Metro: Kuusi ottolastani 9.12.2010
Savimajassa asuvalla leskellä ei ole varaa huolehtia somalilapsista, aivan kuten ei meilläkään, kirjoittaa Janne Metso.
Otsikko on seitsemän hetkeä helvetissä. Juttu on uusimmassa Imagessa. Se kertoo Somaliasta, ja siitä tulee helvetin huono omatunto. Jeanette Björkqvist kirjoittaa leskestä, jonka savimajan eteen ilmestyi eräänä aamuna reilun vuoden ikäinen tyttö, Nora. Leski, nimeltään Maryan Hassan, otti Noran hoitaakseen. "Mitä muuta olisin voinut tehdä? Lähettää lapsen aavikolle?".
Kun yhden ottaa, hyysättäviä tulee lisää. Nyt ottolapsia on jo kuusi, mikäli yksikään ei ole ehtinyt kuolla haastattelun jälkeen. Nora ei pysty aliravitsemuksen takia edes seisomaan. Rutiköyhä Maryan sanoo hoitavansa lapsia, koska hänellä ei ole ketään, kenelle heidät lähettää.
Somaliasta on paennut 1980-luvun jälkeen yli puoli miljoonaa ihmistä. Heistä 7000 on tullut Suomeen elämään verorahoillamme kuten vanha perussuomalainen sanonta kuuluu. Suositun logiikan mukaan meidän ei tule ottaa tänne pakolaisia tai ainakaan kohdella heitä liian hyvin, sillä jos niin teemme, sana kiirii Afrikan sarveen ja pian on taas jonoa vastaanottokeskuksen ovella. Ja kuten Maryanin esimerkki osoittaa, logiikka toimii.
Meillä ja Maryanilla on muutakin yhteistä. Hänellä ei ole varaa huolehtia tulijoista, aivan kuten ei meilläkään. Mutta toisin kuin Maryanilla, meillä on paikka, johon lähettää tulijat: siihen Dublin-menettelyä soveltavaan maahan, josta pyrkijä on alun perin hakenut turvapaikkaa.
Maryan pitää huolta kuudesta Somalian sisällissodan uhrista. Jokainen suomalainen tarjoaa suojan noin 0,002 uhrille. Maryan on hyvin köyhä. Häneen verrattuna olen kroisos. En ymmärrä, miksi hänellä on isompi vastuu kuin minulla. Maryan ja minä olemme suunnilleen yhtä paljon rakentamassa suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa ja aiheuttamassa Somalian kriisiä. Olisi vähintään kohtuullista, että minunkin rahoillani elelisi kuusi somalilasta.