HS: Abu-Hanna vuosi rasismikohun jälkeen: Yksin ei voi heiluttaa kokonaista kulttuuria

Helsingin Sanomat: Abu-Hanna vuosi rasismikohun jälkeen: Yksin ei voi heiluttaa kokonaista kulttuuria 16.12.2013

Kun toimittaja ja kirjailija Umayya Abu-Hanna, 52, saapui sunnuntaina Suomeen, hän ei halunnut kenenkään tulevan lentokentälle vastaan.

Abu-Hanna halusi tulla kentältä keskustaan yksin, jotta saisi itkeä rauhassa.

Abu-Hanna käy entisessä kotimaassaan kerran vuodessa. Tämänkertaisen vierailun syy on juhlallinen, sillä Abu-Hannalle myönnettiin maanantaina Global Family Award -palkinto avarakatseisuuden ja monikulttuurisuuden merkittävästä edistämisestä suomalaisessa yhteiskunnassa.

Palkinnon jakaa yhdessä Liikkukaa ry, RASMUS ry ja Kansainvälinen Suomemme ry.

Israelissa syntynyt Abu-Hanna asui kolmekymmentä vuotta Suomessa, mutta muutti kolme vuotta sitten lapsensa kanssa Amsterdamiin rasismin takia. Hän kirjoitti ikävistä kokemuksistaan vuosi sitten Helsingin Sanomiin ison artikkelin, joka sai aikaan raivokkaan rasismikeskustelun.

Yllättivätkö reaktiot?

”Ei yllättänyt. Mutta se tapa, jolla asiasta täällä keskustellaan, se on ongelma. Se ei ole keskustelua. Se on niin väkivaltaista ja rumaa.

Yhden yksinhuoltajan valitus ei voi heiluttaa kokonaista kulttuuria eli sen takana on jotakin. Ihan sama kuin äitini sanoo minulle joulupäivänä, että nyt on sun vuoro tiskata ja minä räjähdän. Sen takana on jotain muuta, 53 vuotta.”

Millainen vuosi sinulla on takana?

”Loistava. Kun juttu tuli ulos, olin hirveän iloinen tyttäreni takia, ettei oltu silloin Suomessa. Hän ei tiedä asiasta mitään, enkä ole ikinä kertonut, miksi lähdimme Suomesta. Ei ole yksinkertaista siirtyä 30 vuoden jälkeen mihinkään. Vasta nyt voin sanoa, että olen saapumassa.

Ei Amsterdam mikään paratiisi missään nimessä ole, mutta olen onnellinen, että olen saanut viettää kolme vuotta kuplassa, koska en ymmärrä kieltä. Nyt ymmärrän jo aika paljon.”

Oletko kohdannut rasismia Hollannissa?

”Totta kai, ja olen tajunnut, kuinka naiivi olen, vasta tyttäreni kanssa näen sen selkeästi. Minä vielä menen vaikka amerikkalaisesta, brasilialaisesta tai sisilialaisesta, mutta tyttäreni on musta. Lapset saattavat nimitellä, mutta eivät aikuiset.

Ehkä eniten huomaan rasismia siinä, että minä olen se ainoa äiti, joka laittaa illalla palautetta tyttäreni koko luokalle, jos heillä on esimerkiksi meneillään kirjaviikko, jonka teemana ovat erilaiset sankarimallit. Lapsi kertoo kotona, että en saanut olla mitään, en Peppi enkä Punahilkka. Lapset ovat normaaleja, he sanovat, että ei voi olla mustaa Peppiä.

Kun minä laitan viestiä vanhemmille, että voidaanko laajentaa lasten mahdollisuuksia eikä kaventaa, niin tulee vain jäätävä hiljaisuus.”

Mitä ajattelet saamastasi palkinnosta?

”Yllätyin positiivisesti. Kun sain tiedon mahdollisesta palkinnosta, laitoin takaisin viestin, että tässä lista nuorista, loistavista somalinaisista, jotka ovat paljon minua fiksumpia. Mutta ehkä se, että asun ulkomailla, on voimavara. Kehtaa sanoa sellaista, eikä tarvitse koko ajan olla tietoinen siitä, että nyt nämä eivät tykkää minusta. Se helpottaa ja jopa pehmentää sitä sanomaa.”

Mitä työn alla on nyt?

”Kirjoitan Siltalan kustantamaa Helsingin ja Uudenmaan 30-vuotishistoriaa vieraan silmin.”

Mitä asioita ikävöit Suomesta?

”Kaikkea. Olin 20-vuotias, kun tulin tänne. 30 vuoden aikana en koskaan ollut kahta viikkoa pidempää aikaa pois.”

Aiotko koskaan muuttaa Suomeen?

”Never say never, mutta en tiedä. Nykyään tämä paikka on emotionaalisesti kuin synnyinmaa. Se on osa minua.”