Anna: Umayya Abu-Hanna: ”Lähdin Suomesta suojellakseni tytärtäni”

Anna: Umayya Abu-Hanna: ”Lähdin Suomesta suojellakseni tytärtäni” 2.1.2013
Maailman Kuvalehti 1/2013: Husein Muhammed: Vain konnia tai uhreja?
Suomenmaa: Hussein: Herjaaminen on lisääntynyt
Helsingin Sanomat: Abu-Hanna kirjoituskohusta: Suomi ei kestä kritiikkiä ulkomaalaisilta
Ilta-Sanomat: IS:n päätoimittajan Ulla Appelsinin kommentti sai sosiaalisen median syttymään

En edes tajunnut, kuinka syvästi surullinen olin, ennen kuin asetuimme tänne, Umayya Abu-Hanna sanoo.

Hän on uppoutunut syvälle liilanvärisen sohvan uumeniin ja pyörittelee kämmenissään Marimekon lehmäkuvioista kahvimukia.

Muutosta Amsterdamiin on kohta kaksi vuotta, mutta sisustaminen on vielä vaiheessa. Kodilta tämä silti näyttää. Värikkäät huonekalut ovat enimmäkseen tuunattuja kirpparilöytöjä, katossa roikkuu Umayyan oksankarahkasta rakentama valaisin. Yksi harvoista uutena ostetuista esineistä on espressokeitin. Kun 51-vuotias elää kahdestaan viisivuotiaan ikiliikkujan kanssa, tarvitaan kofeiinia. Paljon.

Aamu alkoi toraisesti. Reema kieltäytyi pukemasta, ja taistelussa eteisen lasimaljakko sälähti sirpaleiksi.

– Mä en jaksaisi aina sotia sun kanssa, Umayya tuskaili.

– Älä käytä sanaa “sota”. Vai onko täällä muka tapettu ketään? viisivuotias viisasteli.

Reema on tarkka ja terävä tyttö. Juuri lapsensa takia Umayya päätti kolmen vuosikymmenen jälkeen vaihtaa maisemaa ja muuttaa veljensä kotimaahan Hollantiin. Suomessa hän osasi kielen ja kulttuurin, hänellä oli ammatti ja asema. Amsterdamissa hän on yksi työtön ja kielitaidoton maahanmuuttaja muiden joukossa.

Mikä täällä on niin paljon paremmin, että pieni Reema kannatti repiä juuriltaan jo toistamiseen?

Päätös syntyi jouluna 2009.

Umayya ja Reema viettivät aattoiltaa Umayyan parhaan ystävän, Taina Westin, perheessä. Lumen kuorruttama maisema oli kuin postikortissa. Omakotitalo oli koristeltu tontuin ja kynttilöin, pöytään katetut rosollit, laatikot, piparit ja jopa sinappi olivat itse valmistettuja. Kuusen alla Reemaa odotti keko aivan liian kalliita lahjoja.

Umayyaa itketti. Täällä hän tunsi olevansa turvassa. Nämä ihanat ihmiset rakastivat hänen pientä tytärtään!

Arki vain oli kovin toisenlainen. Mustaihoista lasta rattaissa työnnellessään Umayya oli saanut tottua tylytykseen. Helvetin neekeri, painu kotiin! Huutelijoita eivät olleet vain siilitukkaiset leijonakorumiehet, vaan teinit ja jopa mummot. Bussipysäkillä, kauppakeskuksessa, kadulla. Kukaan ei puuttunut nimittelyyn, kuulomatkan päässä olevat vaikenivat ja katsoivat muualle. Reema tarkkaili tilanteita silmät renkaina.

Aattoyönä Umayya valvoi pimeyteen tuijotellen. Joulupäivänä oli Reeman syntymäpäivä, tyttö täyttäisi kolme vuotta. Tämäkö oli parasta, mitä hän pystyi lapselleen tarjoamaan?

Kun Umayya muutti miehen perässä Israelista Suomeen 1981, maa oli takapajula Euroopan syrjässä. Hän muistaa, miten suomalaiset vähättelivät itseään ja ihmettelivät, miksi kukaan haluaa asettua tänne. Jos ennakkoluuloja oli, ne pidettiin omana tietona. 1990-luvulla tapahtui muutos. Suomi kaupungistui ja eurooppalaistui. Itsetunto kohosi. Samalla ilmapiiri muuttui. Yhtäkkiä aggressiiviset rasismin ilmaukset sallittiin.

