Maahanmuutosta on tullut kansallinen puheenaihe. Helsingin ylipormestari Jussi Pajusen mukaan maahanmuutto ei ole Suomelle kummoinenkaan haaste. Sen sijaan pääkaupunkiseudulle se on kohtalon kysymys.
RAPORTTI. Tilastokeskuksen tiedotteen mukaan vuonna 2005 Suomeen muutti ”ennätysmäärä” maahanmuuttajia. Täsmälleen samaa sanontaa Tilastokeskus käyttää myös vuosien 2006, 2007 ja 2008 tilastoista. Vuoden 2009 tilaston otsikon voinee arvata.
Tuossa tilastossa on kiteytettynä suomalaisen maahanmuuton lähihistoria. Pitkään sulkeutunut maa kohtaa nyt ilmiön, johon se on huonosti valmistautunut. Kokoomuksen eduskuntaryhmä julkaisi alkuviikolla teemasta raportin, joka painottaa maahanmuuttajien kotouttamiseen liittyviä ongelmia.
– Pääkaupunkiseudulle maahanmuutto, eikä väestön ikääntyminen on tämän hetken suurin väestöpoliittinen haaste, arvioi ylipormestari Pajunen.
Hänen mukaansa vuonna 1990 Helsingin väestöstä vain kaksi prosenttia oli maahanmuuttajia, nyt heitä on 10 prosenttia ja kymmenen vuoden päästä jo joka viides ehkä jopa joka neljäs helsinkiläinen on maahanmuuttajataustainen.
– Helsingin väestön kasvu vajaasta puolesta miljoonasta 570 000 voidaan selittää lähes kokonaan maahanmuutolla, Pajunen valisti kokoomuksen maahanmuutosta järjestämässä seminaarissa.
Tämä on jäänyt huomaamatta, koska moni Helsinkiin saapuva maahanmuuttaja tulee pohjoisesta.
Pako pohjoisesta
Pakolaiskeskukset ja maahanmuuttajat herättävät suuria tunteita pienillä paikkakunnilla. Tämä ei ole jäänyt huomaamatta oleskeluluvan saaneilta maahanmuuttajilta, siksi he muuttavat pääkaupunkiseudulle, Turkuun ja Tampereelle.
Noin 80 prosenttia maahanmuuttajaväestöstä on keskittynyt näille kolmelle alueelle.
– Maahanmuutto ei siten ole valtakunnan kannalta homogeeninen asia, ylipormestari muistuttaa.
Tämä on yksi niistä ongelmista, joita kansanedustaja Arto Satosen (kok.) työstämä Realismia turvapaikkapolitiikkaan, resursseja kotouttamiseen -raportti yrittää lievittää.
Satonen pitää ensiarvoisen tärkeänä, että maahanmuuttopolitiikassa rajallisia resursseja käytetään järkevästi.
– Jos turvapaikan hakijoiden ja saajien määrää voidaan karsia, se tarkoittaa, että turvapaikan saaneiden liittämiseen osaksi suomalaista yhteiskuntaa voidaan uhrata enemmän aikaa ja rahaa, hän kiteyttää.
Lapset kärsivät
Tuoreen selvityksen mukaan Suomen tarjoama toimeentulotuki on EU-maiden korkein. Se voi toimia houkuttimena monille hakijoille. Erityisenä ongelmana maahanmuutossa ovat nk. ankkurilapset eli alaikäiset turvapaikanhakijat, joiden perheet seuraavat hakijaa, kun tämä on saanut turvapaikan.
– Tämä on kova kysymys, voiko tällaisen lapsen lähettää takaisin, pohti kansanedustaja Ben Zyskowicz (kok.).
Zyskowiczin mielestä kysymyksen voi esittää toisinkin päin: Onko lapsen etu, että hänet annetaan salakuljettajien huostaan matkaamaan maailman ääriin?
– Kuinka moni lapsi katoaa matkalla? Jos vanhempien kovaan hintaan lähettämä lapsi palaa heille takaisin kuukauden päästä, koko touhu loppuisi muutaman tapauksen jälkeen.
Raportissa esitetäänkin perheitä yhdistettäväksi ensi sijassa siten, että lapsi palautetaan vanhemmille, eikä nykykäytännön mukaisesti, jonka mukaan vanhemmat ja muut sukulaiset tuodaan Suomeen.
Tarvitseeko maahanmuuttaja työtä?
SISÄPIIRI. – Jos työtä ei ole, ei kotouttaminen onnistu, kiteytti ylipormestari Jussi Pajunen (kok.) maahanmuuttopolitiikan perushaasteen.
Hän totesi, että pääkaupunkiseudulla maahanmuuttajien työttömyys on kaksi ja puolikertaista kantaväestöön verrattuna.
Samaan johtopäätökseen tulee myös kansanedustaja Arto Satonen (kok.) asiaa käsittelevässä raportissaan. Näkemystä tukevat myös lähes kaikki lukuisista maahanmuuton ympärillä toimivista viranomaisista ja kansalaisjärjestöistä.
Maahanmuuttoasioiden parissa pitkään työskennelleen Rebwar Karimin omakohtaiset kokemukset toivat hänen kokoomuksen maahanmuuttoraportista esittämiin kommentteihin yllättäviä näkemyksiä.
