Nykypäivä: Eero Iloniemi: Mahdoton tehtävä

Keskustelu maahanmuuttopolitiikasta ja erityisesti kotouttamisesta käy Suomessa vilkkaana. Maailmalla on runsaasti toimivia esimerkkejä kotouttamisesta. Yhteistä monille niistä on, ettei niitä voi kuvitella sovellettavan Suomessa.

Nykypäivä:
Eero Iloniemi: Mahdoton tehtävä
6.3.2009

Väestön ikääntyminen on saanut suomalaiset pohtimaan, miten tehdä maastamme houkuttelevampi ulkomaalaisille. Ulkomaalaisvirasto on muuttanut nimensä maahanmuuttovirastoksi, mutta Suomessa asuvien maahanmuuttajien integroituminen yhteiskuntaan ei ole edennyt toivotulla tavalla.

Suomen ulkomaalaispolitiikan lähihistoria onkin ristiriitainen: toiveet, tavoitteet ja teot eivät ole aina tukeneet toisiaan. Maailmalla ja Suomessakin on esimerkkejä vähemmistöjen onnistuneesta integraatiosta. Tästä huolimatta, maahanmuuttopolitiikan julkinen salaisuus on, että monet toimivista keinoista ovat Suomen poliittisessa ilmapiirissä mahdottomia toteuttaa.

Virhe heti alussa

Vielä muutama vuosi sitten Suomeen haluttiin siirtotyöläisiä Itä-Euroopasta. Kun EU hyväksyi Itä-Euroopan maat jäsenikseen Matti Vanhasen (kesk.) ensimmäinen hallitus sulki heiltä kahden vuoden siirtymäajaksi rajamme, kohtalokkain seurauksin.
Päätös, jota Vanhanen on itsekin kuvannut virheeksi, takasi balttien, puolalaisten ja slovakkien osaavimpien työntekijöiden siirtymisen Britannian kaltaisiin maihin, jotka eivät sulkeneet rajojaan.

Pitkän tähtäimen maahanmuuttopolitiikan kannalta tämä on merkityksellistä, sillä sana kiertää. Vastaisuudessa työmahdollisuuksia etsitään ensin maista, joissa tutut ovat jo koettaneet onneaan. Vasta sen jälkeen katse kääntyy muihin maihin.

Suomen päätös pitää rajat kiinni jätti meidät paitsioon kaikkein halutuimpia maahanmuuttajia houkuteltaessa.

Kohtaloksemme onkin tullut yrittää houkutella tulijoita kauempaa, Kiinasta, Filippiineiltä ja Keski-Aasian maista. Tällöin meille vieraista kulttuureista tulevien kotouttaminen on avainasemassa. Ani harva, jos yksikään Euroopan maa on onnistunut hyvin kaukaisten siirtolaisten kotouttamisessa.

Vaikka Suomi on verrattain uusi tulokas maahanmuuttajamarkkinoilla, Suomi näyttäisi toistavan edeltäjiensä virheet.

Sosiaaliturva alas

Yksi maahanmuuton epämiellyttävistä totuuksista on, että heikko sosiaaliturva nopeuttaa integroitumista. Kun maahanmuuttajalla ei ole turvaverkkoa, hän on pakotettu etsimään töitä ja sopeutumaan.

Yhdysvallat on tästä selkein esimerkki. Se on onnistunut integroimaan uudet tulokkaat paremmin kuin yksikään toinen teollisuusvaltio. Yhdysvaltojen kansallisen maahanmuuttofoorumin (National Immigration Forum) mukaan maahanmuuttajat työllistyvät jopa kantaväestöä paremmin. Vaikka vain 11,5 prosenttia maan väestöstä on maahanmuuttajia, heidän osuutensa työvoimasta on 12,4 prosenttia.

Läntisistä teollisuusmaista vain Yhdysvallat, Kanada ja Australia ovat onnistuneet muuttamaan maahanmuuttajat kulusta tuloksi. Yhdysvalloissa maahanmuuttajilta saatavat verotulot ovat yli kymmenen kertaa suuremmat kuin heidän aiheuttamansa sosiaalimenot. Suomessa tilanne on lähes päinvastainen.

Kuitenkin ajatus maahanmuuttajien jättämisestä sosiaaliturvan ulkopuolelle on meillä poliittisesti mahdoton.

Ei perheitä yhteen

Nuiva suhtautuminen maahanmuuttajien sosiaalietuuksiin pakottaa työn perässä muuttavan jättämään perheensä kotiin siihen asti, kunnes tulotaso uudessa kotimaassa on vakaa. Tämä keventää entisestään uuden kotimaan sosiaalimenotaakkaa.

Yhdysvaltojen keskuspankin entisen johtajan Alan Greenspanin mukaan lähes kolme neljästä Yhdysvaltoihin muuttavasta on 25–40 -vuotias. Näin Yhdysvaltojen julkinen sektori ei rasitu heidän kasvattamisestaan tai kouluttamisestaan, mutta pääsee välittömästi nauttimaan heidän työpanoksestaan.