– Totuin ohittamaan itseeni kohdistuvan nimittelyn. Mutta lapseen suunnattu viha tuntui kohtuuttomalta. Jos tämä söpö, nappisilmäinen tyttö sai tällaista käytöstä osakseen nyt, millaiseksi se muuttuu, kun hän on viisitoistavuotias finninaama? Hänen pitäisi joko oppia alistumaan ja vihaamaan itseään tai taistelemaan. Molemmat vaihtoehdot tuntuivat huonoilta.

Ilman vanhempiaan kasvaneen Reeman elämän alkutaival ei ollut helppo. Siksi Umayya ei halunnut lisätä hänen taakkaansa enää yhtään.

– Saattaa kuulostaa pahalta, mutta vein tyttäreni pois Suomesta suojellakseni häntä.

Umayya ehti kaivata äidiksi pitkään. Lasta yritettiin ensin avioliitossa, ja eron jälkeen hän käynnisti adoptioprosessin yksin. Neljän vuoden odotuksen jälkeen lokakuussa 2007 Umayya lähti viimein hakemaan tytärtään lastenkodista Etelä-Afrikasta.

Reema oli vajaan vuoden ikäinen, kun hänet tuotiin kesähelteestä keskelle pakkasta ja pimeyttä. Kaikki oli outoa: tuoksut, ruoka, kieli. Hyvää tarkoittavat ihmiset hokivat, miten onnekas tyttö oli saatuaan kodin ja äidin. Umayyaa se sapetti.

– Jokaisella lapsella on oikeus olla rakastettu. Ei adoptiolapsen tarvitse olla äidistään sen kiitollisempi kuin muidenkaan lasten.

Luottamus kasvoi hitaasti. Pitkään Reema tuijotteli ympärilleen vaiti kulmat kurtussa. Ei suostunut syliin, ei halunnut halata. Kunnes eräänä yönä pinnasängystä Umayyan vuoteen viereltä kuului: “Äiti”, ja pieni pullea käsivarsi ojentui pienojen välistä. Äiti ja tytär nukahtivat käsi kädessä.

Lapsen hoitaminen yksin on rankkaa, mutta Umayya ei valita. Hän ehti elää itselleen 46 vuotta. Yhtään ei harmita, että konsertit, elokuvat ja muut iltariennot jäävät väliin. Been there, done it.

– Sain lapsen juuri sopivan ikäisenä. Olen Reemalle maailman paras äiti, virheineni täydellinen.

Äidin ikä ei ole ongelma tyttärellekään, päinvastoin. Reema ylvästelee koulussa, että “minun äitini on yli 50, onko kenelläkään toisella yhtä vanhaa äitiä”. Välillä Umayyaa nolottaa, kun tytär julkisilla paikoilla puristelee palvovasti hänen pehmeitä vatsamakkaroitaan ja käsivarsien alleja.

Nuori neiti Abu-Hanna sai kolme nimeä. Alkuperäinen, ­Aphiwe, merkitsee lahjaa. Reema puolestaan on hyvin tavallinen arabialainen nimi, joka tarkoittaa suurisilmäistä peuraa. Ja Amanda löytyy suomalaisesta almanakasta.

Nyt Reema on keksinyt vielä yhden nimen. Hän haluaa olla hollantilaisittain Fleur van Rosse.

Kotitalon ulko-oven edustalla seisoo tukeva punainen naistenpyörä, jonka taakse on kiinnitetty lastenistuin. Se on Abu-Hannan perheen Mersu.

“Ee-i, en rupea pyöräilemään”, Umayya protestoi veljen hollantilaiselle vaimolle, joka osti menopelin hänelle lahjaksi. Mutta käly oli sitä mieltä, että Umayyan on aika opetella maan tavoille. Ja täällä kaikki ajavat polkupyörällä. “Ee-i”, hän sanoo myös veljen anopille ja muille sukulaisille, jotka sinnikkäästi puhuvat hänelle hollantia.

– He eivät tajua, kuinka vaikeata tässä iässä on sopeutua uuteen maahan ja kieleen.

