HBL: Haastattelu: Salonkikelpoinen rasismi ja iso jytky

HBL: Intervju: Rumsren rasism och den stora skrällen 5.1.2011

Marianne Lydén halusi ymmärtää, mitä tapahtui, kuin perussuomalaiset saivat keväällä jättivoittonsa, "ison jytkyn". Hän kirjoitti kirjan vuosikymmenistä, jolloin rasismista tuli suomalaisessa politiikassa salonkikelpoista.

- Kirjoitin kirjan voidakseni tehdä jotain turhautumiselle, jota tunsin ennen kevään eduskuntavaaleja ja niiden tuloksen jälkeen. Me toimittajat olimme ajaneet Soinin ja muukalaisvihamielisyyden asiaa, joskus täysin tiedostamatta - mutta jos emme olisi kirjoittaneet hänestä, emme olisi hoitaneet työtämme. Perussuomalaisten gallupmenestys oli jotain sensaatiomaista - ja samanaikaisesti siitä kirjoittamalla me autoimme tekemään heistä isompia, sanoo Marianne Lydén, HBL:n poliittinen toimittaja.

Muutaman viikon päästä ilmestyy hänen kirjansa, reilun kolmen kuukauden vuorotteluvapaan hedelmä, nimeltään En ole rasisti. Haluan vain saada muukalaisvihamielisiä ääniä.

Julkisuudesta puheen ollen, hän myöntää Liisa Jaakonsaaren (SDP) olleen osittain oikeassa - Jaakonsaari huomautti jossain vaiheessa, että tiedotusvälineet käsittelevät Timo Soinia kuin isoa vauvaa, josta ei ole oikein muuta sanottavaa kuin "oijoi, kuinka hän kasvaa!"

Mutta terävin kritiikki Lydénin kirjassa kohdistetaan joka tapauksessa kolmeen suureen puolueeseen, keskustaan, kokoomukseen ja sosialidemokraatteihin, jotka kaikki halusivat vaalien edellä peesata perussuomalaisia tietyssä kysymyksessä: muukalaisvihamielisyydessä.

- Yhtäkkiä yksi ja toinen halusi profiloitua rohkeaksi sanomalla, että "meidän on ymmärrettävä, että kansa on vihaista" ja "meidän on uskallettava puhua ongelmista". Mutta siinä vaiheessa ei ollut enää ketään estämässä kaikkea, joka oli saatu sanoa ja sanottiin kaikilla foorumeilla, tiedotusvälineissä ja eduskunnassa. Täysin rasistisista lausunnoista pakolaisista, maahanmuuttajista ja vähemmistöistä oli jo tullut kokonaan salonkikelpoisia. Tuolloin olisi ollut paljon rohkeampaa yrittää puolustaa puolustuskyvyttömiä! Sen sijaan syntyi hyvin epämiellyttävä kilpailu siitä, kuka onnistuu asettumaan lähimmäksi perussuomalaisia maahanmuuttokysymyksissä. Uskottiin, että siellä suunnalla on ääniä kalasteltaviksi. Ja tokihan muukalaisvihamielisyydellä saatiin ääniä - perussuomalaisille. Totta kai ihmiset, joilla oli sellaiset mielipiteet, äänestivät aitoa asiaa suurten puolueiden kehnojen kopioiden sijaan.

Kirjassaan Lydén osoittaa sormella etenkin Ben Zyskowiczia (kok), Jutta Urpilaista ja Eero Heinäluomaa (sdp) sekä Paavo Väyrystä (kesk). Zyskowicz kunnostautui huutamalla Astrid Thorsille eduskunnassa ikään kuin maahanmuuttoministeri olisi yksin ollut vastuussa ulkomaalaislaista, jota Zyskowiczin oma puolue oli ollut mukana säätämässä. Jutta Urpilainen sanoi "maassa maan tavalla" ja Eero Heinäluoma otti keväällä 2010 HBL:ssä tiukan kannan työperäiseen maahanmuuttoon ja "vihreään idealismiin".

Pettynyt sosialidemokraatteihin
- Eniten pettynyt ja yllättynyt olen sosialidemokraattien käyttäytymisestä. Eikö heidän toimistossaan ole jäljellä mitään pölyisten periaatejulistusten kansainvälisestä solidaarisuudesta? Ruotsalaisiin sosialidemokraatteihin verrattuna he ovat valinneet maahanmuuttajakysymyksissä täysin toisen linjan.

