HS: Kukkahattutätien puolustuspuhe

Helsingin Sanomat: Philip Teir: Kukkahattutätien puolustuspuhe 29.12.2013

Suomessa ei toimita rasismia vastaan, vaan syyllistetään pakolaisten auttajia. Miksi Suomi suhtautuu pakolaisiin niin eri tavoin kuin Ruotsi, kysyy Philip Teir.

Poliisit kiipesivät kattoluukun kautta isoäitini kesämökkiin. He löysivät tikapuut seinustalta ja lähtivät kapuamaan. Se oli kuin kohtaus Peppi Pitkätossusta: kaksi univormupukuista miestä kävelemässä katonharjalla kohti savupiippua.

Tämä tapahtui syyskuussa 1993. Kosovolainen pakolaisperhe oli piilotellut jo toista kuukautta. Edellisten viikkojen aikana Uuden-Kaarlepyyn, Pietarsaaren ja Luodon seudulla oli jatkunut eräänlainen kissa ja hiiri -leikki. Joka kerta, kun poliisi oli saanut vihiä perheen piilopaikasta, joku oli ehtinyt siirtää heidät uuteen. Luotolainen nainen piilotti heidät kesämökilleen, pappi läheiseen mökkiin.

Pietarsaarelainen Marita Brandt oli yksi auttajista. Brandt on niitä, joita Jussi Halla-aho kutsuisi kukkahattutädeiksi: keski-ikäinen suomenruotsalainen nainen, jonka sydän jyskyttää yhteiskunnan heikkojen puolesta.

Brandt alkoi toimia silloisen Jugoslavian perheiden puolesta kuultuaan aiheesta kertovan radio-ohjelman. Pian hän sotkeutui kosovolaisperheen tapaukseen.

Kosovolainen albaaniperhe oli tullut Suomeen Ruotsin kautta, jossa se oli saanut turvapaikkahakemukseensa kielteisen päätöksen. Vuonna 1993 Kosovo oli vedetty kiihtyvään konfliktiin Serbian kanssa. Slobodan Milosevic vastaisi Kosovon alueen itsenäistymispyrkimyksiin ahdistelemalla Kosovon albaaneja.

Kuusi lasta ja heidän vanhempansa olivat saapuneet Oravaisten vastaanottokeskukseen. Elokuussa heille ilmoitettiin, ettei Suomi anna heille turvapaikkaa. Silloin perhe meni maan alle.

Pohjanmaalla alkoi kiivas työ. Brandt perusti Nada ry:n. Ensin paikalliset ja sitten valtakunnalliset viestimet uutisoivat tapauksesta. Moni ihmetteli, miksei perhe saisi jäädä Suomeen.

Osa asiaan sekaantuneista naisista saattoi muistaa ajan, jolloin Suomikin oli ollut uhattuna. He muistivat, kuinka me lähetimme omat lapsemme osoitelaput kaulassa junalla Ruotsiin.

Kun Marita Brandt sai tietää, että poliisi oli saanut vihiä perheen uusimmasta piilopaikasta, hän soitti isoäidilleni. Yhdessä he kuljettivat vanhemmat ja kaksi lasta kesähuvilalle Pörkenäsiin noin kymmenen kilometriä Pietarsaaren ulkopuolella. Siellä perhe ehti oleskella pari viikkoa ennen kuin poliisi koputti ovelle.

Eräänä sunnuntai-iltana marraskuussa 2013 minä ja lapseni katselemme Lilla Aktuelltia, Ruotsin television lapsille suunnattua ajankohtaisohjelmaa. Siinä kerrotaan kahdesta miljoonasta ihmisestä, jotka ovat joutuneet pakenemaan Syyriasta ja oleskelevat nyt pakolaisleireillä.

Syyrian sisällissodan alkamisen jälkeen Ruotsi on myöntänyt turvapaikan yli 16 000 pakolaiselle. Suomi oli marraskuuhun mennessä ottanut vastaan tänä vuonna 135.

Ruotsi on jo päättänyt, että kaikille Syyriasta saapuville annetaan pysyvä oleskelulupa. Monella syyrialaisella on sukua tai ystäviä Ruotsissa. He lähettävät rahaa ja auttavat matkajärjestelyissä. Journalistituttuni, jonka isä tulee Damaskoksesta, kertoo perheensä majoittaneen tänä vuonna monta sukulaista.

