HS: Sananvapaus ei ole kivaa

Helsingin Sanomat, kolumni: Kari Huhta: Sananvapaus ei ole kivaa 22.2.2012

Sananvapauden pitäisi olla Suomessa niin selvä asia, ettei kenenkään tarvitsisi erityisemmin vahtia sitä, mutta vahtia sitä pitää. Joku on aina sen kimpussa.

Oikeus saada tietoa ja ilmaista itseään vapaasti on kehittynyt ja aineeton arvo verrattuna vaikkapa omistusoikeuteen. Sananvapaudesta syntyy helposti harhaanjohtavan leppoisa ja harras kuva. Todellisuudessa sananvapauden käyttö on ankaraa puuhaa.

Primitiivisimmillään ja helpoimmillaan sananvapaus on sitä, että suvaitsee omaa oikeuttaan ilmaista mielipiteitään ja vaatii, että muutkin suvaitsevat sitä ilman minkäänlaista vastavuoroisuutta. Kehittyneemmässä muunnelmassa pitää jo puolustaa muiden oikeutta ilmaista näkemyksiä, joista on itse täysin eri mieltä ja joilla usein vastustetaan muiden sananvapautta.

Vaatii melkoista päättäväisyyttä puolustaa sellaista, mikä saattaa olla puolustajalle itselleen vastenmielistä ja jopa vahingollista.

Ei siis ihme, että esimerkiksi eduskunnassa ei tarvitse raaputtaa paljoa pintaa syvemmältä ennen kuin löytyy hanakkuutta rajoittaa ilmaisunvapautta jostakin sen nurkasta, oli kyseessä sitten journalistien lähdesuoja, tiedonsaanti tai viranomaisille sallitut urkintakeinot. Vielä nopeammin sensuurihalu iskee yrityksissä, virastoissa ja yhdistyksissä – ja itse asiassa kaikkein nopeimmin yksittäisten ihmisten kesken.

Sananvapaus on vaikea asia, vaikka Suomi on jälleen Norjan kanssa jaetulla ykkössijalla Reportterit ilman rajoja -järjestön tammikuussa julistetussa arviossa maailman lehdistönvapaudesta. Lehdistönvapaus on sananvapauden osa. Suomessakin syntyy jatkuvasti uusia kiistoja siitä, mitä ei saa salata ja mitä ei saa sanoa.

Sananvapauden rajoitukset ja rikkomukset muistuttavat koulukiusaamista siinä, että ne kehittyvät. Maailmalla on useita esimerkkejä kehityksen eri vaiheista.

Esimerkistä käy eteläamerikkalainen Ecuador, joka on lehdistövapausarviossa sijalla 104. Jos arvio tehtäisi heti uudelleen, Ecuador putoaisi vielä monta sijaa.

Viime viikolla Ecuadorin korkein oikeus määräsi El Universal -lehden kolmelle päällikölle ja yhdelle kolumnistille kullekin 30 miljoonan euron arvoisen sakon ja kolmen vuoden vankeustuomion presidentti Rafael Correan halventamisesta. Tiedotusvälineet ovat Ecuadorissa ajoittain melko puolueellisia, mutta näillä tuomioilla yksinkertaisesti vaimennettiin vastustajat.

Sananvapautta rajoitettiin keinolla, josta on nopeasti tullut maailman vallankäyttäjien ehdoton suosikki. Vastapuolen mediat ja toimittajat vaimennetaan valtavilla sakkotuomioilla, joihin niiden maksukyky ei riitä. Useissa tapauksissa tiedotusvälineiden omistusta siirretään hallituksen tukijoille.

Menetelmä on ollut paikallisin muunnelmin käytössä muun muassa Italiassa (arvion sijalla 61), Venäjällä (142) ja Turkissa (148).

Perinteisemmätkin menetelmät ovat vielä käytössä diktatuureissa. Sananvapaudesta maksaa yhä hengellään Pohjois-Koreassa (178, toiseksi viimeisenä ennen Eritreaa). Kiinassa (174) selviää useimmiten vankeustuomiolla.

Sananvapauden rajoittamisessa hahmottuu ainakin kolme eri astetta. Niistä alkukantaisimmassa keinoina ovat kiduttaminen ja tappaminen. Seuraavassa tärkeimpänä välineenä on korruptoitunut oikeuslaitos. Kolmannessa instituutiot ja lainsäädäntö ovat jo pääosin kunnossa. Ratkaisut syntyvät enimmäkseen ihmisten korvien välissä ja ihmisten kesken leviävillä sisäistetyillä arvoilla. Tällainen tilanne on Suomessa ja muissakin Pohjoismaissa.

Suomessa sananvapauden rajoja on haastanut jo jonkin aikaa perussuomalaisten kulttuuri- ja rotuennakkoluuloinen siipi. Viimeksi keskusteluun ovat nousseet kaksi raskaan sarjan mielipidevaikuttajaa, Nordean hallituksen puheenjohtaja Björn Wahlroos ja tasavallan presidentti Tarja Halonen.

Rasismiin liittyvä perussuomalaisten käymä keskustelu on selvästi muuntunut parissa vuodessa. Tämä näkyi maanantaina, kun puolueen edustajat tuomitsivat melko nopeasti perussuomalaisten köyliöläisen kunnanvaltuutetun Tommi Raution Facebook-kirjoituksen, jossa hän ehdotti mitalia oululaisen pitserian maahanmuuttajataustaisen työntekijän tappajalle.

Raution ehdotusta ehdittiin kuitenkin myös harmitella rotupiirien keskustelupalstoilla lähinnä tyylillisesti epäonnistuneeksi.

Positiivista oli se, että puolueen reaktioissa tunnustettiin ilman aiempaa selittelyä laissa säädetty kansanryhmää vastaan yllytyksen raja.

Ongelmaksi jäävät ne puheenvuorot, jotka eivät ylitä lain rajaa mutta ovat silti tyyliltään epäonnistuneita eli ilmeisen rasistisia ja ehkä haitallisia perussuomalaisten kannatukselle. Ne siirtyvät yhä enemmän pois julkisilta foorumeilta, ja ne esitetään entistä peitellymmin. Nämäkin keskustelijat pitäisi voida haastaa julkisesti.

Yhteiskunnan yleisistä arvoista poikkeavien ja laittomien puheiden välinen raja täytyy pitää selvänä. Ne ovat eri asioita.

Epämiellyttävinä ja sopimattomina pidetyt näkemykset ovat Suomen sananvapauden suuri haaste.

Wahlroosin Helsingin Sanomille toissa viikonloppuna esittämiä rikkaan miehen käsityksiä maailman tilasta on hyvin perustein haastettu muun muassa empatian puutteesta. Vastaan on kuitenkin tullut myös näkemys, ettei suvaitsevaisen ihmisen pitäisi joutua lukemaan Wahlroosin ajatuksia.

Tarja Halonen näyttää saavan suunnilleen yhtä paljon ymmärtämystä omille ajatuksilleen arvostelijoiltaan, muun muassa Wahlroosilta. On mielenkiintoista tietää, mitä mieltä Halonen ja Wahlroos ovat toistensa maailmankuvista. Sananvapaus on sitä, että voi tutustua molempien ajatuksiin, vaikkei olisi samaa mieltä kummankaan kanssa.