Tulva: Vihan ja häpeän aika

Tulva 1/2012: Vihan ja häpeän aika

Itsekin nationalistijunttien kanssa tapellut kirjailija Gerry Birgit Ilvesheimo matkusti Ruotsiin ottamaan selvää äärioikeiston naisvihamielisyydestä.

OLEN TÖRMÄNNYT ÄÄRIRYHMIEN uhkaan tuon tuostakin. Kesällä 2010 kompastuin Pride-kulkueeseen heitettyyn savupommiin. Jo vuonna 1982 olin valokuvaamassa Pridea, silloista Vapautusviikkoa. Kameran eteen osui neljä keskenkasvuista, jotka tervehtivät meitä natsien tapaan.

Elokuussa 2011 istun berliiniläisessä kahvilassa lueskellen lehtiä. Repussani on Der Spiegel, josta peräti viisi aukeamaa on omistettu Anders Behring Breivikille. Breivik on jo luokiteltu yksinäiseksi hulluksi. Hänen poliittisista motiiveista on oltu varsin hiljaa.

Utöyan tapahtumista on kolmisen viikkoa. Tabloidin keskiaukeamalla on juttu saksalaismiehestä, joka on perustanut Ku Klux Klanin osaston Berliinin lähiöön. Mitä Euroopassa tapahtuu?

Breivik ei ole yksittäinen hullu. Ääriliikkeet ja oikeistopopulismi ovat olleet vuosikymmeniä marginaalinen osa myös suomalaista yhteiskuntaa.

Yhteiskunnan keskiöön ne nousivat vuoden 2011 eduskuntavaaleissa, joissa perussuomalaisten äänivyöry teki puolueesta merkittävän poliittisen tekijän.

Miten kännäävistä skineistä ja netissä kirjoittelevista rasisteista tuli kansanedustajia? Miksi oikeistopopulistien ja ääriliikkeiden kannatus on niin laajaa koko Euroopassa?


RUOTSALAINEN TOIMITTAJA Lisa Bjurwald tekee töitä rasisminvastaisessa Expo-lehdessä. Hän on julkaissut aiheesta useita kirjoja, joista yksi, Euroopan häpeä, ilmestyi viime vuonna suomeksi. Tapaan Bjurwaldin loppiaisaattona aasialaisessa ravintolassa Stureplanilla. Vähän matkan päässä, aukion maamerkin betonisienen alla seisoskelee muutamia suomalaisia pahvi-Saulin kanssa tekemässä vaalityötä.

Valtavirtapuolueet niin Suomessa kuin Ruotsissakin perustelevat maahanmuuttoa hyötynäkökulmalla: maat tarvitsevat työvoimaa. Työvoimavajeen taustalla taas on väestön ikääntyminen ja alhainen syntyvyys, jotka kytkeytyvät naisten aseman muuttumiseen sotien jälkeen.

Ruotsidemokraattien vastaus on toinen. Puolueen edeltäjän, Bevara Sverige Svenskt -liikkeen puheenjohtaja Sven Davidsson ehdotti jo 1980-luvulla, että naiset palautettaisiin koteihin ja abortti tehtäisiin laittomaksi.

Jos valkoisten ruotsalais- ja suomalaislasten syntyminen kerran on niin tärkeää äärioikeistolle, heidän luulisi kannattavan myös monilapsisia sateenkaariperheitä. Perussuomalaiset kuitenkin vastustavat tätä tiukasti. Politiikkaan voi tosin tulla muutos. Bjurwald muistuttaa Pim Fortuynin esimerkistä: homo hollantilaisedustaja, joka vihasi maahanmuuttajia ja joka lopulta murhattiin.

"Viime aikoina Ruotsidemokraatit ovat näyttäytyneet homoravintoloissa hakemassa äänestäjiä. Samalla etenkin nuorten homomiesten keskuudessa Ruotsidemokraattien äänestäminen on yhä yleisempää ja hyväksytympää, koska muslimit koetaan uhkana", kuvaa Bjurwald Suomen ja Ruotsin äärioikeiston eroja.