Suomen hallitus päätti syksyllä nostaa maahanmuuttokiintiötä. Vuonna 2014 otamme vastaan 1 050 ihmistä, joista 500:n arvellaan olevan syyrialaisia. Luku on yhä hyvin pieni.

Tämä oli Syyrian kolmas sotajoulu. YK:n mukaan kokonainen sukupolvi syyrialaislapsia uhkaa joutua kasvamaan sodan kauhujen keskellä ilman mahdollisuutta päästä kouluun.

Kuinka Suomen ja Ruotsin ero voi olla niin valtava? Se ei voi johtua pelkästä byrokratiasta.

Tavallinen selitys Ruotsin avoimuuteen on se, ettei Ruotsin ole tarvinnut kärsiä sotaa tai hätää. Selityksessä on ripaus ylenkatsetta: ruotsalaiset eivät tiedä mitään todellisista ongelmista. Mutta onko se totta?

Jos haluaa ymmärtää, miksi Ruotsin pakolaispolitiikka on toisenlaista, pitää tutustua historiaan.

Koko 1900-luvun ruotsalainen sosiaalidemokratia toimi eräänlaisena maailman omanatuntona. Nykyisen avoimuuden juuret ovat Olof Palmen kosmopoliittisessa perinnössä, joka vaikuttaa myös Marita Brandtiin.

Kun Nelson Mandela kuoli, selvisi, että Ruotsi oli taistellut apartheidia vastaan rahoittamalla mustien valtapuoluetta ANC:tä paljon runsaskätisemmin kuin oli aavistettu. Sanomalehti Dagens Nyheterin mukaan pelkästään valtiolliset tahot olivat jakaneet apua 2,5 miljardia kruunua. Ruotsin tuki ANC:lle oli suurempi kuin kaikkien muiden Euroopan maiden yhteensä.

Mutta ruotsalaiset ovat puuttuneet maailman asioihin jo aiemminkin. Jo talvisodan aikaan ja 1940-luvulla oli tapana sanoa: "Suomen asia on meidän."

Ruotsalainen kansankoti rakennettiin pitkälti maahanmuuttajien voimin – esimerkiksi suomalaisten, jotka työskentelivät tehtaissa 1950-luvulta alkaen. Vaikka monet tänään väittävät toisin, Ruotsilla on maahanmuutosta pitkät ja hyvät kokemukset.

Svenska Dagbladetin kulttuuriosaston esimies Daniel Sandström selittää asiaa näin: "Ruotsalainen kansainvälisyys liittyy sotiin. Tarve toimia omanatuntona johtuu osittain huonosta omastatunnosta. Mutta se liittyy myös siihen yleiseen moderniin henkeen, joka on ruotsalaisuuden ideologinen pohja – sama henki, joka sai yhden sukupolven kiinnittämään katseensa Vietnamiin, saa nyt hipsterit tsekkaamaan menoa Brooklynin Park Slopessa. Kun maailmankuva on moderni, rasismi tuntuu ainoastaan ajastaan jääneeltä junttiudelta."

Entä sitten ruotsidemokraatit? Ruotsissa, kuten muuallakin Euroopassa, kuuluu yhä kovaäänisempi marssisaappaiden kopina. Mutta siellä on myös kiihkeää antirasismia, joka saa ihmiset kaduille ihan eri tavalla kuin Suomessa.

Vuoden 2011 eduskuntavaalien jälkeen monet ruotsalaiset kysyivät minulta, miten Suomessa voi olla suuri maahanmuuttajavastainen puolue, vaikka maassa tuskin edes on maahanmuuttajia.

Vastasin, että onhan meillä. Monen pohjalaiskunnan väestöstä isolla osalla on ulkomainen tausta. Esimerkiksi Närpiössä heitä on noin kymmenen prosenttia, kuten Helsingissäkin.

Lisäsin, että Timo Soini vastustaa EU:ta enemmän kuin ulkomaalaisia. Hän on pikemmin populisti kuin rasisti.

Mutta eihän se ollut mikään kattava vastaus. Timo Soini ei ole perussuomalainen puolue. Sen huomaa, kun lukee vaikkapa Halla-ahon blogia.

