HS: Joukkovainojako me odotamme?

Helsingin Sanomat: Veli-Pekka Leppänen: Joukkovainojako me odotamme? (kirja-arvio) 9.1.2012

"Fasismi menee hyvin kaupaksi", kirjoitti Paavo Haavikko. Kohtalaisesti pyyhkii rasismillakin: muukalaiskammo tihentyy, ja "me" vastaan "ne" -asetelma valtaa alaa pitkin Eurooppaa.

Enää eivät maahanmuuttajia ahdistele vain militantit nahkapäät, vaan epäluuloa kylvävät suurehkot puolueet ja jopa hallitukset.

Ruotsalaistoimittaja Lisa Bjurwald kiersi Eurooppaa pari vuotta havainnoiden näitä ilmiöitä. Syntyi muukalaisvihan reportaasi Euroopan häpeä, johon hän haastatteli niin rasismin vastustajia ja tutkijoita kuin populisteja ja rasisteja. Perehtymisen skaala on leveä, mutta pohjan luo hänen oma antirasisminsa - miksi leikkiäkään muka-puolueetonta journalistia ratkaisevissa ihmisarvoasioissa?

Muukalaisviha eriytyy maittain. Kun Itä-Euroopassa ahtaimmalle joutuvat romanit ja juutalaiset, lännessä pääkohteena on muslimiväestö. Italiassa virallistetut kaartit metsästävät tasapuolisesti kaikkia ulkopuolisiksi koettuja.

Järkyttävintä lienee Unkarissa. Liki viidenneksen äänistä vetäneen Jobbik-puolueen, natsihenkisine apukaarteineen, sallitaan lietsoa ja toteuttaa raakaa rotu- ja vähemmistösortoa - edes sen murhakaarteja ei saada hajalle.

Kiihkounkarilaisuus rakentuu mitättömän vähän jos lainkaan eurooppalaisille perusarvoille, enemmänkin rodulle ja etniselle alkuperälle. Hälyttävää on, että eräät asiantuntijat suostuvat haastatteluun vain nimettöminä; yleensä se on diktatuurin ja pelon merkki.

"Äärioikeistosta on tullut Unkarin avantgarde", liberaali toimittaja Szilvia Varró kiteyttää. Samaan suuntaan kuljetaan lähinaapureissa kuten Slovakiassa ja Tšekissä.

Itä-Euroopan uudet EU-maat ovat "valintakokeessa" skarpattuaan romahtaneet entiselleen elleivät alemmas. Bryssel katsoo nykytilannetta läpi sormien.

Länsieurooppalaista muukalaiskammoa Bjurwald erittelee monin tavoin. Italian, Itävallan, Sveitsin ja Alankomaiden kaltaisissa maissa rasismi on imeytynyt osaksi hyväksyttyä, institutionalisoitua valtavirtaa. Arkkirasistit ovat jo onnistuneet manipuloimaan yleisen poliittisen keskustelun ja sanaston, ja voimaan ajetaan burkha- ja minareettikieltoja.

Pohjoismaista on eniten esillä Tanska, ja esimerkiksi kansanpuolueen kaksi meppiä osoittautuvat pesunkestäviksi apartheid-poliitikoiksi. Hallituksen ulkopuolisenakin populistipuolue ajoi agendansa läpi - pani puoluekentän tanssimaan pillinsä mukaan.

Kirjan lopussa on liite, "Äärioikeistolaiset ja muukalaisvastaiset europarlamentaarikot vuonna 2010". Kaikkiaan 736 mepin joukosta Bjurwald nosti listalleen 40 nimeä - Suomesta vain yhden, Timo Soinin. Euroopan häpeä on poleeminen mutta perusteltu puheenvuoro. Bjurwald ei kiittele omaakaan ammattikuntaansa, ja osoittaa kritiikittömän lööppimedian juurruttavan rasistisia tapoja. Ylipäätään hän ei hyssyttele asioissa, joissa enemmistö vaikenee ja katsoo toisaalle. Hän toimii oikein, rasismi kun ei ole hauska vitsi vaan rikos.

Päätteeksi Bjurwald kysyy yksinkertaisesti: Joukkovainojako me odotamme?

Kirja on suomennettu kiitettävän ripeästi, mutta pientä entrattavaa käännökseen jäi. Ikävintä kuitenkin on, että eräiltä osin teos on jo vanhentunut. Breivikin verityöt on huomioitu, mutta Saksan Zwickaun natsien murhasarjaa ei.

Lisa Bjurwald: Euroopan häpeä. Rasistien voittokulku (Europas skam:Rasister på frammarsch). Suom. Taru Laiho ja Urpu Strellman. Art House.352 s. 35 e.