HS: Koulujen eriytyminen ei johdu maahanmuutosta

Helsingin Sanomat:

Anna-Leena Riitaoja: Koulujen eriytyminen ei johdu maahanmuutosta

Ongelman juuret löytyvät suomalaisen yhteiskunnan eriarvoisuutta luovista rakenteista.

Syksyn mittaan on uutisoitu näyttävästi helsinkiläiskoulujen eriytymisestä ja kantaväestön paon uhasta. Uutisissa on keskitytty niin sanottujen maahanmuuttajakoulujen ongelmiin. Päällimmäiseksi on jäänyt käsitys, jonka mukaan huono kehitys etenee meillä yhtä vääjäämättömästi kuin ulkomailla on tapahtunut.

Uutisointia seuranneessa keskustelussa kehityksen uhriksi on usein katsottu kantaväestö, jonka mahdollisuudeksi jää pelastautua uhkaavalta vaaralta. Vähemmälle huomiolle keskusteluissa on jäänyt se, että vanhemmilla on edelleen merkittävin vaikutus lapsensa koulumenestykseen – ei naapureilla tai koululla.

Huolestuttavinta on se, ettei koulujen eriytymisen taustalla vaikuttavaa koulujen erikoistumista, kilpailua ja kouluvalintoja korostavaa uusliberalistista koulutuspolitiikkaa ole juuri kyseenalaistettu, vaikkei se suinkaan toimi kaikkien kantasuomalaistenkaan lasten onnelana vaan tuo monille turhia paineita ja pettymyksiä.

Nykykeskustelussa ongelmien syynä pidetään maahanmuuttajia ja kouluja sen sijaan, että tarkasteltaisiin kriittisesti eriarvoisuutta luovia yhteiskunnallisia rakenteita. Koulujen eriytymisen ongelmista on toki syytä puhua. On kuitenkin yksioikoista väittää, että menneiden vuosikymmenten asuntopolitiikan sekä myöhäisemmän, uusliberalistisen koulutuspolitiikan seuraukset korjattaisiin maahanmuuton estämisellä. Ongelman juuret löytyvät suomalaisen yhteiskunnan rakenteista.

Asuinalueiden sosioekonominen eriytyminen on paljolti seurausta viime vuosikymmenten lähiörakentamisesta sekä 1990-luvun alun lamasta. Vaikka tilannetta on pyritty parantamaan sosiaalisen sekoittamisen politiikalla, sosiaalisen asuntotuotannon keskittäminen heijastuu nykytilanteeseen.

Etnistä eriytymistä taas ruokkii maahanmuuttajien syrjintä niin asunto- kuin työmarkkinoilla. Niiden etnisten ja uskonnollisten ryhmien, joihin suomalaiset suhtautuvat kaikkein kielteisimmin, on hyvästä koulutuksestaan huolimatta vaikea saada asuntoa yksityisiltä markkinoilta vuokranantajien ja naapuruston kielteisten asenteiden sekä taloudellisen tilanteensa takia.

Vaihtoehdoksi jäävät sosiaalisesti tuetut, tietyille asuinalueille keskittyneet vuokra-asunnot. Seurauksena on maahanmuuttajataustaisten asukkaiden keskittyminen tietyille alueille, vaikka he toivovat itselleen ja lapsilleen kulttuurisesti tasapainoista, vuorovaikutteista ja turvallista asuinympäristöä.

Valinnanvapauden lisääntyessä ja koulujen profiloituessa koulujen välinen eriarvoisuus väistämättä lisääntyy ja sosioekonomiset erot kasvavat. Ruotsissa, missä koulujen profiloituminen ja valinnanvapaus on viety huomattavasti pidemmälle, onkin jo esitetty järjestelmän purkamista.

"Maahanmuuttajakouluista" puhuttaessa on tärkeää pitää erillään sosioekonomisen huono-osaisuuden luomat ongelmat ja kulttuurien kohtaaminen. Jälkimmäisessä on sekä onnistumisen että epäonnistumisen mahdollisuudet. Kun valtakulttuurin sisäistenkin etnisten, kielellisten, uskonnollisten sekä sukupuoleen ja sosioekonomiseen taustaan liittyvien erojen käsittelyä vasta harjoitellaan, uudempi moninaisuus nähdään helposti ongelmana.

Paljon enemmän tarvittaisiin keskustelua, jossa yhdessä etsitään nykyaikaan sopivaa yhteisyyttä ja toisaalta monia tapoja olla suomalainen. Tällöin ei ajauduttaisi äärimmäisestä suvaitsevaisuudesta tiukkaan maassa maan tavalla -ajatteluun, jonka tarjoamaan muottiin edes osa kantasuomalaisista ei tunne sopivansa.

Yksikulttuurisen perinteen valossa on ymmärrettävää, etteivät kasvattajat osaa toimia vaihtelevassa kasvatusympäristössä kovin hyvin. Tarve täydennyskoulutukseen ja opettajien peruskoulutuksen muuttamiseen on suuri.

Koulu ja kasvattajat toimivat paitsi oman historiansa ja taitojensa myös kulloisenkin yhteiskunnallisen tilanteen ehdoilla. Koulun yhteiskunnallinen arvostus ja sille annettava tuki ovat kytköksissä toisiinsa. Viime vuosien koulutragediat kertovat paitsi nuorten laajemmasta pahoinvoinnista myös koulujen voimavarojen puutteesta.

Kaukonäköistä olisi taata kaikille kouluille riittävät resurssit pieniin ryhmäkokoihin ja koulutettuihin opettajiin, taloustilanteesta riippumatta. Erityistuella voidaan paikata tehtyjä virheitä. Ongelman juuret lähtevät kuitenkin kauempaa: koulutuspolitiikasta ja koulujen heikosta asemasta yhteiskunnallisessa rahanjaossa.

Monessa sosioekonomisesti heikommalla asuinalueella sijaitsevassa koulussa tehdään taitavaa kasvatustyötä, jolla on pystytty vaikuttamaan myönteisesti koulunkäyntiin ja oppilaiden tulevaisuuteen. Kun koululla on toivoa, kehityksen suuntaa on mahdollista muuttaa.

Ruotsista löytyy esimerkkejä, kuinka koulun ja samalla asuinalueen kehityskulku saadaan käännettyä alueellisella yhteistyöllä ja resurssien yhdistämisellä. Helsingissäkin on tapauksia, joissa alueellinen yhteistyö on parantanut koulun toimintaa ja työrauhaa sekä lisännyt perheiden tyytyväisyyttä ja koulun suosiota.

Erityisesti asunto- ja koulutuspolitiikasta vastaavilla poliittisilla päättäjillä ja virkamiehillä on mahdollisuus muuttaa tilannetta. He ja media vaikuttavat myös julkiseen ilmapiiriin ja keskustelun monipuolisuuteen. Vaikutusvaltaa on myös niillä perheillä, joilla etniseen taustaan katsomatta on mahdollisuus valita oma asuinalueensa ja lastensa koulu. Jokainen voi arjessaan estää eriarvoisuuden lisääntymistä.

Anna-Leena Riitaoja

Kirjoittaja valmistelee väitöskirjaa kulttuurienvälisestä kasvatuksesta ja yhdenvertaisuudesta helsinkiläisissä peruskouluissa.