Muuttoa valmisteltiin vajaan vuoden verran: Umayya myi Helsingin keskustassa sijaitsevan asuntonsa, täytti pinon kaavakkeita ja jakoi pois tavaroitaan. Joulukuun alussa 2010 vietettiin etukäteen Reeman syntymäpäiviä ja läksiäisiä. Ystävät olivat huolehtineet järjestelyistä: koristelleet tilan, rakennelleet juhlavalaistuksen, leiponeet ja kattaneet pöydän. Oli ohjelmaa ja lahjoja. Mutta Umayya kiirehti poispoispois. Tunteet olivat pinnassa, ja kaikki se lämpö ja huolenpito kävivät ylivoimaiseksi kestää.

Pari päivää myöhemmin Umayya ja Reema laskeutuivat Amsterdamin kentälle mukanaan koko maallinen omaisuutensa. Se mahtui neljään matkalaukkuun. Veljen perheen nurkissa kului viikko ennen kuin he pääsivät asettumaan nykyiseen kotiinsa, tilavaan kolmioon Zeeburgin alueella.

Alkoi jakso, jota Umayya kutsuu henkiinjäämiskamppailuksi.

– Päätin keskittyä käytännön asioiden järjestelyyn ja auttamaan tytärtä selviämään kulttuurisokista.

Reema kaipasi ystäviään – ja lunta. Vesisateella ei ollut mitään tekemistä. Tyttö itki yöt läpeensä ja sai outoja iho-oireita. Lääkärissä selvisi, että reaktiot johtuivat isosta muutoksesta ja menettämisen pelosta. Ne onneksi hellittivät aikaa myöten.

Hyvin nopeasti Umayya löysi sisäisen suomalaisensa. Kävelyretkillä läheisessä metsikössä tuntemattomatkin vastaantulijat pysähtyvät toviksi vaihtamaan kuulumisia. Kaikki paitsi Umayya. Aamulla lapsia kouluun tuovat äidit jäävät usein kahvittelemaan yhdessä. Kaikki paitsi Umayya.

– Minä olen se hapannaama, jolla on aina kiire. Mutisen itsekseni, että eikö täällä perkele saa missään olla rauhassa.

– Täällä sosiaalisuuteen kasvattaminen alkaa ihan pienestä. Kouluun mennään jo nelivuotiaana, mutta ennen varsinaisia oppiaineita opetellaan olemaan toisten ihmisten kanssa: kysymään, kuuntelemaan, katsomaan silmiin. Koko ajan tiedustellaan, onhan kaikki varmasti lekker, kivaa.

Umayya on huomannut, että täkäläisten elämä on pienistä osasista koostuva palapeli. “Otatko pikku palan omenakakkua? Ehkä pikkuisen kermavaahtoa päälle?” Ajattelumallin hyvä puoli on, että jos joku osasista ei aina toimi, se ei romuta koko elämää.

Ei Hollantikaan tietysti mikään särötön onnela ole. Kun koulussa vietettiin sankariviikkoa, Reema halusi pukeutua Mega Mindyksi, joka on belgialaisten kehittämä, naispuolinen vastine Supermanille. “Et sinä voi olla Mindy”, muut lapset väittivät. “Mindyhän on sinisilmäinen ja vaalea.” Mutta Reema piti päänsä ja veti käkkärän tukkansa päälle blondin peruukin.

– Reema ei näytä länsimaalaiselta. Se on tosiasia, joka täytyy hyväksyä. Mutta huutelua ja kiroilua ei kenenkään tarvitse sietää.

– What´s the magic word? Say “please”! Reema muistuttaa, kun äiti erehtyy komentamaan liian jyrkin sanakääntein.

Abu-Hannan perheen kotikieli on englanti. Suomen kielen Reema on unohtanut täysin, lukuun ottamatta ilmaisua “perkele flikka”. Mistä lie oppinut, Umayya kummastelee. Sen sijaan tyttö puhuu sujuvasti hollantia, amsterdamilaisella korostuksella.

Umayya puolestaan on yhä lähes ummikko, ja tekee hassuja kielivirheitä. Veljenpojalle täti sanoi olevansa tand Umayya, vaikka pitäisi sanoa tante. Tand on hammas. Kun kadulla joku pysäyttää kysyäkseen neuvoa, Umayya kehottaa kääntymään Reeman puoleen.

