Itä-Savo: Suvaitsevaisuuteen vielä pitkä matka

Itä-Savo, pääkirjoitus: Suvaitsevaisuuteen vielä pitkä matka 7.1.2013
Keskisuomalainen, pääkirjoitus: Muutos alkaa, kun uskallamme vastustaa
Hämeen Sanomat, kolumni: Rauno Lahti: Monikulttuurisuutta edistämässä
Tiedote: Pelastakaa Lapset: Lasten kokemaa rasismia vähätellään – rasismin kieltävät usein ne aikuiset, joita se ei kosketa
Seura: Hannu Toivonen: Mummo minunkin sisälläni? (blogi)

Suomalainen rasismiskeskustelu tai ainakin aiheen käsittely roihahti toista viikkoa sitten, kun kirjailija Umayya Abu-Hanna kuvaili suomalaista rasismia Helsingin Sanomissa.

Toistaiseksi ei vaikuta siltä, että ajatukset olisivat varsinaisesti vaihtuneet puoleen tai toiseen. Puheenvuorot ovat liikkuneet asiallisista ja perustelluista aina rasistisiin heittoihin. Sosiaalinen media on osoittautunut paikaksi, jossa ajatuksia tuodaan sumeilematta julki.

Umayya Abu-Hannan kirjoituksen teema ”Lottovoitto jäi lunastamatta” kuvastaa hyvin palestiinalaissyntyisen kirjailijan kirjoituksen henkeä. Abu-Hanna muutti Suomesta Hollantiin, koska ei jaksanut kokea arkipäivässään erityisesti Afrikasta adoptoituun lapseensa kohdistuvaa rasismia.

Aiheen käsittely sai lisää vettä myllyyn, kun Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin hyökkäsi Abu-Hannan ajatuksia vastaan. Yksinkertaistaen Appelsin oli närkästynyt hyväosaisena pitämänsä maahanmuuttajan kritiikistä Suomea kohtaan.

Yksi vauhdissa olevan keskustelun teemoista onkin, saako Suomea ja suomalaisia kritisoida vai täytyykö tänne muuttaneiden pitää suunsa kiinni. Abu-Hannan kirjoitus osui monen muunkin hermoon. Rasismi ei kuulu sivistykseen, ja siitä syyttäminen nolottaa.

Rasismintutkija Anna Rastas ihmettelee Ilta-Sanomien päätoimittajan reaktiota. Millä perusteella joku valtaväestöön kuuluva kieltää toisen kokemuksen ja tavallaan julistaa hänet valehtelijaksi (HS 4.1.).

Rastas tutki väitöskirjassaan lasten ja nuorten kokemuksia rasismista. Kiusaaminen, syrjintä, jopa väkivallan kokemukset ovat osa vähemmistöön kuuluvien lasten arkea.

On helppo yhtyä tutkijan näkemyksiin siitä, että valtaväestöön kuuluvien pitäisi tehdä rasisminvastaisia tekoja. Jokaisen ajattelevan ihmisen velvollisuus on puuttua epäasialliseen käytökseen etenkin, kun kohteena ovat lapset ja nuoret.

On kiistaton tosiasia, että Suomessakin asuu yhä enemmän maahanmuuttajia. Ikääntyvän Suomen on syytä toivoa, että tänne todella halutaan muuttaa pelkästään työvoiman tarpeen vuoksi. Aika moni ei pidä muutenkaan ihanteena yksikulttuurista Suomea.

Monikulttuurisen Suomen rakentaminen vaatii työtä ja aikaa ja siihen sisältyy myös ongelmia. Mistään maasta ei tule kansainvälinen itsestään.

________________________________

Keskisuomalainen, pääkirjoitus: Muutos alkaa, kun uskallamme vastustaa

Kun kirjailija ja toimittaja Umayya Abu-Hanna kirjoitti muuttaneensa Hollantiin suomalaisten rasismin takia, nousi Suomessa myrsky. Keskustelu osoitti, että kulttuurienväliseen tasa-arvoon on vielä matkaa. Israelilaissyntyinen Abu-Hanna asui Suomessa pitkään, muuttopäätöksen sai aikaan hänen pieneen afrikkalaistaustaisen tyttärensä kohtaama rasismi.