Kun työura on vakiintunut, perheen muutto uuteen kotimaahan sujuu huomattavasti vaivattomammin, koska perheessä on jo yksi aikuinen, joka on integroitunut yhteisöön. Suomen kaltaisissa hyvinvointivaltioissa maahanmuuton keskeisimpiä ongelmia on, että perheen vanhemmat jäävät uuden yhteiskunnan ulkopuolelle.

Tästä huolimatta Suomen politiikka korostaa perheiden pitämistä yhdessä alusta asti.

– Uskon, että olemme siirtyneet ajasta, jolloin monikulttuurisuusopista oli konsensus aikaan, joka kannustaa pohtimaan, johtaako se eriytymiseen, totesi Britannian maahanmuuttoasioista vastaava ministeri Ruth Kelly vuonna 2006 pitämässään maahanmuuton linjapuheessa.

Lontoon terrori-iskut saivat britit pohtimaan oliko heidän siihen asti noudattamansa politiikka toiminut toivotulla tavalla.

Tämä on maahanmuuttopolitiikan arimpia ongelmia.

Pitääkö nk. julkisessa tilassa ylläpitää valtaväestön arvoja ja menettelytapoja, vai onko valtaväestön sopeuduttava siihen, että yhteiskunta moniarvoistuu. Tästä äärimmäisimpinä esimerkkeinä voidaan pitää vaikkapa Canterburyn arkkipiispan kommenttia, jonka mukaan muslimeilla pitäisi olla oikeus valita islamilaisen sharia-lain ja brittiläisen oikeusjärjestelmän välillä.

Suomessa monikulttuurisuuseetos elää voimakkaana.

Sille on myös aatteelliset syynsä. University College Londonin tutkija Sarah Glyn muistuttaa, että monikulttuurisuusoppi on viimekädessä marxilainen malli. Monikulttuurisuus korostaa ryhmien oikeuksia yksilöiden oikeuksien sijaan. Siten se tukee myös kollektivismia ja sitä kautta luokkatietoisuutta.

Suomessa se on luonnostaan löytänyt ymmärtäjiä vasemmiston vahvoilla alueilla, kuten sosiaalipolitiikassa.

Ei yhteistyötä seurakuntien kanssa

Lontoon bangladeshilaisväestön parissa tutkimustyötä tehnyt Delwar Hussain pitää ongelmallisena julkisen vallan yrityksiä tehdä sosiaalipoliittista yhteistyötä maahanmuuttajien seurakuntien kanssa.

Hussainin mukaan Lontoon bangladeshilaiset olivat maallistuneita kansallismielisiä työläisiä kunnes monikulttuurisuusopit saivat brittiviranomaiset nostamaan seurakunnat keskeisiksi välimiehiksi viranomaisten kanssa asioitaessa.

– Monikulttuurisuuden ironia on, että toimet joiden oli määrä lisätä monimuotoisuutta brittiläisessä yhteiskunnassa, antoivat tilaa fundamentalistisille suvaitsemattomuudelle, Hussain päivittelee.

Hussainin mukaan vaikutus Lontoon bangladeshilaisyhteisöön on ollut dramaattinen. Maallistuneista kansallismielisistä siirtolaisista on tullut yleismaailmallisen uskonnollisen yhteisön – umman – jäseniä. Tuossa roolissa he eivät koe mitään tarvetta integroitua lähiympäristöönsä vaan ruokkivat internetin avulla fantasioitaan yleismaailmallisesta islamilaisesta vallankumouksesta.

Briteissä tehdyn selvityksen mukaan enemmistö imaameista ei edes osaa englantia.
Suomen valtiovalta on toistaiseksi kannustanut siirtolaisten uskonnollisten yhteisöjen yhteistyötä julkisen vallan kanssa.

Suomessakin onnistuttu

Maahanmuuttoviraston tutkija Antero Leitzinger julkaisi vuonna 2006 teoksen Suomen tataarit, vuosina 1868–1944 muodostuneen muslimiyhteisön menestystarina.

Nimi ei ole tyhjää uhoa. Tataarit ovat säilyttäneet kulttuurisen identiteettinsä, samalla kun he ovat kivunneet suomalaisessa yhteiskunnassa keskiluokkaan, jopa eliittiin.

Hussainin tapaan Leitzinger toteaa:”oman identiteetin korostaminen ja integroituminen eivät näytä olevan ristiriidassa keskenään.”

Tällöin identiteetillä tarkoitetaan siirtolaisen kansallista kulttuuri-identiteettiä, johon toki uskontokin kuuluu, ei universaalia uskonnollista identiteettiä, joka alistaa kaiken muun.

Mutta, kuten Leitzingerin kirjan otsikko paljastaa, he tekivät sen aikana, jolloin eurooppalainen hyvinvointivaltio ja sen opit olivat perin toisenlaisia kuin nykyään.