Tiedän Suomessakin pari perussuomalaisia äänestänyttä homoa, mutta useammin olen törmännyt homoja vastustavaan äärioikeistoon. Esimerkiksi vuonna 1998 osallistuin Tukholman Pride-kulkueeseen, jonka kimppuun hyökkäsi joukko skinejä. Vuonna 2001 minut pahoinpiteli kristittyjen eheytysliikettä vastustaneessa mielenosoituksessa valkoihoinen suomalainen. Uhat ovat tulleet aivan muualta kuin maahanmuuttajien suunnalta.


BJURWALD EROTTAA tavanomaisessa politiikassa toimivat puolueet lukuisista ääriliikkeistä. Tällainen puolue on esimerkiksi oikeistopopulistinen Ruotsindemokraatit, joka vastustaa maahanmuuttoa ja erityisesti islamia. Puolueen verkkosivut muistuttavat perhelehteä lapsi- ja maisemakuvineen.

Ääriliikkeitä sen sijaan edustaa Ruotsissa toimiva militantti Svensk Motståndsrörelse, jonka pikkuveli suomalainen Kansallinen Vastarinta on. Nämä ryhmät eivät edes pyri tavanomaiseen politiikkaan. Ruotsissa liikkeen jäsenet ovat syyllistyneet lukuisiin väkivaltarikoksiin. Kansallinen Vastarinta taas on vastuussa muun muassa Priden kaasuiskusta.

Bjurwald näkee yhtäläisyyksiä oikeistopuolueiden ja ääriliikkeiden välillä. "Me eurooppalaiset suvaitsemme vihaa paljon enemmän nyt kuin muutama vuosi sitten. Tullakseen hyväksytyksi oikeistopopulistiset puolueet tarvitsevat vain salonkikelpoiselta näyttävän johtajan kuten Marine Le Pen, Jimmie Åkesson tai Timo Soini. Heidän takanaan on satoja ja tuhansia, jotka voivat olla avoimen rasistisia."

Mitä Lisa Bjurwald sanoi Jussi Halla-ahosta? Lue koko juttu uusimmasta Tulvasta!

Kuvateksti: Lisa Bjurwald: "Parinkymmenen vuoden päästä meillä voi olla internointileirejä ulkomaalaisille."

-------------

Bjurwald mainitsee erikseen Jussi Halla-ahon vaarallisena poliitikkona, jonka lausuntoihin ei ole haluttu puuttua. Samana päivänä toimittaja Marianne Lydén kirjoittaa Hbl:ssa:
"Ilman Halla-ahoa Soini ei olisi saanut muukalaisvihaajien ääniä, ja ilman Soinia Halla-aho ei olisi hallintovaliokunnan puheenjohtaja."

Tapa käydä poliittista keskustelua on Bjurwaldin mukaan muuttunut. Vielä 1990-luvulla poliitikon, joka halusi tulla vakavasti otetuksi, oli huolellisesti vältettävä rasismiin vivahtavia puheita. Nyt on toisin. Pinnalliset heitot kelpaavat poliittiseen keskusteluun, eikä juuri kukaan kaipaa perusteellisia argumentteja.

Internet on paitsi muuttanut keskustelutapoja myös helpottanut ääriliikkeiden toimintaa. Bjurwald on juuri kirjoittamassa seuraavaa kirjaansa, jossa hän tutkii ääriliikkeiden ja internetin suhdetta toisiinsa.

"Otetaanpa esimerkki: ennen internetiä ääriliikkeeseen haluavien oli nähtävä vaivaa tilatakseen lehden, jolla saattoi olla vain muutama kymmenen lukijaa. Nyt varhaisteinikin pääsee helposti käsiksi millaiseen materiaaliin tahansa ja saa yhteyden samanmielisiin. Ääriliikkeet ovat verkostoituneet hyvin, mutta me emme tee verkossa juuri mitään vastustaaksemme niitä."


