HS: Yksikulttuurisuuden ihanteella ei ole pohjaa

Helsingin Sanomat, vieraskynä: Tuukka Tomperi: Yksikulttuurisuuden ihanteella ei ole pohjaa 15.8.2011

Kun maahanmuuttokeskustelussa tai uskonnollisessa fundamentalismissa arvostellaan "monikulttuurisuutta", synnytetään mielikuvia joskus vallinneesta yhtenäiskulttuurista tai peräti yksikulttuurisuudesta. Tutkijatkin puhuvat usein monikulttuurisuudesta ikään kuin uutena ilmiönä tai vain maahanmuuttoon viitaten. Tämä hämärtää sitä tosiasiaa, että olemme kaikki monikulttuurisia.

Suomalaisten monikulttuurisuuden pitäisi olla tuttua peruskoulun käyneille: väestön vaellukset idästä, Baltiasta ja Skandinaviasta, heimojen sekoittuminen, kristinuskoon käännyttäminen, ruotsalais- ja venäläisvaikutteet, aatelissukujen ja porvariston muutto Suomeen Ruotsista ja muualta Euroopasta, teollisuuden ja talouden ulkomaiset kehittäjät ja 1900-luvun lukemattomat kulttuurivaikutteet, joita maailmanlaajuinen mediakulttuuri ja kapitalismi ovat lisänneet entisestään.

Kaikki kulttuuri-ilmiöt juhlaperinteistä kieleen ja maailmankuviin ovat historiallisesti kerrostuneita ja muuttuvia. Maailmassa ei ole yksikulttuurista kolkkaa, ellei tarkoiteta jotakin eristyksissä elävää heimoa. Valtioista lähimmäs yksikulttuurisuutta pääsee Pohjois-Korea, mutta senkin väkivalloin tuotetun yhtenäisyyden juuret ovat moniaalla.

Nykyvaltiot ovat myös sosiaalisesti monimuotoisia. Yhteiskunta jakaantuu osakulttuureihin yhteiskuntaluokkien, iän, ammattien, alueiden, etnisyyksien ja kielten, uskontojen ja poliittisten kantojen, seksuaalisuuksien, elämäntapojen, harrastusten ja lukuisien muiden tekijöiden mukaisesti.

Jokainen ihminen liittää itsensä monin eri tavoin näihin ryhmiin. Yhteiskunnassa ei ole mitään yksiselitteistä enemmistöä tai vähemmistöä, sillä näiden käsitteiden sisältö riippuu siitä, mitä asiaa tarkastellaan.

Inarinsaamelainen poronhoitaja, evakkotaustainen hämäläinen maanviljelijä, rannikkokaupungin suomenruotsalainen hiphoppari ja varakas eiralainen sijoittaja elävät varsin erilaisissa maailmoissa vaikka kuuluisivat kantaväestöön. Heillä voi olla enemmän yhteistä toisissa maissa asuvien, elämäntavaltaan ja arvomaailmaltaan samankaltaisten ihmisten kanssa kuin keskenään.

Mielikuva kansallisuuden ensisijaisesta merkityksestä identiteetille elää sitkeästi. Sen vuoksi erehdytään myös mieltämään "kulttuurit" toisistaan täysin erillisiksi. Kansallisvaltioiden syntyprosesseissa 1800-luvulla kansallisuudesta ja kansakunnasta tehtiin merkittäviä poliittisia ja kulttuurisia käsitteitä sekä hallinnan välineitä.

Kansallista yhtenäisyyttä pidettiin aikoinaan tarpeellisena valtiorakenteiden vahvistamiseksi. Nyt nuo rakenteet ovat lujempia kuin niitä luotaessa olisi osattu kuvitellakaan. Haasteena on nykyään pikemminkin erilaisuuden ymmärtäminen kuin yhtenäisyyden luominen.

