenestäkään valehtelijaa eikä ”portugalilaisuus” laiskaa. Ulkomaalaisviha on puolestaan verhottu ”maahanmuuttokriittisyydeksi”.

Timo Soini on jopa ottanut äärioikeistolta käyttöönsä pilkkaavan käsitteen ”suvaitsevaisto”. Hän on kirjoittanut blogissaan, että ”Suomessa kukkivat suvaitsevaiston fasismi ja darwinismi”, vaikka suvaitsevaiset – toisin kuin fasistit – kannattavat demokratiaa ja vastustavat fasistien ajamaa autoritaarisuutta, äärinationalismia ja korporatiivisuutta.

Siitä Soini ei sano mitään, että Suomen Sisun periaateohjelmassa esimerkiksi kielletään kansojen sekoittaminen ja puututaan myös sananvapauteen vaatimalla, että ”mielipidevaikuttajat eivät saa jäädä rangaistuksetta”. Soini ei voi rehellisesti myöntää järjestön rasistisuutta ja fasistisuutta, koska myöntäminen antaisi muille puolueille syyn sulkea perussuomalaiset ulos poliittisesta yhteistyöstä. Hän joutuukin teeskentelemään ja tarjoamaan puolueensa fasistien ja rasistien mielipiteitä julkisuuteen pikku pala kerrallaan, ikään kuin niistä ei syntyisi kokonaisuutta.

Perussuomalaiset kansanedustajat ovat väittäneet puppupuheitaan vitseiksi, olivatpa sitten kyseessä ”postmodernin tekotaiteen” tukemisen lopettaminen, tankkien vaatiminen Ateenan kaduille tai varmistimen poisto aina, kun kuuluu sana ”parlamentarismi”.

Eliittiä pilkkaavien vitsien kohde jää kuitenkin epäselväksi, sillä vitsailevat Helsingin perussuomalaiset herrat kuuluvat itsekin kansanedustajina eliittiin.



Vitsailua tai valehteluakin vaarallisempaa on muunnellun totuuden puhuminen.

Valehteleminen on tietoista vastoin totuutta puhumista, jolloin valehtelijan täytyy tietää, mikä on totuus, muutenhan hän ei voisi valehdella. Se joka valehtelee ja se joka puhuu totta pelaavat samaa peliä. Muunnellun totuuden puhuja puolestaan sivuuttaa kokonaan nämä vaatimukset. Hän ei torju totuuden arvovaltaa eikä valehtelijan tavoin asetu sitä vastaan.

Media on valitettavan usein antanut poliitikoille mahdollisuuden puhua epämääräisesti eli vastoin totuutta tai ainakin avoimuutta. Poliitikkojen puppua ei ole pakko sietää. Kielenkäyttäjän on selitettävä valintojaan, eikä hän saa peitellä tarkoitusperiään. Suoruus on kaikkien etu. Siksi median on jatkettava sille kuuluvaa työtään ja paljastettava, kuinka tahallaan monitulkintaisesti puhuva poliitikko ei tuo selvästi julki motiivejaan, mikä on hämärää piilovaikuttamista.

Tiedotusvälineet ja nykyiset vallanpitäjät ovat tehneet poliitikoista sirkuspellejä, mikä nakertaa kansalaisten luottamusta kansanedustuslaitokseen.

Eduskunnan suuri sali näyttäytyy kyselytuntilähetystenkin aikana hollitupana, jossa naureskellaan porukoissa, huudetaan ja hälistään. Ovet käyvät, kun juostaan edestakaisin, näpytellään kännyköitä ja ollaan muutenkin kuin kuriton koululuokka.



Alati aleneva kiinnostus politiikkaa kohtaan on suurelta osin myös median syytä. Toimittajat ovat jo vuosikausia pilkanneet politiikkaa ja poliitikkoja epäreilulla tavalla.

Populismi on tunkeutunut politiikan lisäksi myös journalismiin. Luullaan, että lukijat kaipaavat viihdepolitiikkaa, kun puhutaan so­siaalisen median merkityksen räjähdysmäisestä kasvusta, mikä osaltaan vääristää näkemystämme yhteisten asioiden hoitamisesta.

Puskista heitetyt ja lasten kielellä kerrotut puheenvuorot uusintavat, toistavat ja pitävät yllä myyttejä ja herravihaa.

