Kansan Uutiset: Kuka saa sanoa ja mitä?

Kansan Uutiset: Tuula-Liina Varis: Kuka saa sanoa ja mitä? 13.1.2013
Suomen Kuvalehti: Silja Lanas Cavada: Kuinka moni oli kuullut Umayya Abu-Hannan kirjasta ennen HS:n julkaisemaa rasismikirjoitusta?

Umayya Abu-Hannan vuodenvaihteessa Helsingin Sanomissa julkaistu suomalaista rasismia kritikoiva essee herätti poikkeuksellisen vilkkaan keskustelun. Ei niinkään asiasta vaan asian sanojasta. Onko Hollantiin pieneen tyttäreensä kohdistuvan rasismin takia muuttanut Umayya ollenkaan oikea henkilö esittämään näkemyksiään suomalaisesta rasismista?

Monen mielestä ei. Miksi ei?

Suomessa ei ylipäätään pidetä siitä, että maahanmuuttajataustaiset henkilöt käyvät julkista keskustelua omassa asiassaan. Mutta Umayyan kohdalla on vielä erityinen syy: hän on Suomessa menestynyt. Hän on saanut opiskella, hän on saanut tehdä tärkeää työtä kulttuuri-, opetus- ja media-alalla, hän on saanut merkittäviä palkintoja. Hän on menestynyt hyvin kunnallis-, eduskunta- ja EU-vaaleissa. Hänet on kutsuttu presidentin linnaan. Umayya on ”saanut” Suomelta paljon. Hänen pitäisi olla kiitollinen eikä kriittinen.

Umayya on kieltämättä menestynyt paremmin kuin syntyperäisten suomalaisten enemmistö. Mutta miksi hänen pitäisi olla kiitollinen? Kun syntyperäinen suomalainen opiskelee akateemisen tutkinnon, etenee urallaan, julkaisee kirjoja ja saa palkintoja, hän on kerrassaan ihailtava, itse tiensä raivannut ihminen. Ei häneltä odoteta kiitollisuutta vaan enemminkin tervettä iloa ja ylpeyttä omista saavutuksistaan, niin kuin oikein onkin. Umayya muutti Suomeen parikymppisenä 30 vuotta sitten. Hänkin on itse raivannut tiensä, tehnyt työnsä ja maksanut veronsa. Miksi hänen pitäisi kokea olevansa kiitollisuuden velassa?

Miksi kenenkään tänne muuttaneen pitäisi? Eivät Ruotsiin paremman elämän toivossa muuttaneet sadat tuhannet suomalaisetkaan tunteneet kiitollisuutta. He tekivät kovaa työtä ja kokivat suuresti hyödyttävänsä ruotsalaista yhteiskuntaa. Ei heitä pidetty elintasopakolaisina. Sanakin taidettiin keksiä Suomessa, kun tänne alkoi tulla väkeä muualta maailmasta. Ruotsalainen yhteiskunta on kohdellut suomalaisia maahanmuuttajia paremmin kuin suomalainen omiaan, mutta silti on nuristu siitä, että suomalaisia pidetään Ruotsissa toisen luokan kansalaisina.


Ei Umayyalla ole syytä kiitollisuuteen, ennemminkin meillä. Umayya Abu-Hanna on tabunmurtaja, joka on iloisen epäkorrektisti rikkonut sitä sääntöä, että keskustelua rasismista saavat käydä vain syntyperäiset suomalaiset maahanmuuttajien päitten yli. Hänellä on kanttia mielipiteittensä esittämiseen juuri siksi, että hän on menestynyt suomalaisessa yhteiskunnassa. Pikkuhiljaa, vaikkakin vaikeasti olemme tottuneet siihen, että maahanmuuttajat ajavat busseja, hoitavat vanhuksiamme ja sairaitamme ja siivoavat konttoreitamme ja hotellejamme. Mutta korkeakoulutettu, yhteiskuntaan perehtynyt, teräväkielinen nainen on monelle myrkkypakkaus. Hyppii nenälle, vaikka on ”saanut” tässä maassa niin paljon!