Erilaisuuksien yhteiskunta ei voi perustua heppoisiin visioihin harmoniasta, sillä siellä esiintyy aina kiistoja. Niiden ratkaisemiseksi käsitteellisesti epämääräinen "suvaitsevaisuus" ei riitä vaan tarvitaan selkeitä ajattelu- ja menettelytapoja, joiden avulla tulemme keskenämme toimeen.

Esimerkiksi arvokäsitykset ovat vääjäämättä erilaisia, ja siksi eettinen keskustelu on välttämätöntä. Tämä ei tarkoita sitä, että kaikenlaiset arvot ja tavat tulisi hyväksyä vaan että hyvästä elämästä, oikeasta toiminnasta ja oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta tulisi keskustella perusteellisesti.

Jyrkimmän näkemyksen mukaan islam ei sovi yhteen liberaalin moniarvoisen yhteiskunnan kanssa ja siksi on syttymäisillään suoranainen kulttuurisota. Näkemyksen kannattajat unohtavat, että juuri liberaaliin yhteiskuntaan kuuluu monien elämänmuotojen ja hyvän elämän ihanteiden rinnakkainelo. Vasta jos toisten oikeuksia tai ihmisarvoa loukataan, ylitetään hyväksyttävän toiminnan raja.

Esimerkiksi ihmisoikeuksien ja väkivallattomuuden puolustaminen ei vaadi sitoutumista tiettyyn "kulttuuriperinteeseen" vaan ainoastaan näiden ihanteiden puolesta toimimista. Lasten ja naisten aseman parantaminen tai sukupuolten ja seksuaalisen tasa-arvon edistäminen eivät vaadi kulttuurista sulkeutumista. Ne ovat päinvastoin kaikkialla edenneet rinnan kulttuurisen avautumisen kanssa.

Jäykkien maailmankuvien ikävin piirre on kyvyttömyys kohdata toisin ajattelevia ja eläviä. Koska erilaisuutta ja erimielisyyttä pidetään uhkana sen sijaan, että niiden ymmärrettäisiin kuuluvan yhteiskunnan olemukseen, oman maailmankuvan kriittinen arviointi ei onnistu.

Pahimmillaan ajaudutaan psyykkisiin jännitteisiin, jotka purkautuvat väkivaltana.

Tärkein vastalääke tähän on "erimielisyyden siedätyshoito" eli erimielisten kohtaaminen. Monille siihen tarjoutuu tilaisuus lähisuhteissa, esimerkiksi perheen tai ystävien kanssa väitellessä. On totuttava oppimaan toisilta, tunnistamaan hyvät perustelut ja tunnustamaan erehdykset.

Tällaiselle yhteisölliselle vuoropuhelulle pitäisi olla tilaa nykyistä enemmän myös kouluissa – mitä varhemmin, sen parempi. Keskustelu maailmankuvista, omien käsitysten kriittinen punninta, yhteinen filosofointi ja eettinen tutkailu myös kasvattavat lapsia ja nuoria demokratiaan.

Yhteiskuntamme historia on monipolvinen ja intressit ristiriitaisia keskenään. Lisäksi ihmisten vaikutusmahdollisuudet ovat erilaiset. Tämä kaikki altistaa yhteiskunnan konflikteille. Siksi tarvitaan julkisia mekanismeja, jotka tuovat esiin erilaisia näkemyksiä ja säilyttävät päätöksentekokyvyn ja yhteiskuntarauhan eroista huolimatta. Rauhanomainen erimielisyys on edistyksen moottori.

Parlamentaarista politiikkaa ja liberaalia demokratiaa on muodikasta jopa halveksua, mutta vajavaisuuksineenkin ne ovat huomattavan humaani historiallinen saavutus verrattuna vaihtoehtoonsa, myyttistä yhtenäisyyttä vaaliviin diktatuureihin.

Tuukka Tomperi

Kirjoittaja on Nuorisotutkimus-verkoston ja Tampereen yliopiston tutkija.