Journalismi kaipaa pikemminkin lisää välineitä jäsentämään ja selittämään alati kasvavaa juttutulvaa. Ne jotka vielä lukevat lehtiä haluavat entistä viisaampia ja haastavampia juttuja.

On rakennettava vahvempia jalustoja ja korkeampia norsunluutorneja. Lisää elitismiä!

Elitismi on sitä, että tietää vähän enemmän kuin muut. Elitisti on termi, joka liitetään sellaisiin ihmisiin, kuten tutkijoihin ja poliitikkoihin, jotka väistämättä tietävät jostain asioista muita enemmän. Minä en tarkoita elitistillä ihmistä, joka käyttää hyväkseen kuulumistaan johonkin erikoisklubiin. Tarkoitan, että on tärkeää, että lähes jokainen ala on eliitin hallussa, siis elitistisesti johdettu. Se tarkoittaa samaa kuin että rakennukset ovat arkkitehtien ja insinöörien suunnittelemia ja leikkaukset kirurgien tekemiä. Kaikenlainen osaaminen on toimivan yhteiskunnan perusta, mikä on aina jossain määrin eliitin asia. Ismiksi sitä mollaavat epäilijät ja asemaansa väärinkäyttävät vallantavoittelijat.

Toimittaja saa kuitenkin nykyään populistisesti päättää, etteivät otsikot enää toteuta alkuperäistä tarkoitustaan eli kerro mistä on kyse. Päinvastoin kaikkien kohujen keskellä toimittaja kysyy lukijoilta, miten asia on. Faktoista tulee mielipiteitä, kun toimittaja ei tee varsinaista journalistista työtään eli ota selvää ja kerro selvitystyön tulostaan lukijalle.

Kun alkoi tulla selväksi, että perussuomalaiset olivat matkalla menestykseen, olisi ollut toivottavaa, että politiikantoimittajat olisivat alkaneet kohdella muita puolueita yhtä kriittisesti kuin perussuomalaisten rasistisiipeä, mutta mittari kalilbroitiin niin päin, että perussuomalaiset saavuttivat täyden salonkikelpoisuuden ja oikeuden tulla kohdelluksi yhtä löysästi kuin muutkin puolueet.

Toisaalta perussuomalaiset ovat tehneet monia asioita niin taitavasti, että niihin on ollut vaikea päästä käsiksi. Puolueen kohua ai­heuttanut hölmöilysiipi on tavallaan toiminut puskurina oikealle kritiikille, kun oikeista kysymyksistä puhuminen on alkanut näyttää ajojahdilta.

En toki usko, että tämä olisi Soinilta minkään tietoisen strategian tulos. Perussuomalaiset pääsevät helpolla, koska suomalainen poliittinen journalismi ylipäätään on varsin löysää.



Media potee yhä syyllisyyttä siitä, ettei se pystynyt ennustamaan perussuomalaisten nousua. Sen takia se monesti edelleen epäonnistuu puolueen käsittelemisessä. ”Lähiöiden ääntä” korostettiin kunnolla vasta vuoden 2011 vaalikampanjan aikana, jolloin alkoi esiintyä juttuja ”kansan parista”, mutta reaktio oli tuolloin väkinäinen ja myöhässä. Järkytyksen tuomaa häpeää ei ole vielä saatu käsiteltyä toimitusten sisällä eikä julkisesti mediassakaan.

Lisäksi äärioikeiston reaktioiden pelko, politiikan kielen koventuminen, politiikan viihteellistyminen, median kielen lapsellistuminen, klikkijournalismin nousu ja keskitien harha ovat yhdessä luoneet populismille oivan mahdollisuuden tulla salonkikelpoiseksi. Tilanteen muuttamiseksi journalismin on muututtava. Selviytyäkseen kriisistä ja päästäkseen yli nykyisestä murrosvaiheesta journalismi tarvitsee lisää elitismiä selittämään viihdetoimittajille, kuinka yhteiskunta toimii.



Kirjoittaja Tuomas Muraja on toimittaja ja tietokirjailija, joka on työskennellyt muun muassa Helsingin Sanomissa ja Turun Sanomissa. Hän toimii myös faktantarkistuspalvelu Faktabaarin vastaavana toimittajana.