Kaarina Hazard: Järjestelmän hyväksikäyttö

Iltalehden blogi/Kaarina Hazard: Järjestelmän hyväksikäyttö 25.3.2010

Helsingin Sanomien mielipidepalstalla julkaistiin maanantaina Jyrki Kataisen monella tavalla kiehtova kirjoitus otsikolla ”Maahanmuutosta on puhuttava ja sallittava myös erilaiset mielipiteet”.

Kirjoitusta voi ehkä luonnehtia avoimen kirjeen kaltaiseksi. Aivan selvää ei ollut, onko avoin kirje osoitettu lehdelle vai Suomen kansalle, puolueen omille äänestäjille vai muille. Lukijalle ei myöskään ole aivan selvää se, ottaako Katainen kantaa lehden pyytämänä vai oliko lehden uutisointi herättänyt Kataisessa halun kommentoida. Selvää on, että äänessä ei ollut valtiovarainministeri, koska allekirjoittanut käytti tittelinään puoluejohtajaa.

Jo ennen juttuun ryhtymistä mesmeroivaa on sen ylöspano. Kataisen teksti on kehystetty kahdella journalistisella elementillä, yläotsikolla ja ingressillä. Omalla yläotsikolla lehti liittää Kataisen kirjoituksen omaan kyselytutkimukseensa, jonka mukaan suomalaisten asenteet maahanmuuttoa kohtaan ovat koventuneet. Ingressin käyttö puolestaan vihjailee, että kirjoitus on lehtijuttu. Näin syntyy kuin vaivihkaa se vaikutelma, että Katainen on kirjoittanut juttunsa lehden leivissä tai sen tilaamana – Katainen ja Helsingin Sanomat käyttävät yhteistä ääntä.

Mielipidekirjoitusten luonteeseen kuuluu se, että kirjoittajalla on lausumastaan asiasta kanta ja usein myös omakohtainen kokemus. Mielipidekirjoituksissa tavataan tuoda esiin epäkohtia ja niille selkeitä, kaupunkilaisjärkisiä ratkaisuja, on aiheena sitten keväiset koirankakat, kiertoliittymäjärjestelyt tai uskonnonopetus.

Kataisen kirjoitus olisi voitu julkaista yliönä, mutta näin ei tehty, koska kirjoituksessa tavoiteltiin mielipidekirjoituksen varmakantaisuutta ja kokemuksellista omakohtaisuutta. Näin siitä huolimatta, ettei tekstissä – poliitikkopuheelle tarkoituksenmukaisesti – lausuttukaan mitään.

Aivan aluksi Katainen ilmoittaa, että suomalaiset haluavat puhua maahanmuutosta, mutta eliitti ei ole halunnut siihen osallistua. Näin hän asettuu näiden kummankin ulkopuolelle: hän ei ole kansan kaltainen huonosti informoitu hurjapää, muttei toisaalta myöskään eliitin kaltainen arka umpimieli.

Alkupuolella tekstiään Katainen puhuttelee itseään poliitikoksi, mutta jatkaessaan tekee hienon retorisen kaksoislutzin, kun hän paimentavalla poljennolla jakaa vastuun huonosta nykytilanteesta poliitikkojen ja median kesken syyttäen asiaintolasta molempia: ”Olemme olleet neuvottomia…, olemme halunneet vaientaa keskustelun…”

Kuvailtuaan surkean nykyhetken ja osavastuullistettuaan viestimet Katainen siirtyy maalaamaan tulevaa: vastedes on sallittava ”erilaiset mielipiteet”. Hämäräksi jää se, kenen nämä erilaiset mielipiteet olisi sallittava ja mihin verrattuna nämä mielipiteet ovat ’erilaisia’.

Loppupuolella kirjoitustaan Katainen ryhdistyy ja alkaa puhua kokoomuksesta. Tässä yhteydessä hän huomauttaa, ettei ”hyvinvointijärjestelmän hyväksikäyttämistä” pidä hyväksyä. Ilmaisu tuntuu tarmokkaalta, mutta tarkemmin ajatellen se on tyhjä, sillä tuskin hyvinvointijärjestelmää voi kukaan muutoin käyttääkään kuin hyväkseen.

Katainen lopettaa kirjoituksensa virkistävään uuteen käsitteeseen ”aito uussuomalainen”. Termi antaa ymmärtää, että aitojen suomalaisten lisäksi on olemassa myös epäaitoja uussuomalaisia.

Ehkä seuraavassa mielipidekirjoituksessa opimme, keitä nämä mahtavat olla.