Lapseen kohdistuneet loukkaukset leimattiin yksittäistapauksiksi, kirjoittaja rinnastettiin jopa herne patjan alla nukkuvaan prinsessaan. Suomalaisten käytöksen arvosteleminen sai aikaan voimakkaan puolustusreaktion. Julkisuuteen nousi ajatus siitä, että Suomeen pääsemisestä olisi oltava kiitollinen. Mutta miksi Suomeen muuttaneen ulkomaalaisen pitäisi olla asemastaan sen kiitollisempi kuin ulkomaille muuttaneen suomalaisen? Miksei maahanmuuttajillakin olisi oikeus sanoa mielipiteensä, oikeus vaikuttaa? Usein ulkopuolelta tullut näkee paremmin. Miksemme me kuuntele?

Rasistisia puheita paheksutaan, mutta samalla niitä viljellään vitseinä. Loukkaavat nimitykset eivät herätä vastarintaa, vain hiljaisuuden.

Hiljainen paheksunta ei kuitenkaan muuta maailmaa. Hiljaisuus viestii hyväksyntää. Muutos alkaa siitä, kun uskallamme nousta vastustamaan puhujaa. Kun yksi nousee, seuraavat muut perässä.

________________________________

Hämeen Sanomat, kolumni: Rauno Lahti: Monikulttuurisuutta edistämässä

Joistakin kirjoituksista tulee nuoskalumessa alamäkeen vyöryvän lumipallon kaltaisia, ne paisuvat paisumistaan – toisinaan yli ja ohi varsinaisen sisältönsä ja tarkoituksensa, minkä jälkeen halkeavat, mutta jättävät silti jälkensä. Sanan mahti on yhä voimissaan. Niin on hyvä, koska sanoilla maailmaa jäsennetään.

Luin suurella mielenkiinnolla toimittaja ja kirjailija Umayya Abu-Hannan kirjoituksen, jossa hän kertoi pienen adoptiotyttärensä Suomessa kohtaamasta rasismista. Luin jutun tuoreeltaan viikko sitten sunnuntaina, kun monet facebook-kaverit olivat sen valppaasti linkittäneet.

Pelkässä paperissa juttu ei olisi saanut siipiä alleen, siipiä, jotka lennättivät kirjoituksen hs.fi-verkkopalvelun vuoden luetuimmaksi. Viime perjantaina juttu oli luettu puoli miljoonaa kertaa.

Sentään aivan kaikki juttua klikanneet eivät ole sitä erilaisilla foorumeilla kommentoineet, mutta varmaa on, että kirjoitus on yksi kaikkien aikojen kehutuimmista – ja myös vihatuimmista. Kukaan ei jaksa selata kaikkia ketjuja, mutta joukossa on asiallisia vastauksia ja valtavasti myös kieriskelyä syvällä suomalaisen surkean itsetunnon syövereissä.

Vieläkään meille ei myöskään saisi kukaan "ulkopuolinen" tulla sanomaan, miten meidän pitäisi asiamme hoitaa. – Miksi ei saisi?

Masentavinta ovat henkilöön kohdistuvat aggressiot ja rintamalinjojen jyrkkyys. Kyllä perusteltua kritiikkiä puoleen ja toiseen pitää sietää. Eihän muuten tapahdu kehitystä. Onneksi Suomi on jo erilainen kuin silloin, kun ensimmäinen musta mies Hauholla nähtiin.

Umayya Abu-Hanna on taitava kirjoittaja. Lisäksi hän on paljon julkisuudessa esiintyneenä ja ärsyttävyyteen asti teräväsanaisena otollinen kohde kritiikille. Yhtä helppo karismaattista kirjoittajaa ja henkilöä on myös myötäillä ja pitää totuuden apostolina.

Juttu oli varmaankin totuudenmukainen, mutta täytti samalla sydäntä särkeviä sanavalintoja myöten kaikki loisteliaan kansankiihotuksen tunnusmerkit. Jos kirjoittajan tarkoitus oli provosoida, hän onnistui satakymmenenprosenttisesti.

Äidin ja tyttären kohtelu on ollut kerrassaan törkeää, kun iäkäs nainenkin on huutanut neekeriä päin naamaa. Ei niin saa tehdä! Syvä samastuminen saa maan hiljaisimmatkin yhtymään huutoon.