[...]


Toisin kuin parlamentaarista valtaa tavoittelevat puolueet, ääriliikkeet vastustavat liberaalia demokratiaa ja individualismia, mutta toisaalta puolustavat kansallisvaltioita. Esimerkiksi oikeistopopulistisen Suomen Sisun periaateohjelmassa puhutaan kansanyhteisöstä ja kansan tahdosta, jota eivät sido lait, eivätkä muutaman henkilön sopimat vapautta rajoittavat sopimukset.

Myös edustuksellinen demokratia on ohjelman mukaan riittämätöntä. Bjurwaldin mielestä olisi tärkeää selvittää ääriliikkeiden ja esimerkiksi Perussuomalaisten väliset yhteydet.

Oikeistopopulistit ovat vaikuttaneet poliittisen keskustelun aiheisiin ja puhetapaan, mutta ovatko heidän ideansa imeytyneet myös muihin puolueisiin? Bjurwald kertoo, että Ruotsidemokraatit on eristetty yhteistyöstä varsin tehokkaasti.

"Sen sijaan yksittäiset poliitikot, jopa sosiaalidemokraateissa, ovat puhuneet islamin vaarallisuudesta. Ruotsidemokraatit ovat olleet parlamentissa vasta vuodesta 2010, joten emme oikeastaan voi sanoa vielä mitään heidän vaikutuksestaan. Tanskan kansanpuolue muutti maan kymmenessä vuodessa aivan täysin, joten jotain samansuuntaista voi olla edessä. Jo nyt journalistit, ajatushautomot ja lobbarit ovat omineet ajatuksia rasistiselta oikeistolta."

Tanskassa maahanmuuttolakeja on tiukennettu ja muslimien ja "oikeiden" tanskalaisten välisiä avioliittoja rajoitettu. Nähtäväksi jää onko Ruotsin ja Suomen kehitys samanlainen.


Suomessa Kristillisdemokraatit kuten Päivi Räsänen ja Sari Essayah kannattavat nimenomaan kristittyjen turvapaikanhakijoiden vastaanottamista. Heidän mukaansa kristityt ovat muslimienemmistöisissä maissa vaarassa, ja toisaalta he seurakuntien avulla sopeutuvat paremmin Suomeen. Bjurwald on tyrmistynyt Essayahin kommenteista ja toteaa että ihmisiä pitää auttaa siksi, että he pakenevat, eikä siksi, että he edustavat oikeaa uskontoa. Ovatko Räsäsen ja Essayahin näkemykset esimerkki tulevasta etnisten kristittyjen suomalaisten Suomesta?

"Eurooppa ja Amerikka ovat valkoisia, vanhenevia ja kuolevia maanosia," toteaa Bjurwald lopuksi. Euroopan talousvaikeudet ja hyvinvointivaltion alasajo synnyttävät epätoivoa ja vihaa, joka kohdistuu syyttömiin vähemmistöihin. Populismi tarjoaa toivoa antamalla yksinkertaisia vastauksia lännen ongelmiin. Ääriryhmien ja populismin nousuun sidoksissa olevat tekijät eivät katoa minnekään. Bjurwaldin äänessä on pessimismiä:

"Emme ole menossa kohti kaasukammioita, mutta parinkymmenen vuoden kuluttua saatamme nähdä internointileirejä ulkomaalaisille."

Kotimatkalla pohdin, että kohtaamiseni ääriryhmien, homofobian ja rasismin kanssa eivät ainakaan harvene. Jo Katajanokan terminaalissa tämä osoittautui todeksi: satojen matkustajien joukosta poliisi poimii edelläni kulkeneen mustaihoisen perheen seisoskeltuaan sitä ennen kaikessa rauhassa turistivirran laidalla.