Anna Kontula: Puhe rasismista piilottaa rasismin

Voima: Anna Kontula: Puhe rasismista piilottaa rasismin 24.11.2009

En ole rasisti, mutta... yrittää paikata suomalaisen maahanmuuttokeskustelun aukkoja. Arjesta, mediasta ja lasten kohtaamasta rasismista tehdään teräviä huomioita, Anna Kontula kirjoittaa. Mutta onko kokonaisuus liian kiltti?


En ole rasisti, mutta... -kirjan tekijöiden tavoitteena on ollut "kollektiivinen puheenvuoro asiallisen ja muita ihmisiä kunnioittavan keskustelun puolesta". Kokoelmalla halutaan tuoda esiin sellaisia näkökulmia, jotka ovat jääneet liian vähälle huomiolle tai puuttuneet suomalaisesta maahanmuuttokeskustelusta kokonaan. Kirjoittajakunnassa painottuvat mediatutkijat, mutta tekstejä on pyydetty laajalti maahanmuuttajilta ja heidän arkensa asiantuntijoilta.

Verrattuna aikaisempiin vastaaviin julkaisuihin silmään pisti poliitikkojen ja ulkomaalaiskontrollista vastaavien virkamiesten puuttuminen. Ehkä juuri tästä syystä kirjassa korostuu talouspuheelle kriittinen ja ihmisoikeuksia painottava näkökulma.

Kokoelman toimittajien mukaan median ja päättäjien huomio on jämähtänyt maahanmuuton rajoittamiseen ja Suomen taloudellisiin etuihin. Tämä kansallinen itsekkyyspuhe on tukahduttanut monia tärkeitä aiheita, esimerkiksi työmarkkinoiden rasismin, monikulttuuristen asuinalueiden haasteet ja sen, miten koko ajan monikulttuurisempi nuorten sukupolvi kokee yhteiskuntamme.

Keskustelulle on myös tyypillistä vahva kaksijakoisuus – maahanmuutto nähdään joko uhkana tai rikkautena. Mustavalkoisuuden vuoksi ei ilmiön ristiriitaisia ja ongelmallisia ulottuvuuksia kyetä käsittelemään.

Tällaiselle maahanmuuttokeskustelun tarkastelulle olisikin tarvetta, sillä rasismi on näkyvää ulkomaalaisvastaisuutta syvemmällä. Suvi Keskinen osoittaa tekstissään, miten perussuomalaiset eivät ole muun poliittisen kentän vastakohta, vaan myös muissa puolueissa esiintyy aikaisempaa maahanmuuttokielteisempää puhetta. Niiden sivistynyt ja piilotettu rasismi vaikuttaa yleiseen keskusteluilmapiiriin ja tekee Halla-ahon kaltaisista ilmiöistä mahdollisia. Mikko Lehtonen jopa epäilee, että koko yhteiskunta välttelee tilintekoa rasismin kanssa.

Pidän siitä, että akateeminen yhteisö on kiinnostunut tuottamaan myös yhteiskunnallisesti kantaaottavia tekstejä. Lupauksensa mukaan kirja nostaa esille monia tärkeitä ja uusiakin näkökulmia; esimerkiksi Karina Horsti kiinnittää huomiota epäpoliittiseksi mielletyn kirkon vahvaan ja radikaaliin rooliin turvapaikanhakijoiden puolustajana ja kritisoi toisaalla median taipumusta nostaa esiin yksittäistapauksia mutta sivuuttaa järjestelmän rakenteellisen epäkohdat.

Kiinnostavia olivat myös Husein Muhammedin listaus maahanmuuttokeskustelussa toistuvista myyteistä sekä Camilla Haaviston ja Ullamaija Kivikurun huomio siitä, miten teksteissään kantasuomalaisena pysynyt lehdistö antaa silti kuvakielessään luontevaa tilaa monikulttuurisuudelle.

Kaiken kaikkiaan kirja kyseenalaistaa varovaisemmin kuin mihin olisi aineksia. Tekstit rajautuivat tiukasti Suomeen, sen viralliseen maailmaan ja tänne muuttaneisiin ihmisiin. Esimerkiksi väliaikaisesti maassa vierailevia keikkatyöläisiä tai muita erityisen haavoittuvassa asemassa olevia siirtolaisryhmiä ei käsitellä ja tänne tulevien ihmisten lähtöolosuhteitakin pohditaan vain yhdessä kirjoituksessa.

Voidaan myös miettiä, onko artikkelikokoelma paras muoto halutun viestin välittämiseksi. Kirjoittajien erilaiset taustat synnyttävät monipuolisen tekstiryppään, mutta estävät teemojen kehittämisen pidemmälle. Seurauksena on kiltti ja helppo kokonaisuus, jossa tuttuun tapaan keskustellaan keskustelusta ja kritisoidaan kritiikkiä, mutta itse ilmiöt jäävät taka-alalle liian laajoina ja kiusallisina.

Kapeudestaan huolimatta kirja liikuttaa maahanmuuttokeskustelua taas yhden pykälän eteenpäin. Toivoa herättää etenkin sen painotus niihin lapsiin, jotka ovat syntymästään tai varhaislapsuudestaan lähtien asuneet Suomessa, mutta törmäävät jatkuvasti rasismiin ja kohtuuttomiin ristiriitoihin. Kaisla Löyttyjärvi tiivistää oleellisen:

"Se vain on niinkin yksinkertaista, että meidän aikuisten, kasvattajien, täytyy kyetä nauramaan itsellemme, erehtymään kaatumatta, kuuntelemaan nuoria pienentymättä itse. Meidän pelkomme imeytyy lapsiimme ja nuoriimme tehden tuhoa heidän avoimuudelleen. Sitä sitten yritämme korjailla tunnontuskissamme kokouksissa miljardeilla sanoilla ja biteillä, ja selittelemällä, kuinka kaikki on niin uutta, että tässä tarvitaan paljon miettimistä ja strategioita ja siksi on parasta pysyä sisällä ja katsoa ikkunasta sitä muutosta, joka on jo ovella."

Suvi Keskinen, Anna Rastas & Salla Tuori (toim.) En ole rasisti, mutta... Maahanmuutosta, monikulttuurisuudesta ja kritiikistä. Vastapaino & Nuorisotutkimusverkosto, Tampere 2009.