– Se tekee meidän keskinäisestä dynamiikastamme joskus vaikean. Mama, are you stupid, Reema saattaa kysäistä. Korostan hänelle, että minä olen äiti ja minua totellaan.

Viime kesänä Reema totesi apeasti kaipaavansa omaan maahansa. “Ja mikäs maa se on?” Umayya tiedusteli. “Finland”, lapsi vastasi.

Reeman kansallinen identiteetti ei tule koskaan olemaan yksiselitteinen. Mutta Umayya haluaa, että tyttö voi sanoa jostakin paikasta: tämä on minun maani. Se paikka on nyt Hollanti. Reema on luontevasti yhteydessä myös synnyinmaahansa Etelä-Afrikkaan ja äitinsä juuriin Lähi-idässä.

– Mutta Suomi on menettänyt Reeman. Se on sääli, sillä hänen kaltaisiaan kosmopoliitteja Suomi tarvitsee tulevaisuudessa. He luovat verkostoja ja rakentavat siltoja ympäri maailman.

Muutosta on kulunut kaksi vuotta, ja joulu on taas ovella. Reema on kuin pistoksissa: lahjatoiveet ja syntymäpäivien vieraslista vaihtuvat päivittäin.

Umayyasta tuntuu yhä kuin hän olisi vasta saapunut maahan. Moni asia on vielä kesken: pitäisi hankkia olohuoneeseen verhot, verkostoitua lisää, aloittaa kieliopinnot. Ja ennen kaikkea pitäisi hankkia työtä. Tähän asti Umayya on elänyt säästöillään ja apurahalla. Häneltä ilmestyi juuri monikulttuurisuuden käsikirja Multikulti.

Epävarmuudesta huolimatta mieli on levollinen.

– Tuntuu kuin jokin haava sisällä olisi umpeutunut. Nauran enemmän. Entisessä elämässä huippuhetkiä oli paljon, mutta perusrauha puuttui. Nyt on toisin päin. Kun Reema istuu sylissäni ja molemmat lukevat omaa kirjaansa, koti ja maailma tuntuvat turvallisilta.

Syksyllä Umayya uskaltautui ensi kertaa vierailulle Suomeen. Pääministeri Jyrki Katainen kutsui hänet osallistumaan tulevaisuusselontekotyöryhmän kokoukseen Helsingissä. Ensimmäinen reaktio oli kieltäytyä, mutta kohta mieli muuttui. Välimatka oli tehnyt hyvää, ja moni asia näyttäytyi nyt eri kulmasta. Hänellä olisi jotain uutta annettavaa.

Bussissa matkalla lentokentältä Helsingin keskustaan rinnassa läikähteli ristiriitaisia tunteita.

– Suhteeni Suomeen on yhä kipeä asia, paljon vaikeampi kuin avioero. Tunnen itseni jotenkin petetyksi. Kuin tapaisin exän, joka petti 30-vuotisen liiton jälkeen.

Mutta ei Umayya kokonaan Suomesta pääse, eikä Suomi hänestä.

– Suomi on elämäni rakkaus. Tiedän jo nyt, että vaikka eläisin 90-vuotiaaksi, parhaat vuoteni vietin siellä. Koin sen laveasti ja syvästi. Suomi tulee aina olemaan suurin osa tarinaani.

________________________________________


Maailman Kuvalehti 1/2013: Husein Muhammed: Vain konnia tai uhreja?

"Lähdin Suomesta suojellakseni tytärtäni" rasismilta, paljastaa Anna-lehden etukannessa toimittaja Umayya Abu-Hanna. Hänen adoptiotyttärensä on Etelä-Afrikasta. Tällä hetkellä perhe on asettunut Amsterdamiin.

Asian tekee vieläkin mielenkiintoisemmaksi se, että Abu-Hannalta on juuri ilmestynyt suomeksi kirja "Multikulti – monikulttuurisuuden käsikirja". Kirjan takakannessa todetaan, että Abu-Hannan mukaan Suomessa vallitsee rasistinen kulttuuri, johon olemme kaikki osallisia. Kustantaja tarjoaa kirjaa "monikulttuurisuuden aarrearkkuna ja työkaluna, joka tarjoaa välineitä ja ehdotuksia kasvavan ilmiön ymmärtämiseen ja käsittelyyn".

