HS/Anu Silfverberg: Suojautujat

Helsingin Sanomat/Anu Silfverberg: Suojautujat 26.3.2010

Oho. Yllätyin. Kun tutkija Veronika Honkasalo kirjoitti maahanmuuttotutkijoiden kokemasta häirinnästä Helsingin Sanomissa, alkoi äkkiä tapahtua. Johtavat poliitikot tekivät, mitä olisi pitänyt tehdä jo aikapäivää sitten, eli tuomitsivat rasismin ja väkivallan.

Yllättävää ei ollut se, mitä tapahtui, vaan tapahtumien syy: se, että sanottiin ääneen, miten laajamittaista "maahanmuuttokriitikoiden" harjoittama häirintä on.

Olin luullut, että asia on niin sanotusti kaikkien tiedossa. Ainakin olisi luullut poliitikkojen tietävän, muidenkin kuin Astrid Thorsin. Mutta ehkäpä näin ei ole. Jos mielistelee rasisteja, eivät rasistit hyökkäile.

Toimittajien parissa asiasta on tietysti puhuttu jo pitkään. Osin ilmiötä on yritetty ymmärtää: lama tulee, pahoinvointi lisääntyy. En usko siihen; lama on tekosyy, joka antaa luvan riehua. Rasistit olivat täällä jo ennen lamaa, nyt yleinen ilmapiiri vain sallii täysimittaisen humaltumisen pinnan alla väreilleistä tunteista. Ja siksi sähköposti laulaa yliopistolla, toimituksissa, eduskunnassa.

Aina silloin tällöin herää kysymys, pitäisikö jotain tehdä, kun oma nimi löytyy tappo- tai raiskauslistalta, tai kun omat valokuvat leviävät tuntemattomien ihmisten nettisivuilla. Harkinnan tulos on lähes aina: ei, mitään ei kannata tehdä, koska se vain pahentaa asiaa. Häirikkö ottaisi vain yhden jutun pois mutta omistaisi lopun elämänsä nimeäsi kantavalle jatkokertomukselle.

Tämä on totta, ja sen myöntäminen realismia. Realismi puolestaan on paikoin välttämätöntä, mutta sillä on lieveilmiönsä.

Maahanmuuttotutkijat ovat kuulemma alkaneet välttää julkisuudessa esiintymistä. Toimittaja, poliitikko tai muu julkinen henkilö niin ei voi tehdä. Tästä syystä toimittajien keskuudessa on viime vuosina puolestaan vahvistunut ajatus, että häirinnän kestäminen on osa työtä ja että ammattilainen pystyy olemaan välittämättä. Joka ei kestä pientä nimittelyä, on väärällä alalla.

Ja siltähän se vaikuttaisikin.

Mutta kovuudessa on iso ongelma. Kiusaamisen lisääntyessä kaikkien arvot kovenevat, myös koulunpihan nörttien ja idealistien. He muuttuvat.

Harva pystyy oikeasti lukemaan välinpitämättömästi henkilökohtaista viestiä, jonka ainoa tarkoitus on loukata. Ihminen kehittää suojamekanismeja. Niitä ovat esimerkiksi kyynisyys, tunteiden kieltäminen ja sulkeutuminen.

Ja nythän on näin: toimittaja, joka on välinpitämätön, kyyninen ja kieltää tunteensa, on todella huono toimittaja.

Näistä ominaisuuksista seuraa itseriittoisuutta. Niistä seuraa myös sulkeutuneisuutta, jääräpäisyyttä ja kohdistumatonta ärtymystä. Ne alentavat väistämättä työn laatua.

Jotenkin voisi kuvitella, että sama pätisi poliitikkoihin ja virkamiehiin.