Kirjoittajan kuvailemaan tapaan eivät käyttäydy suomalaiset iäkkäät naishenkilöt keskimäärin, vaan mitä ilmeisimmin kyseessä on ns. yksittäistapaus. Tämä on ns. virallinen totuus, mutta tässä asiakokonaisuudessa se on jälleen kerran yhtä tyhjän kanssa. Itse kukin kuulee vain oman huutonsa, eikä sitä voi kutsua keskusteluksi. Silloin voi olla viisainta vaieta.

Umayya Abu-Hanna sanoo jälkikommenteissaan, että Suomi alkaa olla kypsä muutokselle kohti monikulttuurisuutta. On harmillista, että toimittaja-kirjailija ei enää asu Suomessa monikulttuurisuutta edistämässä.

_______________________________

Tiedote: Pelastakaa Lapset ry: Lasten kokemaa rasismia vähätellään – rasismin kieltävät usein ne aikuiset, joita se ei kosketa

Viime aikoina julkisuudessa on keskusteltu paljon rasismista. Keskusteluissa lasten kokemaa rasismia usein vähätellään tai se sivuutetaan kokonaan. Arkipäivän rasismi, kuten solvaaminen kadulla ja stereotyyppiset käsitykset tietyistä ihmisryhmistä loukkaavat myös lasta. Lasten kohtaama rasismi on tunnistettava ja siihen on puututtava.

Pelastakaa Lasten toiminnassa mukana olevat lapset muistuttavat rasismin olemassaolosta. Arjessa heidän suomalaisuuttaan ja suomalaiseen yhteiskuntaan kuulumistaan kyseenalaistetaan jatkuvasti. Rasismia kokevalla lapsella saattaa olla harvoja paikkoja tai elämänalueita, jotka olisivat vapaita rasismista.

”Rasismin kokemuksissa ei ole kyse vain yksittäisistä kokemuksista tai ongelmista vaan rasismin kokemukset vaikuttavat lapsen hyvinvointiin laajasti ja heikentävät sitä”, sanovat Pelastakaa Lasten rasisminvastaisentyön asiantuntijat Satu Kanninen ja Heli Markkula ja jatkavat, että rasismi tekee lapsen elämästä turvattoman, halventaa lapsen taustan ja kyseenalaistaa kuulumisen yhteiskuntaan.

Pelastakaa Lasten mukaan erityisesti lasten rasismin kokemukset jäävät usein aikuisilta pimentoon. Valitettavan usein rasismin olemassaolon kiistävät ne, joita rasismi ei kosketa omakohtaisesti tai jotka eivät välttämättä huomaa tai halua nähdä rasismin esiintymistä. Rasisminvastaisentyön asiantuntijat muistuttavat, että jokainen meistä voi löytää itsensä määrittelemästä, ketkä kuuluvat suomalaiseen yhteiskuntaan: ketkä ovat “oikeita” tai “normaaleja” suomalaisia, ketkä taas “poikkeavia” tai vain tiettyyn rajattuun “muottiin” kuuluvia. Tällaista määrittelyä tehdessämme käytämme valtaa suhteessa toisiin. Valtasuhteista on kyse myös silloin, kun pohditaan, kuka Suomessa saa määritellä, mikä on rasismia ja mikä siinä satuttaa.

Pelastakaa Lapset muistuttaa, että rakentava puhe rasismista, ilmiön tunnustaminen ja sen vastustaminen, antaa tilaa rasismin kokemusten käsittelyyn. Samalle se viestittää kaikille lapsille, että rasismiin puututaan ja siihen on aina puututtava, eikä siitä selviytyminen tai sen vastustaminen ole vain rasismia kokeneen tehtävä. Pelastakaa Lapset toivoo yhä useamman puolustavan oikeudenmukaisempaa ja moninaisempaa Suomea.

Pelastakaa Lapset on aktiivinen rasisminvastaisuuden edistäjä Suomessa ja Euroopassa. Järjestön toiminta perustuu YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen (LOS). Suomessa rasisminvastaista työtä toteutetaan kahdesta keskeisestä näkökulmasta: voimaannuttamalla rasismia kohdanneita nuoria ja osallistamalla sekä nuoria että aikuisia aktiivisiksi rasisminvastaisuuden edistäjiksi.