Umayya Abu Hanna on erityisesti kirjassaan Sinut kertonut omista kokemuksistaan rasististen loukkausten kohteena. Ne kokemukset eivät ole vähäiset. Hän ei kuitenkaan artikkelissaan kanna huolta itsestään vaan pienestä tyttärestään Reemasta, joka on etelä-Afrikasta adoptoitu zulu ja joka joutui Suomessa törkeän vihamielisyyden kohteeksi jo melkein vauvaikäisenä. ”Saatanan neekerikakaraa” eivät huutaneet hullut vaan tavalliset suomalaiset, tavallisissa tilanteissa, kuten metroasemalla ja lentokentän laukkuhihnalla. Kun Umayya itsenäisyyspäivävastaanotolla työnsi tervehtiessään Tarja Halosen käteen tyttärensä viestin, lööppimedia pöyristyi tällaista etikettivirhettä ja ”vihamielistä kirjettä” presidentille. Umayya itse kertoo artikkelissaan asian toisin, mutta mehän tietysti luotamme aina liioittelemattoman totuuden kertovaan aitosuomalaiseen lööppilehteen kuin maahanmuuttajanaisen selittelyihin.

Reemalle törkeyksiä huutaneet suomalaiset tietysti ovat aivan yksittäisiä poikkeustapauksia, höperöitä, joita sitä paitsi on enemmän muissa maissa, kuten Hollannissa, jonka rasisteja Ilta-Sanomien kolumnisti tiesi luetella pitkän listan.


Suomalaista muukalaisvihaa vähätellään, jopa mediassa, vaikka on ilmiselvää, että Suomen suunta ei ole hyvä. Populistinen puolue ratsasti viime eduskuntavaaleissa voittoon juuri rasismilla. Siellä keksittiin sana ”maahanmuuttokriittisyys”, jonka media purematta nielaisi. Puolueen suurimmat ääniharavat profiloituivat nimenomaan maahanmuuttovihamielisiksi. Jotkut ehdokkaat, jopa läpi menneet edustajat ovat saaneet tuomioitakin rasistisista rikoksista. Monen henkinen koti on natsihenkisissä liikkeissä ja yhdistyksissä. Vanhakantaiseen isänmaallisuuteen verhoutuva muukalaisviha ja epäluulo ”vieraita” kulttuureja kohtaan on puolueen ideologian keskeistä ydintä.

Ksenofobiaa lietsovan populismin jättimenestys on pelottava ilmiö. Mutta pelästyikö esimerkiksi suomalainen media? Se päinvastoin innostui populistijohtajasta kuin viihdetähdestä, lankesi hänen lumoihinsa, toisteli hänen sloganejaan, teki mahdolliseksi juuri sen, minkä Umayya Abu-Hanna artikkelissaan toteaa: ”Suomessa rasismista on tullut älyllistä osallistumista demokraattiseen yhteiskuntaan.”

Maailmassa ei ole ainoatakaan maata, jossa ei olisi rasismia, enemmän tai vähemmän. On typerää puolustella sitä täällä Suomessa. On hyödytöntä inttää siitä, kuka aihepiiristä saa käyttää julkisia puheenvuoroja ja missä sävyssä. On järjetöntä kilpailla siitä, mikä rasistinen maa on rasistisempi kuin Suomi. Emme ole koskaan eläneet, emme elä, emmekä tule koskaan elämään ”puhtaissa” kansallisvaltioissa, vain ”omiemme” keskuudessa. Se on menneisyyden harha ja tulevaisuuden houre. Mitä terävämpää ja syvempää keskustelua suomalaisesta rasismista käydään, sen parempi. Mitä enemmän ja kriittisemmin siihen osallistuvat nimenomaan maahanmuuttajat, omien kokemustensa pohjalta, sen hyödyllisempää meille kaikille, koko maalle ja maailmalle.

Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.