Savon Sanomat: Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?

Savon Sanomat, kirja-arvostelu: Ville Hytönen (toim.): Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa? 14.9.2010

Savukeidas 2010, 229 s. Kielitieteilijä ja blogisti Jussi Halla-Aho on hankala tapaus maamme älymystölle. Maahanmuuttokritiikin näkyvimmän hahmon rasistisiksi tulkittavat ylilyönnit houkuttaisivat pitämään häntä lapsellisen helppona saaliina kumoamiselle, mutta tässä piilee ansa, johon tuore kirjoituskokoelmakin tipahtaa.

Liberaalin älymystön näkökulmasta Halla-Aho on moraalittomuudessaan niin demoninen hahmo, että tämän täytyy olla lähtökohtaisesti väärässä. Virhepäätelmä, jossa arvoista johdellaan tosiasioihin, käynnistää huolimattoman, sekavan ja paatokseen perustuvan argumentoinnin.

Kun koko maahanmuuttokeskustelu leimautuu "flirttailuksi rasismin kanssa", liukenee ero kuvitellun ja todellisen rasismin kanssa. Kun kansan maltillinen enemmistö on sitten marginalisoitu rasisteiksi, voi ihmetellä, miksi perussuomalaisten kannatus nousee.

Halla-Ahon tarvitsee ainoastaan olla olemassa blogissaan, jolloin vastapuolen hutkiva hätäily pelaa populismin pussiin. Jos Halla-Aho esittääkin valikoivia puolitotuuksia, olisi rauhallisesti osoitettava, missä ja millaisia.

Tässä suhteessa Halla-Aho on samanlainen saippuapala kuin Pentti Linkola. Molemmat päätyvät inhimillisesti ottaen kestämättömiin, eettisesti tuomittaviin ja kokonaisuutena vahingollisiin ratkaisuihin.

Kuitenkin molempien tuotanto viittaa todellisiin ilmiöihin, jotka eivät katoa olemasta sillä, että niistä lakataan puhumasta. He heittävät haasteen, johon ei voi vastata näppärästi nojatuolista käsin.

Linkolan suuri teema on ollut luonnonympäristöjen romahdus, Halla-Aholla nykyiset kansainvaellukset ja kulttuurien sekoittuminen; molemmat todellisia megatrendejä, joilla on yhteinen nimittäjäkin: väestöräjähdystä seuraava ylikansoituksen paine.

Islam kipupisteenä

Filosofinen toisinajattelija Jukka Hankamäki on asian ytimessä vaatiessaan kirjassa, että kiistanalaisetkin väitteet on uskallettava sanoa ilman sensuurin uhkaa. Jos tiettyjä väitteitä ei saa sanoa, niitä ei myöskään voi kumota. Ne jäävät elämään "kiellettyinä totuuksina" ja kasvattavat suosiotaan siinäkin tapauksessa, että ovat vääriä. Oikeussaliin päätyminen tuottaa ansiottomia sananvapauden marttyyreja.

Mitä Halla-Aho-kritiikin siis pitäisi sisältää? Teesit pitäisi muotoilla väitelauseiksi ja suosituksiksi, jos niitä halutaan uskottavasti kritisoida.

Maahanmuuttokeskustelun asiaydintä on islamin ja maallistuneen länsimaisen liberalismin kivulias dialogi. Miten esimerkiksi naisen asema islamissa sopii yhteen länsimaisen ihmisarvokäsityksen kanssa?

Esseisti Timo Hännikäinen julistautuu kirjassa islamofobiksi ja äänestäneensä Halla-Ahoa. Kyse ei ole pelkästään Ilman-seksuaalipamfletin kirjoittajan uudesta provokaatiosta.

Hännikäinen määrittelee monikulttuurisuuden osuvasti: monikulturisti olettaa kulttuurierojen olevan pohjimmiltaan pinnallisia ja kulttuurien jakavan viime kädessä samat käsitykset yksilön oikeuksista, ajatuksen ja ilmaisun vapaudesta, pluralismista ja suvaitsevaisuudesta.

Kun länsimainen postmoderni älykkö syleilee kaikkea "toiseutta", joka on lähtökohtaisesti aina myönteistä, hän olettaa, että tuo tuntematon "toinen" vastaa hänen syleilyynsä samalla mitalla.

Onko todella näin? Missä määrin juurikin islam voi olla vastavuoroisesti liberaalia ja moniarvoista, toiseutta kunnioittavaa? Tämänkaltaisiin sisältökysymyksiin Halla-Aho omalla karkealla tavallaan haastaa kriitikkonsa. Paneutuneet vastaukset jäävät yhä odottamaan moraalisen paniikin tasaantumista.

Sami Vainio