keskiviikko 3. helmikuuta 2010

Iivi Anna Masso: Stereotypioita

Uusi Suomi/Iivi Anna Masso: Stereotypioita 3.2.2010

Eilisessä Helsingin Sanomain pikku-uutisessa kerrotaan Suomessa elävästä olennosta, tai sanoisinko lajista: maahanmuuttajanainen. Hän on köyhä, syrjitty, työtön – ja siihen löytyy heti myös syy ja selitys. Hänellä on heikko kielitaito, ja hän tuntee huonosti suomalaista yhteiskuntaa. Hänestä puhuvat, huolestuneesti, supisuomalaiset Hyvät Ihmiset, joilla aina riittää sääliä ja myötätuntoa tätä surkeaa lajia kohtaan.

Loistavin puheenvuoro stereotypioista, johon olen viime aikoina törmännyt, on nigerialaisen kirjailijan Chimamanda Adichien puhe “yhdestä tarinasta” (the Single Story). Adichie kertoo, että hänen saapuessaan Yhdysvaltoihin opiskelemaan hänen huonetoverinsa ihmetteli ensin hänen hyvää englannin taitoaan – englanti on Nigerian virallinen kieli – ja kysyi sitten, minkälaista heimomusiikkia hän kuuntelee. Ymmärrettävästi oli kaveri pettynyt, kun Adichie otti esiin Mariah Carey-levynsä.

Adichie huomasi, että Yhdysvalloissa katseet kääntyivät häneen aina, kun puhe oli Afrikasta – vaikkei hän omien sanojensa mukaan tiennyt mitään vaikkapa Namibian kaltaisista paikoista.

Ennen kuin tämä tulkitaan osoitukseksi amerikkalaisten tyhmyydestä, muistutan, että samoihin ajattelukaavoihin törmätään jatkuvasti myös täällä. Eikä kyvyttömyys kohdata ihmisiä yksilöinä ole uusi ilmiö. Rahel Varnhagen oli berliiniläinen 1700-luvun juutalainen salonkiemäntä. Hän kertoo päiväkirjoissaan voineensa olla tavallinen berliiniläinen vain ulkomailla – omassa kotikaupungissaan hän vain juutalainen. Samoin Suomessa “maahanmuuttajanaisten” kohtaloksi jää olla … maahanmuuttajanaisia.

Adichie kertoo myös professorista, joka moitti hänen novelliaan siitä, ettei se ollut “autenttisen afrikkalainen”. Adichie oli neuvoton: hän ei edes tiennyt, minkälainen oli se afrikkalainen autenttisuus, jota professori kaipasi. Professorin mukaan tarinan sankarit olivat liiaksi hänen itsensä kaltaisia – hyvin syöneitä ja autoilla ajelevia keskiluokkaisia ihmisiä. Autenttiset afrikkalaisethan ovat nälkää näkeviä, eksoottisia olentoja.

Autenttisuuden puutteesta on moitteita saanut myös brittikirjailija Monica Ali, joka kertoi esikoisromaanissaan brittiläis-bangladeshilaisen naisen emansipaatiotarinan. Tarina raivostutti vanhoilliset bangladeshilaiset, mutta myös liberaalit feministit, joiden mielestä se ei ollut sopivaa, että tarinan sankari muuttui kirjassa liian länsimaalaiseksi.

Feministiguru Germaine Greer syytti Alia juuri epäautenttisuudesta. Greer väitti, ettei Ali englanniksi kirjoittavana – ja vain puoliksi bangladeshilaisena – brittinaisena voi tietää bangladeshilaisten “oikeata” tarinaa. Saman aikaan monet bangladeshilaistaustaiset naiset, nuoret ja liberaalit kokoontuivat kiinnostuneesti Alin ympärille lukupiireihin.

Ali, kuten myös toinen brittikirjailija Kenan Malik, on sitä mieltä, että ammattisuvaitsijat ja rasistit ovat samalla asialla: he pyrkivät tekemään vähemmistöryhmistä ehjiä, sisäisesti yhtenäisiä ja valtakulttuurista etäisiä kokonaisuuksia – joita sitten joko ihaillaan tai inhotaan. Malikin mielestä myös islamin demonisointi ja sen pakotettu kunnioitus ovat saman kolikon kaksi puolta. Kumpikin leiri kieltää vähemmistöihmisten yksilölliset erot.

Stereotypisointi silti elää ja voi hyvin. Kulttuurirelativistien silmissä venäläisten, kiinalaisten, kuubalaisten tai muslimien ihmisoikeuksista puhuminen on imperialismia, sananvapaus ja oikeus olla yksilö varataan edelleen länteen syntyneille ja valkoihoisille.

Kun Pohjois-Koreassa julistetaan rodullisesti sekoittuneet eteläkorealaiset “epäautenttisiksi” korealaisiksi; kun Saudi Arabiassa pakotetaan aviopari eroamaan, koska vaimon sukulaisten mielestä mies kuuluu alempiarvoiseen heimoon; kun sudanilainen arabi orjuuttaa mustaihoisen maanmiehensä tai kun somalialainen Sharia-tuomioistuin hirttää paikalliset homoseksuaalit – onko rasisti se, joka protestoi “länsimaisesta” ihmisoikeusnäkökulmasta käsin, vai se, joka kunnioittaa “auttenttisia” kulttuurieroja?

Kysymys on tietenkin retorinen, ja esimerkit kärjistettyjä, mutta todellisia. Muuallakin on syrjintää, rasismia ja eriarvoisuutta – usein jyrkempää kuin mitä rasistiseksi väitetyssä lännessä tänä päivänä siedetään.

Meillä vain jatkuu mustavalkoinen keskustelu, jossa vieraiden autentisuutta ihaillaan, heidän surkeuttaan säälitään ja vastapalvelukseksi heiltä odotetaan autenttisen roolinsa virheetöntä esitystä. Kunnioituksestani kaikkia stereotypioihin sopimattomia, epäautenttisia kanssavähemmistölaisia kohtaan suosittelen, että parhaat Hyvistä Ihmisistä kävisivät seuraavan rasismikeskustelunsa ensin peilin edessä.