Pelastakaa Lasten rasisminvastaisessa NoRa (No Racism) -hankkeessa julkaistu R-sana-kirja rasismista auttaa lasten ja nuorten kanssa toimivia havaitsemaan rasismia lasten ja nuorten arjessa sekä toimimaan rasisminvastaisesti. R-sana-kirja on luettavissa verkossa osoitteessa: http://www.pelastakaalapset.fi/toiminta/rasisminvastainen-tyo/

___________________________________

Seura: Hannu Toivonen: Mummo minunkin sisälläni? (blogi)

Umayya Abu-Hannan tarina 80-vuotiaan mummon rasistisesta käytöksestä sai suomalaiset hermostumaan. En kuitenkaan usko, että tavalliset suomalaiset mummot olisivat erityisen rasistisia.

Jokainen suomalainen tietää, että Suomessa 30 vuotta asunut palestiinalaissyntyinen Umayya Abu-Hanna on nyt hollantilainen. Asiasta kirjoitti Abu-Hanna itse Helsingin Sanomissa.

Syy maan vaihtoon: rasismi, joka oli muuttunut entistä avoimemmaksi ulkomaalaistaustaisia kohtaan.

Viimeinen pisara: 80-vuotias ”tavallinen” helsinkiläismummo, joka oli hyökkäävästi kutsunut Abu-Hannan pientä, tummaihoista tytärtä neekeriksi.

Suomalaisissa sydämissä läikähti. Tiedotusvälineet ja sosiaalinen media täyttyivät keskustelusta suomalaisen rasismin olemassaolosta ja luonteesta.

Otettiin kantaa puolesta ja vastaan, mutta ainakin kautta rantain Abu-Hanna sai myös ymmärtää olleensa ei-niin-kovin-hyvä suomalainen. Kenties hänen henkilökohtainen käytöskoodinsa – kärkäs ja suorasukainen, loukkaantuva ja tarvittaessa ärsyttävä – on ollut joillekin kantasuomalaisille liikaa.

Käytöskoodi? Millainen maahanmuuttaja suomalaisille oikein kelpaa? Asuuhan meillä jo satojatuhansia ulkomaalaistaustaisia.

On häkellyttävää havaita, että useimmissa maahanmuuttajien omistamissa ravintoloissa on näyttävästi esillä – Suomen lippu. Olen ottanut selvää, mistä se johtuu.

Vastaus: itsesuojeluvaistosta ja pelosta. Joskus tummahipiäisellä baarimikolla on päällään jopa t-paita, jota koristaa Suomen leijonavaakuna; se sama, joka kaulariipuksina roikkuu siilitukkaisten nuorukaisten rinnuksilla, joiden alla sykkii – kauniisti sanottuna – maahanmuuttokriittinen sydän.

Viittaus baaritiskin ylle ripustettuun siniristilippuun tai t-paidan leijonavaakunaan voi ääritapauksissa pelastaa ulkomaalaistaustaisen ravintolatyöntekijän hengen.

On myös sellaisia uusia ja eri värisiä suomalaisia, joiden mukaan Suomessa on rasismia tuskin nimeksi. Paria päivää ennen Abu-Hannan puheenvuoroa Suomessa 30 vuotta asunut jamaikalaistaustainen viihdetaiteilija Caron Barnes sanoi Iltalehdessä, ettei ole kohdannut Suomessa rasismia kuin yhden kerran.

Moni muukin maahanmuuttaja kehuu tavallisia kantasuomalaisia, mutta lisää kuitenkin, ettei elämä täällä ole erilaisen taustan takia aina helppoa. Vieras nimi tai ihonväri on rasite työnhaussa, ja monilla aloilla kuten ravintoloissa ja palvelusektorilla raskaimmat ja huonoimmin palkatut työt teetetään ulkomaalaistaustaisilla.

Mutta missä on nyt se 80-vuotias mummo? En minäkään usko, että hän on ihan ”tavallinen” mummo, niin kuin Abu-Hanna kuvaili, mutta melkoisen myrskyn tuo häijy mummo synnytti. Hävetköön.

Hyvää asiassa on vain se, että suomalaisesta rasismista keskustellaan lopultakin avoimesti. Ehkäpä vihdoin myös tajutaan, että usein suomalainen rasisti kulkee joukossamme vapaamatkustajana matkalipulla, jossa lukee ’maahanmuuttokriitikko’.

Jokainen rasisti on liikaa. En kuitenkaan usko, että tavalliset suomalaiset mummot olisivat erityisen rasistisia.

Tapahtuneen valossa jokainen meistä voi joka tapauksessa kysyä itseltään: asuuko minunkin sisälläni se ilkeä suomalaismummo?