Keskisuomalainen: Yrittäjä Abdi Osman: Sosiaaliturva pois turvapaikanhakijoilta 26.11.2013
Mersun hopeiset kyljet kiiltelevät. Vaaleat nahkapenkit ovat tahrattomat. Abdi Osman, 44, avaa ja sulkee toisen kattoikkunoista. Tällaisetkin on.
– Älä kirjoita, että minulla on tällainen auto, Osman naureskelee.
Osmanilla menee hyvin, ja niin menee hänen yritykselläänkin, Horn Afrikilla. Viime vuonna yrityksen liikevaihto ylsi lähes 1,4 miljoonaan euroon. Voittoa se tuotti melkein 200 000 euroa.
"Töitä, töitä, töitä"
Horn Afrikin työnvälityslistoilla on lähes 110 ihmistä 37 eri maasta. Se välittää työntekijöitä rakennustyömaille hanttihommiin, joissa ei tarvita suomen kielen taitoa. Kaikki työntekijät ovat turvapaikanhakijoita, joilla ei ole vielä oleskelulupaa.
– Parhaat työntekijät ovat niitä, jotka eivät saa sossun rahoja. Kun pojat ovat vielä turvapaikanhakijoina, he tekevät töitä, töitä, töitä. Heti kun he saavat oleskeluluvan, he lopettavat, hän sanoo.
Osman väittää, ettei myöntäisi kenellekään sosiaaliturvaa tai oleskelupaa. Vain työluvan.
– Minulla on tänään kuutisenkymmentä ihmistä töissä. Jos he saisivat huomenna sosiaaliturvaa, kukaan ei saapuisi töihin.
Taskussa vain 50 dollaria
Osman saapui Aeroflotin lennolla Moskovaan syyskuun lopulla vuonna 1990. Lentokenttä oli suuri, matkustajia oli valtavasti ja Osmania jännitti. Hän meni ulos kentältä, mutta joutui palaamaan pian sisälle, koska sää oli kolea ja tuulinen. Hetken päästä hän yritti lähteä uudestaan ulos mutta palasi lämmittelemään.
Osman oli lähtenyt Mogadishusta ennen kuin sissisota Somaliassa leimahti sisällissodaksi. Hän oli hakenut viisumia lukuisista suurlähetystöistä. Vain Neuvostoliitto myönsi matkustusasiakirjan.
Osman hörppi kahvia lentokentän kahvilassa ja mietti, minne menisi. Hänellä oli yllään rikkinäinen t-paita suorat housut ja sandaalit. Taskussa oli 50 dollaria. Nälkä alkoi kurnia.
Suomeen väärennetyllä viisumilla
Osman näki lentokentällä kaksi tummaihoista miestä ja meni puhumaan heille. Miehet olivat lääkäreiksi opiskelevia somaleja, ja he lupasivat majoittaa Osmanin muutamaksi päiväksi opiskelija-asuntoonsa.
– Parin yön jälkeen pojat ilmoittivat, että seuraavana päivänä lähtee juna Moskovasta Helsinkiin. Menimme asemalle, mutta koska minulla ei ollut viisumia, jouduimme palaamaan asunnolle. Pojat väärensivät minulle viisumin, ja tulin väärennetyllä viisumilla Suomeen.
"Lopettaisin suomen kielen kurssit"
Helsingin rautatieasemalla Osmania odotettiin kyltin kanssa. Rajavartija oli ilmoittanut Suomen Punaiselle Ristille, että junassa saapuu turvapaikanhakija. Suomi oli juuri päättänyt, että se ottaa pakolaisia Somaliasta. Ensimmäisen kuukauden Osman asui hotelli Marinassa, sitten vastaanottokeskuksessa Hauholla.
Vastaanottokeskuksen johtaja huomasi, että yksi mies on aamiaisella joka aamu kello seitsemältä. Nuorelle miehelle piti keksiä tekemistä. Osman alkoi siivota ja auttaa keittiössä.
Osman sai oleskeluluvan vuonna 1993 ja muutti Tampereelle. Työvoimatoimisto olisi ohjannut hänet maahanmuuttajille tarkoitetulle suomen kielen kurssille, mutta Osman kieltäytyi ja vaati töitä.
