Kansan Uutiset/Tuula-Liina Varis: Rasismin juuret ja versot

Kansan Uutiset/Tuula-Liina Varis: Rasismin juuret ja versot 28.3.2010

Vuonna 1890 maailmanmatkaaja, puolalaissyntyinen Konrad Korzeniowski pestattiin Brysselissä päälliköksi höyryalukseen, joka liikennöi Kongojoen yläjuoksulla. Hän lähti hyvässä uskossa, mutta perillä häntä odotti painajainen.

Eurooppalaiset, etunenässä Belgian kuningas Leopold olivat vuonna 1876 jaloin päämäärin ”avanneet” Kongon, maapallon viimeisen vielä sivistyksen siunauksesta osattomaksi jääneen kolkan. Kohta pakkotyö oli täydessä vauhdissa. Vuosina 1990–1900 tauteihin, nälkään ja uupumukseen menehtyneitä orjuuden uhreja laskettiin olevan 500 000 joka vuosi.

Mutta kauppakomppaniat satakertaistivat samassa ajassa osakkeidensa arvot.

Mitä Konrad Korzeniowski näki Kongossa?

Vietettyään muutaman päivän Matadissa, valtavan kivilouhoksen kaltaisessa, surkeassa uudisasutuksessa hän osuu paikalle, johon nälän, työn ja tautien riuduttamat ihmiset asettuvat kuolemaan.

”Kuin joukkomurhan uhreina he makaavat rotkon pohjalla harmaassa hämärässä. Näitä varjomaisia ihmisiä ei ilmeisestikään estellä, kun he hiipivät pensaikon suojiin. He ovat nyt vapaita, vapaita kuin ilma, joka ympäröi heitä ja johon he vähä vähältä hajoavat ja katoavat. Vähitellen, niin Marlow kertoo, pimeydestä erottuu muutamien jo tuonpuoleisesta minua katsovien silmien hohde. Kumarrun ja näen käteni vieressä kasvot. Luomet avautuvat hitaasti. Jossain kaukana tyhjän katseen takana näkyy hetken päästä himmeä välähdys, joka kohta taas sammuu. Ja samaan aikaan, kun tuo tuskin poikasta vanhempi ihminen vetää viimeisen hengähdyksensä, kantavat ne, jotka eivät vielä ole lopussa, viidenkymmenen kilon säkeissä elintarvikkeita, työkalulaatikoita, räjähdysaineita, kaikenlaisia varusteita, koneenosia ja osiin purettuja laivanrunkoja halki soiden ja metsien ja poikki auringonpaahteisen ylängön, tai raatavat Palaballavuorella ja M’pozojoen rannalla rakentaen rautatietä, jonka on määrä yhdistää Matadi ja Kongojoen yläjuoksu.”

Konrad Korzeniowski tunnetaan sittemmin kirjailijana nimeltä Joseph Conrad. Hänen kuuluisin teoksensa Pimeyden sydän kertoo Kongosta. Kirja taas oli pohjana elokuvalle Ilmestyskirja. Nyt, vaikka elokuvan tapahtumat sijoittuvatkin Aasiaan.

Yllä oleva sitaatti on W.G. Sebaldin kirjasta Saturnuksen renkaat, jossa Euroopan siirtomaapolitiikkaa Afrikassa käsitellään laajasti juuri Konrad Korzeniowskin vaiheiden kautta.

Kolonialismin historia on yhä kirjoittamatta, mutta tiedetään, että Euroopan synnit ovat veriruskeat kaikilla mantereilla. Syypäitä kansanmurhiin ja silmittömään riistoon eivät ole vain siirtomaavallat. Kaikki Euroopan maat hyötyivät omantunnon kolkuttamatta siirtomaiden riistosta, Suomi mukaan lukien.

Maailman rikkaiden maiden nyt Afrikkaan ja Aasiaan ohjaama kehitysapu on mitätön korvaus satojen vuosien hyväksikäytöstä. Semminkin, kun tiedetään, että kehitysapu monissa maissa, myös Suomessa, on järjestetty pitkälti hyödyttämään suomalaisia itseään niin työpaikkoina kuin liiketoiminnan edistämisenä.