Lukijan ei kannata lannistua jäsentelemättä ja oikolukematta jääneestä esipuheesta: laatu paranee huomattavasti loppua kohden. Kirjan alkupuolella on muutenkin käsitelty lähinnä sattumanvaraisesti monikulttuurisuuteen ja maahanmuuttoon tai –kirjoittajan termiä käyttääksemme – siirtolaisuuteen liittyviä aiheita. Vasta loppuosa tarjoaa jonkin verran konkreettisia ehdotuksia.

Kirjassa käytetään varsin paljon rasismi-sanaa, mutta itse väkivaltaisesta, näkyvästä tai poliittisesta rasismista kirjoittaja ei juuri puhu. Viime aikoina käytännössä aina, kun on puhuttu maahanmuuttajavastaisuudesta, on heti mainittu Perussuomalaisten nousu merkittäväksi puolueeksi. Kirjassa ei puoluetta mainita sanallakaan. Hyvä niin, sillä syyllistämällä Perussuomalaisia on päästetty aivan liian helpolla muita puolueita ja toimijoita, joilla ei ole sen suvaitsevaisempia näkemyksiä.

Kirjassa onkin keskitytty puhumaan paljon enemmän hiljaisesta rasismista. Abu-Hanna on parhaimmillaan kritisoidessaan niitä, jotka esiintyvät innokkaina maahanmuuttajien tukijoina, mutta joille maahanmuuttajat ovat vain saamattomia avuntarvitsijoita, eivät aktiivisia oman elämänsä sankareita. Kirjoittaja päättelee aikalailla oikein, että siirtolaisia pidetään joko konnina tai uhreina, ei tavallisina ihmisinä sen enempää rasistien kuin suvaitsevaistenkaan keskuudessa.

Erityisen huolestuttavana kirjoittaja pitää sitä, että maahanmuuttajia ei juuri pääse suunnittelemaan, päättämään tai toteuttamaan maahanmuuttajia koskevia asioita. Sen sijaan näistä asioista päättävät maahanmuuttajien asiantuntijoina esiintyvät valtaväestön edustajat.

Ongelma tiivistetään kirjassa hyvin havainnollisesti vertaamalla sitä siihen, millaiseksi koettaisiin tilanne, jossa muunlaiset vähemmistöt eivät itse pääsisi edustamaan itseään: "Jos homoseksuaaleja edustaisivat heterot, jotka ’tuntevat’ homojen asioita, tai naisten asioista päättäisivät miehet, jotka ovat perehtyneet feminismiin, tai vaikkapa suomenkieliset edustaisivat ruotsinkielisiä, siitä nousisi suuri meteli".

Kirjoittajan mukaan siirtolaisia estetään tulemasta osaksi suomalaista yhteiskuntaa sillä, että heidän erilaista osaamistaan ei arvosteta, vaan heitä pidetään suomalaisilla mittareilla epäpätevinä. Kirjoittaja katsoo, että osaaminen pitää määritellä uudelleen. Muuten osaamisensa muualla tai muuten hankkineet eivät pääse mukaan työelämään eivätkä muutenkaan osaksi yhteiskuntaa. Osaamisen uudelleenmäärittelyä kaipaa kirjoittajan mukaan myös yhteiskunnallinen murros. Hän vertaa tilannetta siihen, miten esimerkiksi naisia saatiin mukaan työelämään alkamalla arvostaa monipuolisesti osaamista.

______________________________________

Suomenmaa: Hussein: Herjaaminen on lisääntynyt

Suomessa on rasismia, se ei ole mitään uutta, 19 vuotta sitten Somaliasta Suomeen muuttanut Abdirahim Hussein sanoo.

– Luovuttaminen ei kuitenkaan auta asiaa. Uskon kovasti suomalaisiin ja siihen, että rasismille voi tehdä jotain.

Kirjailija ja toimittaja Umayya Abu-Hannan kirjoitus sunnuntain Helsingin Sanomissa on herättänyt paljon keskustelua rasismista.

Palestiinalaistaustainen Abu-Hanna kirjoitti muuttaneensa pari vuotta sitten Suomesta Hollantiin, koska ei kestänyt kohtaamaansa rasistista käytöstä.

Suomessa vuodesta 1981 asuneen Abu-Hannan mitta tuli täyteen, kun hänen Etelä-Afrikasta adoptoimansa pieni tytärkin sai kuulla ilkeää huutelua.