Mutta kuinka tähän on tultu? Lydenin kolme vuosikymmentä politiikan toimittajana ovat opettaneet hänelle, että asiat harvoin tapahtuvat yhtäkkiä. Useimmiten niillä on pitkät juuret pinnan alla näkymättömissä.
- Kun työskentelin Yleisradiossa, saatoimme ruotsinkielisessä toimituksessa 1990-luvulla herättää hämmästystä sekä kollegoissamme että poliitikoissa kyselemällä muukalaisvihamielisyydestä. "Mitä se on, ei sellaista ole täällä Suomessa" oli vakiovastaus. Kuulen tästä vielä, mutta sanon sen silti: Kun itse kuuluu vähemmistöön, ymmärtää suuremmalla herkkyydellä sellaisia sävyjä, joille turvattu enemmistö on täysin kuuro, sanoo Lydén.

"Käkkäräpäät"
Kirjassaan Lydén valitsee lähtökohdaksi maaseudunpuolueen Sulo Aittoniemen ja hänen uhkansa somalialaisista "käkkäräpäistä" ja "ihmismassoista jotka eivät kuulu tänne". 1990-luvun alussa, kun Neuvostoliitto oli kaatunut, maailmassa oli paljon uusia asioita joihin piti suhtautua, ja maaseudunpuolue veteli viimeisiään. Aittoniemen retoriikka ei johtanut välittömiin pikavoittoihin, ja puolueen kansanedustajia ylistettiin ainoastaan omassa lehdessä Suomen Uutisissa, jossa eräs Timo Soini -niminen nuorimies toimi erikoistoimittajana.

– Olen lukenut vanhoja täysistuntopöytäkirjoja ja sain selville, että Aittoniemen lausunnot todellakin olivat aivan kamalia. Mutta vain harva hyppäsi siihen junaan silloin. Vajaat kaksi vuosikymmentä myöhemmin kaikki näyttää ihan erilaiselta, ja rasistinen retoriikka on ottanut paikkansa poliittisissa instituutioissa ja tiedotusvälineissä.
– Muukalaisvihamielisyyttä ja rasismia on aina ollut jossain, mutta sitä ei ole hyväksytty siten kuin nyt, sanoo Lydén.

Kirjassaan hän muistuttaa myös Soinin ja Jussi Halla-ahon keskinäisestä riippuvuudesta, ja jälkimmäisen suhteesta kansainvälisiin islamofobisiin liikkeisiin kuten Gates of Vienna -verkkosivustoon ja Counter Jihad -liikkeeseen.

– Ilman Halla-ahoa Soini ei olisi saanut kaikkia muukalaisvihamielisiä ääniä. Ja ilman Soinia Halla-aho ei istuisi hallintovaliokunnan puheenjohtajana.

Kuinka valtakoneisto toimii
Kun Marianne Lydéniä pyytää kuvaamaan omia tavoitteita poliittisena journalistina, hän miettii hetken ja sanoo sitten:

- Kuvata yksityiskohtaisesti kuinka valtakoneisto toimii. Ei "paljastaa valta", se on banaalia. Mutta osoittaa prosessit ja mekanismit. Ja tietyllä tavalla se tarkoittaa, että tiedotusvälineiden tehtävä on työskennellä demokratian puolesta, mikä on jotain, minkä keskusta, sosiaalidemokraatit ja kokoomus näyttävät unohtaneen. Heille oli aivan liian pitkään kyse vain kamppailusta siitä, mitkä kaksi puoluetta istuvat hallituksessa ja mikä on oppositiossa. Tämä johti tietynlaiseen ylimielisyyteen. Sitten tulivat gallupit perussuomalaisten räjähdysmäisestä suosiosta ja syntyi ajatus peesata heitä niin likellä kuin mahdollista maahanmuuttokysymyksissä, vaikka heihin kyllä yritettiin pitää etäisyyttä esimerkiksi EU-kysymyksissä.

Kirjassa on myös Astrid Thorsin, Anni Sinnemäen, Elisabeth Rehnin ja Jacob Södermanin haastattelut. (käännös)