Eliitti ei tarvitse työtä
– Maahanmuuttajien sisällä on kaksi eliittiä, toinen haluaa integroitua suomalaiseen yhteiskuntaan ja toinen haluaa pysyä siitä erillään.
Kantaväestön piirissä työttömän näkeminen osana eliittiä on vierasta, sillä työn puute samaistetaan voimakkaasti syrjäytymiseen. Maahanmuuttajayhteisöissä pätevät kuitenkin toisenlaiset totuudet.
– Monet maahanmuuttajat tulevat täysin erilaisesta, paljon yhteisöllisemmistä kulttuureista, Karimi muistuttaa.
Kaikille työ ei ole omanarvontunnon mittari. Jos uusi emämaa tarjoaa riittävän sosiaalisen verkoston oman yhteisön sisällä ja suomalainen yhteiskunta erilaisten avustusten kautta takaa ruoan pöytään, voi työtön henkilö olla suljetussa piirissään vaikutusvaltainen yksilö.
– Hänellä ei tällöin ole juurikaan tarvetta saada kontaktia ympäröivään yhteiskuntaan.
Yksi tästä seuraava lieveilmiö on lähettää oma lapsi takaisin vanhempien synnyinmaahan, jotta vesseli ei sisäistäisi suomalaisia arvoja. Näin toimi myös Suomen islamilaisen yhdyskunnan imaami Khodr Chehab, vaikka omaakin Suomen kansalaisuuden.
Ratkaisu ei ole ongelma
Yhtenä ongelmana on, että Suomessa moni viranomaistoimi edesauttaa näitä yhteisöjä elämään erillään, sen sijaan, että keskityttäisiin auttamaan integroinnissa onnistuneita vetämään mukanaan yhteisöstään muitakin valtavirtaan.
Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan palvelut on rakennettu tarjoamaan apua ongelmiin, ei tukemaan ja vahvistamaan yhteiskunnan kannalta toivottua ja tervettä käyttäytymistä. Työllistetty ja kielitaitoinen maahanmuuttaja ei ole ongelma, joten hän ei ole viranomaisten mielenkiinnon kohde.
– Kun maahanmuuttajayhteisö ryhtyy vaatimaan moskeijaa vaikkapa Tikkurilaan, voidaan kysyä, onko se moskeijan puute yhteisön pahin ongelma?
Vastaus Karimin kysymykseen on silmiä avaava: Voi hyvinkin olla, jos aikomuksena ei ole tulla osaksi valtavirtaa, vaan rakentaa oma erillinen yhteisö.
____________________________________________________________
Pääkirjoitus: Suomesta on tehtävä ystävällinen portinvartija
Helsingin Kirkkopuiston – joka myös Ruttopuistona tunnetaan – portissa on muistolaatta vuoden 1710 ruttoepidemian uhreille. Laattaa muistuttaa, että vitsaus oli ”ulkoa tullut”.
Muistomerkki kiteyttää suomalaisen ulkomaalaispolitiikan EU-jäsenyyttä edeltävän historian. Tuolloin politiikan ydin oli lähinnä kurinpidollinen, ulkomaalaiset nähtiin jonkinlaisena uhkana, jolta kantaväestöä suojattiin.
Nyt meillä puhaltavat toiset tuulet. Muutos näkyy taas kerran symboleissa: Ulkomaalaisvirasto on vaihtanut nimensä Maahanmuuttovirastoksi. Pyrkimykset torjua vieraat vaikutteet ovat muuttuneet haluksi houkutella niitä.
Kokoomuksen eduskuntaryhmän julkaisema Realismia turvapaikanhakemiseen, resursseja kotouttamiseen -raportti kiteyttää Suomen tämän hetken tilanteen. Yhtäältä Suomi kärsii turvapaikkapolitiikasta, josta on muutamassa vuodessa tullut kansainvälisten keinottelijoiden maalitaulu, toisaalta maa tarvitsee ulkomaisia käsiä ja aivoja säilyttääkseen elinvoimansa ja toimintakykynsä.
Näiden kahden vaikean ongelman yhteensovittaminen on puolueille vaikeaa. Jos korostaa ensimmäistä tulee helposti kansanedustaja Ben Zyskowiczin (kok.) sanoin leimattua ”sydämettömäksi,” jos taas korostaa jälkimmäistä, herää epäilys joko sinisilmäisyydestä tai kantaväestön ongelmien vähättelystä.
Kokoomuksen eduskuntaryhmän raportti osoittaa, että vaikka ongelmalla on kaksi puolta, ne löytyvät samalta kolikolta.
Suomen on kiristettävä pakolaispolitiikkaansa. Vain siten meillä riittävät resurssit oikeutettujen pakolaisten ja maahanmuuttajien asianmukaiselle kohtelulle.
Tiukempaa pakolaispolitiikkaa vieroksuvien on syytä muistaa, että ensi kertaa historiansa aikana Suomen on kiristettävä linjaansa, jotta se olisi yhtenevä maailmalaajuisesti humaanina pidetyn pohjoismaisen käytännön kanssa.
Se, jos mikä, kertoo, kuinka paljon asenteet ovat muuttuneet.
Tekstit