Hussein on myös kohdannut paljon rasismia Suomessa.

– Kerrankin kolme miestä alkoi huutaa ja haastaa riitaa, mutta vieressä seisoi suomalaisia nuoria, jotka puolustivat minua. Osa puuttuu rasismiin, mutta on myös niitä, jotka katsovat muualle, hän kertoo.

Hussein muistuttaa, että muslimilapset kärsivät rasismista enemmän kuin Abu-Hannan tytär.

– He poikkeavat suomalaisista lapsista ulkonäkönsä, vaatteidensa, kielensä ja tapojensa vuoksi.

Helsingin Roihuvuoressa sijaitseva Somaliliitto on niin ikään kokenut paljon ilkivaltaa viime vuosina. Sinne on lähetetty sianpää ja toimistoa on pommitettu muun muassa kananmunilla.

Hussein kokee, että maahanmuuttajien herjaaminen on lisääntynyt sen jälkeen, kun perussuomalaiset saivat jytkynsä eduskuntavaaleissa 2011.

– Jotkut ihmiset kuvittelevat, että herjauksesta tuli sallittua, kun perussuomalaiset saivat valtaa, hän harmittelee.

Hussein aloittaa ensi viikolla radiojuontajana Yle Puheessa. Hän ja iranilaistaustainen stand up -koomikko Mahmoud Jahangiri tarkastelevat ohjelmassaan suomalaista yhteiskuntaa ja ilmiöitä maahanmuuttajien näkökulmasta.

______________________________________________

Helsingin Sanomat: Abu-Hanna kirjoituskohusta: Suomi ei kestä kritiikkiä ulkomaalaisilta

Toimittaja ja kirjailija Umayya Abu-Hanna pitää rasismikirjoituksestaan (HS 30. 12.) nousutta, poikkeuksellisen suurta huomiota merkkinä siitä, että Suomessa aika alkaa olla kypsä muutokselle kohti monikulttuurisuutta.

"Muutos on väistämätön. Suomi ei voi sulkea oviaan", sanoo rasismin vuoksi Hollantiin muuttanut Abu-Hanna.

Muutoksen esteenä on kuitenkin "kollektiivinen itsetunto": yhteiskunta ei hänestä kestä kritiikkiä ulkomaalaistaustaisilta.

"Ulkomaalaistaustaisen ihmisen suomalaisuus kyseenalaistetaan heti, jos hän nostaa esille vaikeita asioita", Abu-Hanna sanoo HS:lle.

"Lottovoitto jäi lunastamatta" -kirjoitus nousi nopeasti vuoden 2012 luetuimmaksi jutuksi HS:n verkkosivuilla. Sitä luettiin kahdessa päivässä yli 410 000 kertaa. Kirjoituksessa vuonna 1981 Suomeen tullut Abu-Hanna kertoi kokemastaan rasismista ja muutostaan Amsterdamiin.

Kirjoituksesta noussut kohu ei Abu-Hannan mielestä liity siihen, että yksi yksinhuoltaja on muuttanut Suomesta, eikä siihen, että maassa sanotaan olevan rasismia.

"Nyt pohditaan sitä, onko Suomi vai Abu-Hanna konna vai uhri. Tämä ei palvele itse asiaa, joka oli se, onko meillä jotakin muutettavaa. Tämä oli se pointti", Abu-Hanna korostaa. "Kyse on siitä, halutaanko Suomessa myöntää rasismin olemassaolo."

Kirjoitukseen on reagoitu tunteella.

Esimerkiksi Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin korosti kritiikissään, että Palestiinasta Suomeen muuttanut Abu-Hanna on saanut Suomesta koulutuksen, työpaikkoja ja apua adoptioon.

Abu-Hanna sanoo olevansa hämmentynyt finanssinäkökulmasta.

"Tulin Suomeen 20-vuotiaana. Olin terve ja erittäin korkeasti koulutettu nuori nainen. Koko lapsuus ja aikuisuus eivät ole maksaneet Suomen valtiolle yhtään. Sen jälkeen olen tehnyt kovasti töitä ja maksanut veroja."

