keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Yle: Isis haluaisi minut

Yle: Isis haluaisi minut 17.6.2015

Habat on nuori mies, jollaisia Isis Suomesta etsii. Hän kertoo, miten perheettömiä maahanmuuttaja­poikia värvätään – ja miksi häntä ei saada värvättyä. Isisiin lähtijöitä on valmiina kymmeniä. Kesällä houkuttelu lisääntyy.

Värvääjät, jotka puhuu nuorten kanssa, tietää kuka olisi hyvä lähtijä. Onko hän koulussa? Ei. Onko hän töissä? Ei. Mitä hän tekee: nukkuu, syö? Okei.

Ne sanoo, täällä sä olet huonossa maassa, Isisissä saat rahaa, arvostusta, pääset paratiisiin, olisit pyhä henkilö. Tule meidän kanssa vapauttamaan koko uskonto, meillä on valta hallita maailmaa. Blääblää.

Meitä on aika paljon täällä, ilman perhettä asuvia poikia. Afgaaneja, kurdeja. Kaverit on mun perhe. Me tutustuttiin vastaanottokeskuksessa. Siellä meitä oli 45, niistä yksi tai kaksi on saanut perheen Suomeen. Kaikki muut olisi kovasti halunneet, minäkin. Se ei jostain syystä onnistunut.


Kun täyttää 18, pitää muuttaa pois perheryhmäkodista. Mä sain lopulta asunnon, mutta tosi moni ei saa. Täytin just 19. Ne asuu viisi päivää mun luona, viisi päivää jonkun toisen. Kerran tässä yksiössä asui kahdeksan jätkää.

Jos ei pääse kouluun tai töihin, ne nukkuu päivät ja valvoo yöt. Se on sekä poikien että yhteiskunnan vika.


Lähdin Mogadishusta viisi vuotta sitten. Olin 14. Yhtenä iltana al-Shabaab tuli koputtamaan mun oveen. Onneksi en ollut kotona. Olin niiden mielestä liian länsimainen, koska puhuin ulkomaalaisten kanssa englantia. Olen hyvä kielissä.

Pelotti. Pelotti ihan hirveästi. Piilouduin mun tädin asuntoon ja sitten lähdin Eurooppaan.

Lähdin salaa, niin kuin moni. Ei kenenkään äiti tai isä halua, että niiden lapsi lähtee yksin merelle. Puolimatkassa salakuljettaja pyytää rahaa. Siinä vaiheessa ei voi kääntyä takaisin. Perhe myy vaikka kotinsa, jotta lapsi pääsee jatkamaan matkaa.

Olin onnekas enkä joutunut merelle. Pääsin mutkien kautta lentokoneella Ruotsiin ja siitä laivalla Suomeen.


Nyt olen kesätöissä kehitysvammaisten hoitolaitoksessa Helsingissä. Opiskelen lääketeknikoksi. Olen ollut työharjoittelussa apteekissa.

Lähetän perheelle rahaa aina, kun on ylimääräistä. Ikävä on.

Ne jotka miettii lähtöä Isisiin, ajattelee: silloin kun tulin Suomeen, otin riskin, ja nyt otan taas riskin. Ei se pelota, koska kukaan ei itke niiden perään.

Kaikki haluais tehdä töitä. Mutta varastollekaan ei pääse noin vain, tai siivoamaan. Sanotaan okei, me vastataan hakemukseen, mutta ei tule koskaan vastausta. Perehdytyksen jälkeen poika osaisi. Miksei anneta edes mahdollisuutta?

Kaikki pelaa jalkapalloa. Uskon, että osa voisi pelata maajoukkueessakin. Mutta pitää kuulua johonkin seuraan, ja se maksaa. Mä ja kaveri oltiin Espoon Palloseurassa, mutta pelipassi oli kallis. Meidän piti jättää se.


Värvärit saattaa sanoa, että olen imaami, mutta ei oikeat imaamit halua, että nuoret lähtee sotimaan. Tällä ei ole mitään tekemistä uskonnon kanssa.

Ja pojat uskoo. Miten mä voin selittää tämän. Kun sä et ole mitään! Siihen ei paljon tarvita.

Nuoresta tuntuu sinä hetkenä, että sitä kunnioitetaan. Isis on se paikka, johon se kuuluu eikä se kuulu mihinkään täällä. Että se on yksin.

Somessa kaverit Syyriasta esittelee, kattokaa mä olen täällä kuningas, meillä on kaikki. Jotkut sanoo vau, hyvä broidi. Värvärit katsoo, kuka on kommentoinut näin ja menee puhumaan hänelle.


Näitä värväreitä on paljon. Ne ovat vanhempia miehiä. Meidän kulttuurissa kunnioitetaan vanhempia ihmisiä. Ne saattaa asua Suomessa tai on käymässä Suomessa.

Mies seuraa sua, milloin on hetki että sun kanssa voisi puhua. Julkisessa liikenteessä, busseissa, tapahtumissa, moskeijassakin. Missä vaan. Olet sen kohde.

Kesälomalla houkuttelu on helpompaa, kun on pitkät päivät eikä ole toimintaa. Ei koulua tai töitä, ja esimerkiksi ramadanin aikaan kaikki on paastossa. Talvella on vaikeampaa, kun ollaan sisällä.

Jos poika on vielä tehnyt jotain laitonta, tällainen nuori on helppo saada väärään suuntaan.

Mä menen aamulla töihin, illalla salille, yöllä olen väsynyt. Ei mulla ole koskaan aikaa miettiä, että menisin tekemään pahoja juttuja.

Jos mullakin menisi huonommin, ne värvärit haluaisi mut. Tietenkin! Mutta ei mua saada.


Kaikki lähtee kielestä. Mä pyysin päästä normaaliluokkaan, jotta opin suomea. Yritin olla suomalaisten kanssa tekemisissä, se auttoi.

Mamuluokka on huono idea. Jos ollaan samassa luokassa koko ajan, asutaan samassa paikassa, ei koskaan opi. Sitten ei tietenkään pääse lukioon eikä amikseen.


Bussissa mietin kerran, että olis ystävällistä antaa rouvalle paikka, mutta hän ei halunnut istua siihen, missä nekru istui. Joka päivä ulkona kuulee rasismia. Se tuo pahan olon. Tosi inhottavaa kuulla semmoista.

Perhe ajattelee vieläkin, että olen ihan lapsi. Ne soittaa joka päivä, olenko syönyt, käynyt koulussa, nukunko tarpeeksi. Vaikken ole nähnyt niitä viiteen vuoteen. Mutta ne tietää, että meillä on täällä tulevaisuus. Somaliassa oli kuitenkin pelko, että mulle tapahtuisi jotain.

Ehkä jonain päivänä voisin mennä kehittämään Somalian apteekkeja. Siellä olisi tarvetta.

Näitä nuoria, jotka miettii lähtöä, on varmaan 100. Mä sanon niille, että aloittakaa alusta, opiskelkaa jotain, on vielä aikaa. Me ollaan vielä nuoria.

Nuorille pitäisi antaa tekemistä. Saisi asunnon. Olisi tunne että kuuluu johonkin.


Juttua varten on haastateltu Habat Wardheren lisäksi muita perheettömiä poikia ja muun muassa Kehitä ja Arvosta ry:tä, joka tekee radikalisoitumisen vastaista työtä maahanmuuttaja­nuorten parissa. Aiheesta lisää A-studiossa keskiviikkona 17. kesäkuuta klo 21.05.