– Jos saisin päättää, lopettaisin suomen kielen kurssit. Neli–viisikymppisille kavereille opetetaan sanastoa suomalaisesta metsästä ja suomalaisia lauluja. Höpöhöpöjuttuja.
Töihin 13-vuotiaana
Oma koulunkäynti katkesi yläasteella Somaliassa. Osmanin äiti oli yhdeksän lapsen yksinhuoltaja. Isä oli kuollut, kun Osman oli pieni. Perhe oli tiukoilla. Osman alkoi pestä autoja hotelleissa 13-vuotiaana. Välillä hän oli niin väsynyt työpäivän jälkeen, ettei jaksanut kävellä kotiin. Silloin hän nukkui kadulla pahvinpalan alla, katupoikien kanssa. Palkan hän toi äidilleen.
Neljä sisarusta sai käydä koulun loppuun.
– Kysyin äidiltä joskus, miksi hän päätti, että minä menen hommiin. Hän sanoi, että koska olit rehellinen poika.
Suomessa Osmanin olisi ollut mahdollista käydä koulua, mutta hän päätti keskittyä työhön.
– Nyt tienaan paremmin kuin insinööri, ja minulla on velaton talo.
"Olen suomalainen jätkä"
Viisitoista vuotta sitten Osman sai Suomen kansalaisuuden. Silloin – hän sanoo – hänen moraalinsa muuttui.
– Painan paljon hommia ja maksan paljon veroja. Maksan veroja melkein enemmän kuin Teuvo Hakkarainen. Olen maksanut Suomessa enemmän veroja kuin yksikään tumma poika ennen minua. Eikä harmita yhtään, hän sanoo.
– Joka ikinen päivä ajattelen, että olen suomalainen jätkä. Vasta hissin peilistä paljastuu, että olen musta mies.
Kaupasta työnvuokrausfirma
Horn Afrik oli alun perin afrikkalainen sekatavarakauppa Kaisaniemessä, lähellä yliopistoa. Työvoimanvuokrausfirma siitä tuli, kun kauppa häädettiin putkiremontin tieltä. Osmanille annettiin viikko aikaa tyhjentää myymälänsä.
– Vastaava mestari tuli sanomaan, että sinulla on viikko aikaa. Sanoin hänelle, että tiedän, mutta perhana kun en tiedä, mitä tekisin tulevaisuudessa. Kysyin, saanko häneltä hommia, jos perustan työnvälitysfirman. Hän käski perustaa firman ensin.
– Panin kaupan heti kiinni ja menin kaupparekisteriin. Rekisteröin yrityksen Horn Afrik työvoimapalvelut. Sitten ostin Tarjoustalosta neljä paitaa ja menin mainostoimistoon. Pyysin, että he tekisivät yritykselle neljä paitaa.
Seuraavana päivänä Osman meni vastaavan mestarin luokse paita päällä. Horn Afrik sai urakan.
"Kuka ajaisi bussia ja hoitaisi vanhuksia?"
Itsensä syrjäyttäneet ja syrjäytetyt. Ensimmäiseen luokkaan Osman lukee maahanmuuttajat, jotka ovat terveitä mutta eivät halua töihin. Syrjäytetyt ovat niitä, joiden on lähes mahdotonta päästä töihin ja joiden lasten opinnot sujuvat kehnosti. Peruskoulun jälkeen lapsia kehotetaan menemään ammattikouluun.
– Olen miettinyt, onko tämä tarkoituksellista. Miksi suomalaisten lapsien kouluttautuminen onnistuu ja heistä tulee lääkäreitä ja insinöörejä? Jos maahanmuuttajalapsi onnistuisi samalla tavalla, kuka siivoaisi, kuka ajaisi bussia ja kuka hoitaisi vanhuksia?
Pahinta rasismia Osmanin mielestä on, että maahanmuuttajia ei kannusteta töihin, vaan heille opetetaan tukilomakkeiden täyttöä. Työnteko liennyttäisi myös rasistista ilmapiiriä.
– Jos maahanmuuttajat onnistuisivat työelämässä ja koulutuksessa, perussuomalaisia ei olisi olemassakaan.
Kirjoitus on julkaistu alun perin Sunnuntaisuomalaisessa 24.11.2013.