"Minun lapseni on Etelä-Afrikan ongelmien lahja. Tämän logiikan mukana minun pitäisi kiittää apartheidia. Adoptioprosessi ei ole ilmainen, ja jokainen maksaa omat kustannuksensa. Muun osuuden olen hoitanut veroja maksamalla, eikä perheeni ole Ulla Appelsinin verovaroilla maksettu", Abu-Hanna tokaisee.

"Suomessa ongelma on se, että muualta tulevien pitää tietää paikkansa, joka on muita alempana. Mutta se että tästä pitää olla vielä kiitollinen, se ei ole oikein. Minä en ainakaan ole", Abu-Hanna sanoo.

"Totta kai minä olen hirveän kiitollinen. Minä rakastan sitä maata, joka on ollut ja tulee aina olemaan ytimessäni."

Viestien määrä ja keskustelun valtava laajuus yllättivät myös Ulla Appelsinin.

"Noin 80 prosenttia minulle tulleista sähköpostiviesteistä on ollut positiivisia. Joillakin keskustelupalstoilla toki näköjään sekä minua että Abu-Hannaa kohdellaan osin epäasiallisesti, mutta ainahan netissä on nimettömiä huutelijoita", Appelsin sanoo.

"Rasismiin en ole omaan sähköpostiini tulleissa viesteissä törmännyt. Sen sijaan olen saanut muutamia hämmentävän aggressiivisen sävyisiä viestejä koulutetuilta vaikuttavilta supisuomalaisilta ihmisiltä, jotka tuomitsevat jyrkästi kirjoitukseni. Osa on halunnut jopa kieltää koko aiheesta kirjoittamisen", Appelsin kertoo.

"En haluaisi Suomesta sellaista paikkaa, jossa ei saisi puhua vaikeistakin asioista."

Suomessa jäädään helposti puhumaan arvoista ja asenteista, kun taas Hollannissa on vallalla väittelemisen ja poleemisuuden kulttuuri, miettii puolestaan Helsingin kaupungin nuorisojohtaja Tommi Laitio, joka asui Amsterdamissa 2005–2008.

Hollantilaiset sen sijaan suhtautuvat erilaisuuteen hyvin käytännönläheisesti. Ristiriitoja ja erilaisia näkemyksiä siedetään.

"Liberaali elä ja anna toisten elää -periaate on tehnyt mahdolliseksi katolisten, kalvinistien ja ei-uskonnollisten rinnakkaiselon. Siksi suurin osa hollantilaisista suhtautuu myös maahanmuuttoon käytännöllisesti", Laitio sanoo.

Erimielisyydet ovat selkeästi näkyvissä. Esimerkiksi äärioikeistolaista puoluetta johtava Geert Wildes on esittänyt äärimmäisiä maahanmuuttokriittisiä näkemyksiään. Poliittiset murhat ja väkivaltaiset iskut ovat myös liittyneet äärioikeistolaisuuteen.

"Ulkomaalaisvastaisiin ja rasistisiinkin näkemyksiin on helpompi reagoida, kun ne ovat näkyvissä. Hollannissa on selvää, että koko yhteiskunta ei ole liberaalin moniarvoisuuden takana", Laitio sanoo.

Suvaitsevaisuudessaan mitenkään ruusuinen maa Hollanti ei ole, Laitio painottaa. "Amsterdam on punavihreä kupla Hollannin sisällä, mutta esimerkiksi Rotterdamissa ja maaseudulla ulkomaalaisvastaisuus on hyvin voimakasta."

Abu-Hannan kirjoituksessa kritiikkiä on herättänyt myös se, että hän ei ole opetellut hollannin kieltä. "Kyllä minä aion opiskella hollantia, en vain ole vielä tehnyt sitä. Olen vain väsynyt", Abu-Hanna sanoo.

"Minun tapauksessani on helpompi olla Amsterdamissa kuin Helsingissä. Se ei tarkoita, etteikö tämä maa olisi täysin vapaa rasismista. Mutta täällä kukaan ei vaadi kiitollisuutta siitä, että saa olla maassa."

__________________________________

Ilta-Sanomat: IS:n päätoimittajan Ulla Appelsinin kommentti sai sosiaalisen median syttymään

Onko Suomi huono maa ja Hollanti hyvä maa? Ovatko "aivan tavalliset suomalaiset" ihmiset rasisteja? Ilta-Sanomien verkkosivuilla sekä sosiaalisessa mediassa käydään aiheesta parhaillaan poikkeuksellisen vilkasta keskustelua.