Suuri osa Halla-ahon väittelytekniikasta perustuu siihen, että hän yksinkertaisesti häiriintyy eri asioista: kerjäläisistä, ulkomaalaisista, ruotsin opetuksesta, ihmisten haluttomuudesta suhteellistaa kansanmurhia (miksi kaikki puhuvat juutalaisten joukkomurhasta, hän ihmettelee). Hän on kirjoittaja, joka on ylevöittänyt arkisen närkästyksensä poliittiseksi projektiksi.

Halla-aho muistuttaa huvittavalla tavalla halveksimiaan kukkahattutätejä. Myös hän toimii tunteiden varassa. Ei ole niin pikkuruista harminaihetta, ettei Halla-aho saisi kehitettyä sen ympärille teoreettis-juridista ajatusrakennelmaa.

Mutta käytännöllisellä tasolla se toimii: Halla-aho on onnistunut vaikuttamaan aika lailla Suomen maahanmuuttopolitiikkaan.

Ainoa kerta, kun Jussi Halla-aho käsittelee ihmissuhteita, asia liittyy hänen lapsiinsa, joista hän kirjoittaa innostuksella ja rakkaudella. Varhaisessa blogikirjoituksessa vuodelta 2003 hän sanoo, että isien pitää olla enemmän lastensa kanssa: "Älköön kukaan mainitko minua feministiksi, mutta mielestäni ei ole poissuljettua, että jos miehet saisivat nykyistä laajemmin seurata omien lastensa ja muiden ihmisten lasten kasvamista, heidän kynnyksensä väkivaltaan ja vihaamiseen nousisi huomattavasti."

Aika hassua, sillä juuri samalla tavalla itse ajattelen Suomen suhteesta maahanmuuttoon. Jos suomalaiset tietäisivät enemmän muissa maissa asuvien ihmisten arjesta, rasismin ja ulkomaalaisvihan kynnys nousisi huomattavasti.

Kirjallisuudessa maahanmuuttajat ja vähemmistökirjailijat kuuluvat tärkeimpiin ääniin: Isaac Bashevis Singer, Doris Lessing, Herta Müller, Vladimir Nabokov, Albert Camus. Nämä ihmiset ovat usein kasvaneet kahden kulttuurin välissä ja kuvanneet ihmiskunnan historian keskeisintä kokemusta: liikkumista kulttuurista toiseen.

Jos osaa samastua toisen ihmisen ajatuksiin, ymmärtää maailmaakin paremmin. Siksi olen aina pitänyt kirjallisuutta eräänlaisena empatiaharjoituksena.

Se ei tarkoita sitä, että kirjallisuus käsittelisi aina hyvää. Se voi viedä myös epämiellyttäville seuduille, monien 1900-luvun eurooppalaiskirjailijoiden syvään pessimismiin tai Sofi Oksasen romaanien totalitäärisiin maailmoihin, joissa selvästi näkee, ettei ihminen aina valitse hyvin, eikä järkevästi; että olosuhteet pakottavat joskus tuhoisiin tekoihin.

Eikä maahanmuuttajakirjallisuuden tarvitse olla nobelkirjallisuutta. Yksi viime vuoden ruotsalaisista bestsellereistä, Zlatan Ibrahimovicin omaelämäkerta, on klassinen sisäpiiritarina nykypäivän Ruotsista.

Missä tällainen kirjallisuus on Suomessa? Kuinka kauan sen syntymä kestää? Pitääkö taiteilijoidemme taas matkustaa ulkomailla keräämään vaikutteita taiteeseensa, jota sitten kutsutaan "kansalliseksi"?

Suomessa elätellään erikoista myyttiä siitä, miten katastrofaaliset seuraukset maahanmuutolla on ollut Ruotsille. Emme kuulemma saa tehdä samoja virheitä. Katsokaa lähiöitä!

Mutta onko maahanmuutto tosiaan tuottanut Ruotsille vahinkoa?

Ruotsin hallituksen kotisivun tietojen mukaan 77 prosenttia malmöläisistä pitää ulkomaalaisten panosta kaupungin kannalta hyvänä. Sitä paitsi esimerkiksi kuuluisa Rosengård – se, jossa Zlatan varttui – ei ole mikään lähiö, vaan kaupunginosa.

Suomessa väitetään usein islamin valtaavan Ruotsin. Mutta Ruotsin islamilaisessa yhteisössä on runsaat 100 000 jäsentä, reilun prosentin verran Ruotsin väestöstä. Yksi prosentti! Emmekä edes tiedä, ovatko he uskovaisia muslimeja. Vaikka kolme neljäsosaa suomalaisista kuuluu luterilaiseen kirkkoon, en kuule kenenkään sanovan, että elämme kristillisen sorron ikeessä.

