Keskisuomalainen: Panu Partanen: Vain pelkkiä yksittäistapauksia? 5.1.2013
Keskisuomalainen: Juho Hämäläinen: Suomi ei ole pyhä
Umayya Abu-Hannan rasismia käsittelevä kirjoitus ’Lottovoitto jäi lunastamatta’ (HS 30.12.) on herättänyt kiivasta keskustelua. Vaikka kirjoitus oli kärjistetty, suomalaista yhteiskuntaa yksisilmäisesti katsova ja Hollantia naiivisti hehkuttava, sen sanoman äärelle kannattaa pysähtyä.
Harmittavinta jälkipyykissä on ollut, että itse asia – rasismi – on jäänyt pimentoon. Kritiikki on keskittynyt siihen, ettei Abu-Hanna ole osannut arvostaa hänelle suotuja etuja kuten ilmaista suomalaista koulutusta, linnanjuhlakutsua tai adoptiojärjestelmäämme. Hänen tulisi ennemminkin olla kiitollinen saamastaan kohtelusta, eikä surkutella muutamia hänen tyttäreensä kohdistuneita rasistisia purkauksia. Ne ovat kuitenkin olleet yksittäistapauksia.
Loput kritiikistä ovat keskittyneet siihen, miten huonosti asiat ovat Hollannissa äärioikeistolaisine Pim Fortuyneen ja Geert Wilderseineen. Suomessa asiat hyvin, vähintään paremmin kuin puukenkämaassa.
Miksi kieltäisimme Abu-Hannan kokemuksen? Väitämmekö, että hän valehtelee? Kun hän kirjoitti koskettavan ja omakohtaisen kokemuksen, alkoivat netin keskustelupalstat pursuta pilkallisen kriittisiä ja asian atomeiksi arvioivia kirjoituksia.
Miksi ihmisen kokemusta ei voida ottaa totena ja ajatella, että jotain todella pitää tehdä? Ehkä siksi, että on helpompaa jatkaa samaan malliin ja vakuutella, ettei muualla sen paremmin ole. Mitään ei siis tarvitse tehdä.
Uskaltaako joku tosissaan väittää, etteivätkö Jokelan, Kauhajoen tai Hyvinkään ampumistapaukset kertoisi samalla myös yhteiskuntamme pahoinvoinnista. Olivatko ne vain sattumanvaraisia yksittäistapauksia? Tai lukuisat perhesurmat? Yksittäisiä perhetragedioita?
Sama pätee rasismiin. Montako yksittäistä kertomusta pitää olla, että uskomme Suomessa olevan rasismia? Täytyykö olla videokuvaa vai mikä riittää?
Valtaväestöön kuuluvien on helppo kieltää rasismin olemassaolo, kun se ei kohdistu heihin itseensä. Kaikesta kansamme pahoinvoinnista huolimatta minä-kuvamme on yllättävän puhtoinen. Rasismi, ja muutkin ongelmat, on helppo lakaista maton alle. On tärkeä kuunnella niitä kokemuksia, joita rasismin kohdanneilla on ollut ja ottaa niistä vaarin. Nyt se oli Abu-Hanna ja hänen tyttärensä.
Parannusta on tehtävä, itse kunkin. Rasismi on kuin syöpä, joka leviää ympäristöön. Siihen on vaara sairastua. Siksi jokaisen sukupolven on sanottava ääneen yhä uudestaan: rasismi on väärin. Emme hyväksy sitä. Taistelemme sitä vastaan.
________________________________
Keskisuomalainen: Juho Hämäläinen: Suomi ei ole pyhä
Toimittaja Umayya Abu-Hanna avasi suomalaisten rasismia kritisoineella Helsingin Sanomien kirjoituksellaan melkoisen matopurkin.
Tummaihoisen lapsensa kohtelusta suivaantuneen Abu-Hannan niskaansa saama loka piirtää entistä synkempää kuvaa tästä maasta.
Olen usein pohtinut, onko Suomi aina ollut näin vihamielinen paikka.
Vai ovatko internetin keskustelu- ja kommenttipalstat vain lopulta tarjonneet ilmaisukanavan täällä aina asuneille rasisteille ja umpimielisille tyhjäpäille?
Ovatko he enemmistö? Vai yliedustettu ja sitäkin äänekkäämpi vähemmistö? Onko meillä mitään toivoa sivistysvaltiona?
Saako täällä hoilottaa fasismin ja avoimen rasismin sanomaa täysin rinnoin, kunhan tätä ihmismielen mustimmista sopukoista kumpuavaa pahuutta kutsuu maahanmuuttokriittisyydeksi?
Palestiinalaistaustainen Abu-Hanna kertoi muuttaneensa Hollantiin väsyttyään lapsensa kohtaamaan rasismiin.
Kriitikot ovat huutaneet, että ei saa yleistää, ei Suomi ole rasistinen maa, jos nyt sattumalta sinun lastasi onkin säännöllisesti neekeriksi kutsuttu.
On myös raivottu siitä, että näinkö maahanmuuttaja kiittää hänet avosylin vastaanottanutta ja kouluttanutta pyhää Suomea. Linnanjuhliinkin on kutsuttu!
Oma lukunsa ovat nämä jäärät, jotka napisevat, että heille on (kansa)koulussa opetettu neekerin tarkoittavan mustaihoista ihmistä, niin että kyllä sanan käyttämiseen on ihan täysi oikeus edelleen. Ihan sama, vaikka se nykyisin loukkaavaksi koettaisiinkin.
Samaan hengenvetoon kuitenkin naristaan, jos perussuomalaisia kutsutaan persuiksi.
Maahanmuuttokriittisiksi itseään kutsuvat hyökkäävät suvaitsevaisuuden puolestapuhujien kimppuun väittämällä näiden pakottavan Suomi-neidon nelinkontin odottamaan mustan ählämin sisäänastumista.
Aivan kuin rasismin vastustaminen tarkoittaisi automaattisesti naiivia hyväuskoisuutta ja pään pensaaseen pistämistä.
Osa suomalaisista elää henkisesti edelleen 1950-luvulla. Tuolloin tämän muutenkin takapajuisen maan kamaralla ei juuri afrikkalaisperäisiä ihmisiä oltu nähty.
Siksi oman naaman väripaletista poikkeavia pidettiin automaattisesti pelottavina, vihollisina ja alempiarvoisina.
Sittemmin ovat henkiset ja fyysiset rajat auenneet, suomalaiset ovat kouluttautuneet ja nähneet maailmaa.
Kaikille ei ole kuitenkaan riittänyt, kun sivistyksellistä pääomaa on jaettu.
On pöyristyttävää ja surullista, että täältä pohjoisesta lintukodosta löytyy edelleen idiootteja, jotka pystyvät ärisemään muutaman vuoden ikäiselle lapselle vain siksi, että hän on mustaihoinen.
Mikä teitä oikein vaivaa?