Miljonääri Björn Wahlroos toteaa Suomen Kuvalehdessä, että kehitysapu pitäisi lakkauttaa, koska siihen 50 vuoden aikana ohjatut rahat ovat menneet ”Kankkulan kaivoon”.

Ymmärrän, että pankkiiria rassaavat Kankkulan kaivon tutkimattomat syvyydet. Jos nekin rahat annettaisiin vaikkapa Wahlroosille, Ollilalle ja Liliukselle, ainakin tiedettäisiin, kenelle ne menevät. Jos herrat olisivat eläneet vanhoina hyvinä aikoina, he varmaan olisivat ymmärtäneet ajoissa ostaa Compagnie du Chemin de Fer du Congon osakkeita, joiden arvo vajaassa vuosikymmenessä nousi 320 Belgian frangista 2 850 frangiin.

Tämän päivän suomalaisen rasismin juuret ovat syvällä eurooppalaisessa siirtomaapolitiikassa. Kun emme historiaa tunne, emme sitä tiedä. Voimme omahyväisesti kuvitella olevamme se antava osapuoli, jonka vaaditaan elättävän muualta tulleet pakolaiset ja vielä työntävän vähistä rahoistamme kehitysapua heidän alkuperämailleen. Meidän, jotka emme ikinä ole mitään itse saaneet. Talvisodassakin jäimme yksin.

Tosiasiassa me hyvinvoipien maiden kansalaiset maksamme kehitysavulla, avustusohjelmilla ja pakolaisten vastaanotolla velkaa. Olemattomalla korolla, mitättömin lyhennyserin ja aivan liian pitkällä maksuajalla.

Muukalaisviha ja rasismi nousevat Suomessa pelottavasti. Sen näkee paljaalla silmällä joka aamuisen sanomalehden ääressä.

Masentunein mielin on myönnettävä, että totta, täysin totta: Suomen maahanmuuttopolitiikka on pahasti epäonnistunut.

Valtiovalta on epäonnistunut valistustyössä. Se ei ole huolehtinut siitä, että kansalaiset ymmärtäisivät, mihin kansainvälisen yhteisön jäsenyys sopimuksin Suomea velvoittaa muun muassa turvapaikanhakijoita koskevissa asioissa.

Valtiovalta on epäonnistunut kotouttamispolitiikassa. Se ei ole riittävästi huolehtinut maahanmuuttajien työllistymisestä, opiskelusta, kielitaidosta eikä sosiaalisista verkostoista.

Viranomaiset ovat pahasti epäonnistuneet. Heidän ratkaisunsa maahanmuuttoasioissa viestivät jäykkää byrokraattisuutta ja epähumaaneja asenteita.

Poliitikot ovat pahasti epäonnistuneet. He ovat hedelmöittäneet rasismin maaperää myötäillessään äänten menettämisen pelossa puolueissaan pesivien rasistien kannanottoja. Näin tapahtuu erityisesti oikealla, mutta valitettavasti myös vasemmalla. On häpeä, etteivät kansanedustajat yhtenä rintamana nouse tuomitsemaan maahanmuutosta vastaavan ministerin tappouhkauksia.

Media on pahasti epäonnistunut tiedonvälitystehtävässään. Muukalaisvihamieliset dominoivat mielipidepalstoja. Maahanmuuttajat ovat mediassa esillä kielteisen kautta, ongelmina, harvoin oman elämänsä subjekteina, joilla on puhevalta ja tulkintaetuoikeus omassa asiassaan. Media on osaltaan vastuussa ”mamun” kaltaisista nimittelyistä ja ”maahanmuuttokriittisyyden” kaltaisista eufemismeista, joita käytetään kaunistelemaan rasismia.

Me kaikki, joka iikka, olemme epäonnistuneet, jos sallimme ihmisiä karsinoivan ja syrjivän vihan ilmapiirin levitä maahamme. Pelon ja vihan vallitessa ei kukaan ole turvassa.