Keväisissä mellakoissa median esittelemät väkivaltaisuudet liittyivät äärioikeistolaisten hyökkäyksiin maahanmuuttajia vastaan. Joulukuussa Kärrtorpissa natsit heittelivät pulloilla lapsiperheitä, jotka osoittivat mieltään nahkapäitä vastaan. Yhteistä tapauksille on se, että väkivaltaan turvautuivat oikeistolaiset.

Jos Tampereen mellakat olisivat tapahtuneet Tukholmassa, olisimme varmaankin saaneet lukea Ruotsin ongelmalähiöistä. Mutta nyt autojen ja parkkimittarien kimppuun hyökkäsivät aivan tavalliset suomalaisnuoret.

On taantumuksellista haaveilla kitkattomasta yhteiskunnasta. Myös Suomessa on aina ollut yhteiskunnallisia ongelmia, jotka liittyvät työttömiin ja syrjäytyneisiin miehiin. Ne ovat samoja ongelmia, joita maahanmuuton vastustajat näkevät ruotsalaislähiöissä.

"Joskus omatunto pakottaa ihmisen rikkomaan lakia", sanoi sisäministeri Päivi Räsänen huomiota herättäneessä puheenvuorossaan. Hän tuki lääkärien oikeutta kieltäytyä abortista – mikä riistäisi naisilta heidän oikeutensa – mutta sen voi tulkita myös muistutukseksi siitä, etteivät lait ole tiedettä.

Ihmiset voivat tehdä rikoksia, joita he pitävät moraalisesti puolusteltavina. Usein lainsäädäntö kulkee moraalikäsitysten jäljessä.

Pohjanmaallakin aktivistit saivat lopulta oikeutta.

Perhe, jota Marita Brandt auttoi, sai kuin saikin jäädä Suomeen. Sosiaaliministeriössä katsottiin, että sosiaalilainsäädäntö tulee sovittaa yhteen ulkomaalaislainsäädännön kanssa. Poliisi sai huomautuksen oikeusasiamies Jacob Södermanilta, joka viittasi päätöksessä lastensuojeluun. Perheen lapsille oli koitunut asiassa tarpeetonta psykologista rasitusta.

Meillä poliisien kiipeäminen kattoluukusta on muuttunut perhetarinaksi. Albaaniperheen äiti vietiin heti mökiltä Pietarsaaren terveyskeskukseen, koska hän sai hysteerisen kohtauksen.

Ja mikä kumma se oli? Lapsista neljä oli vielä piilossa Uuden-Kaarlepyyn perheissä. Poliisit etsivät heitä koputtelemalla öisin isäntäperheiden oviin, mutta nämä eivät suostuneet luovuttamaan lapsia.

Pari päivää myöhemmin poliisi sai lapset kiinni huijaamalla heitä lupauksella, että he voisivat tehdä uuden turvapaikkahakemuksen. Heidät kuljetettiin Uumajan-laivaan, jonka putkassa isä jo istui.

Viikkoja myöhemmin perhe sai oleskeluluvan Suomesta. Loppujen lopuksi se siis onnistui, kiitos muutaman pietarsaarelaisen kukkahattutädin.

Tänään perheenjäsenet elävät tavallista suomalaista elämää. Lapset ovat jo saaneet omia lapsia. Ovatko he maahanmuuttajia vai suomalaisia? Kuinka monta sukupolvea kuluu ennen kuin "meidän" ja "niiden" ero on kulunut umpeen?

Tasan 20 vuotta myöhemmin Marita Brandt on uppoutunut uuteen projektiin: hän auttaa Syyrian pakolaisia. Tarvikekontti on jo lastattu. Se lähtee pakolaisleirille heti, kun rahat on saatu kokoon.


Philip Teir
- Suomenruotsalainen kirjailija ja Hufvudstadsbladetin kulttuuritoimituksen päällikkö. Syntynyt vuonna 1980 Pietarsaaressa.
- Kirjoittanut runokokoelman Någonting ur hennes mun faller i min mun (2007) ja novellikokoelman Donner-ryhmä (2011). Tänä syksynä ilmestyi Talvisota.
- Sunnuntaitoimitus on julkaissut vuodenvaihteen kirjailijapuheenvuoron 1998 lähtien.