Kaikki sai alkunsa, kun toimittaja Umayya Abu-Hannan kirjoitus Lottovoitto jäi lunastamatta julkaistiin Helsingin Sanomissa (HS) viime sunnuntaina - verkkolukijat syttyivät Abu-Hannan ajatuksia arvostelleelle nettikommentille, jonka Ilta-Sanomien uutispäätoimittaja
Ulla Appelsin kirjoitti seuraavana päivänä otsikolla Prinsessa ja herne.

Appelsinin kirjoitus oli keskiviikkona alkuillasta kerännyt yli 25 000 Facebook-suositusta. Luku kasvaa koko ajan. Päivää aiemmin julkaistu Abu-Hannan alkuperäinen kirjoitus oli saanut peräti 40 000 suosittelijaa Facebookissa ja nousi HS.fi:n viime vuoden luetuimmaksi jutuksi.

- Määrät ovat todella suuria, sanoo IS:n sosiaalisen median tuottaja
Rosa Salo.

Prinsessa ja herne -kirjoitusta oli keskiviikkoiltaan mennessä kommentoitu reilut 1 500 kertaa.

- Se on hurja luku. Tavallisesti hyviin puheenaihejuttuihin tulee muutamia satoja kommentteja päivittäin, Salo vertaa.

Aiheen ympäriltä tehty uutisointi kiinnosti myös. Appelsinin verkkokommentista kertonut Helsingin Sanomien nettiuutinen nousi HS.fi:n luetuimmaksi jutuksi. Myös Twitter-mikroblogipalvelussa käytiin aiheesta tiivistahtista keskustelua.

Palestiinasta Suomeen 20-vuotiaana muuttanut Abu-Hanna jätti Suomen kaksi vuotta sitten, 49-vuotiaana. HS:ssa hän kertoo lähdön syyksi pieneen mustaihoiseen adoptiotyttäreensä kohdistuneen avoimen ja jatkuvan rasismin, johon syyllistyivät aivan tavalliset suomalaiset.

Appelsin ja Abu-Hanna ovat yhtä mieltä siitä, että rasistinen nimittely on aina tuomittavaa, ja siihen tulee puuttua. Sen sijaan Appelsin muistuttaa Abu-Hannan perustelleen lähtöä kaksi vuotta sitten hieman eri syyllä: silloin Abu-Hannan mielestä Suomessa ei ollut tilaa koulutetulle siirtolaiselle.

Appelsin huomauttaa Suomen tarjonneen Abu-Hannalle verovaroilla kustannetut korkeakouluopinnot ja useita hyviä työpaikkoja; hänen kirjojaan ja juttujaan on julkaistu, hänet on äänestetty Helsingin kaupunginvaltuustoon, hän on saanut runsaasti ääniä EU-vaalessa ja hänet on palkittu mm. Kansanvalistusseuran palkinnolla, Vuoden Kristiina -palkinnolla, opetusministeriön Suomi-palkinnolla ja Bonnierin Suurella journalistipalkinnolla.
"Mutta huono maa, mikä huono maa", Appelsin tiivistää kommentissaan Abu-Hannan viestin. "Kirjoituksen ydin on tämä: Suomi on surkean rasistinen maa ja uusi kotimaa Hollanti taas valon ja suvaitsevaisuuden valtakunta."

Abu-Hanna kertoo HS:ssa, ettei aio opiskella hollannin kieltä, vaikka tuskin tuleekaan palaamaan Suomeen. Appelsin arvelee, ettei kieliopinnoista olisi haittaa: "Hän voisi sitä kautta tutustua joidenkin hollantilaisten näkemyksiin, jotka edustavat sellaisia arvoja, joista tulee lähinnä mieleen vain arjalaisuus."

Appelsin toivoo Abu-Hannalta peiliin vilkaisemista ja sen kysymistä, oliko kodin, työn, koulutuksen, uran ja lopulta adoptiolapsenkin 46-vuotiaalle yksinhuoltajalle tarjonnut Suomi "oikeasti niin kamala paikka kuin hän nyt antaa ymmärtää".

Abu-Hanna sekä Appelsin kommentoivat kohua keskiviikkona Helsingin Sanomien verkkosivuilla julkaistussa jutussa.