Markus Himanen: Siirtolaiskontrollit työmarkkinoita säätelevänä elementtinä

Vasemmistonuoret/Markus Himanen: Siirtolaiskontrollit työmarkkinoita säätelevänä elementtinä 26.3.2010

Liikkumisen kontrollit ja siirtolaisten työehdot

Sisäministeriössä ollaan tällä hetkellä tyytyväisiä. Suomalaisessa maahanmuuttokeskustelussa on päästy normaalille eurooppalaiselle tasolle: kontrollipolitiikan seurauksien sijaan puhutaan kotoutumisesta ja kustannuksista, turvapaikanhakijatulvista ja kulttuurieroista.

Astrid Thors esiintyy uusnatsien vainoamana humanistimarttyyrinä, vaikka hänen esittämänsä lakimuutokset vähentävät turvapaikanhakijoiden toimeentuloa, vaikeuttavat perheenyhdistämistä ja ylipäätään tiukentavat kontrolleja.

Vastakkainasettelu uusrasismin ja monikulttuurisuuden välillä siirtää ”maahanmuuton ongelmat” yleiselle tasolle ja siirtolaisten itsensä syyksi. Siirtolaisten kokemusten ja siirtolaisuuden yhteiskunnallisen merkityksen sijaan vaahdotaan epämääräisistä uhista tai uhreista. Mitä enemmän kriittistä keskustelua maahanmuutosta vaaditaan, sitä mahdottomammaksi se käy.

Työn rajoilla

Maahanmuuton ongelmien sijaan pitäisi keskustella pääomasta, globaaleista työmarkkinoista ja siirtolaisten halusta parantaa omaa elämäänsä. Rajakontrollit vaikuttavat niiden ihmisten elämään ja mahdollisuuksiin, jotka hakevat viisumia Euroopasta tai harkitsevat pakoon lähtöä kohti Eurooppaa. Ennen kaikkea ne vaikuttavat täällä asuvien siirtolaisten työhön ja yhteiskunnalliseen asemaan. Jos Etelä-Euroopassa siirtolaisten ”laittoman” aseman käyttö riiston välineenä on ilmeistä, niin Suomessa kysymys pyritään palauttamaan yksittäisten työnantajien toimintaan tai viranomaisvalvonnan puutteeseen.

Kaikki ulkomaalaiset oleskelevat Suomessa ehdollisesti. Oleskeluaseman ehdollisuus, tilapäisyys ja epävarmuus tuottavat prekaareja olosuhteita työssä ja työmarkkinoilla. Epävarmuus oleskeluoikeuden suhteen vaikeuttaa omien oikeuksien puolustamista.

Kansalaisuuden tai pysyvän oleskeluluvan saaneen siirtolaisen asema on lain mukaan työ- ja sosiaalioikeuksien suhteen sama kuin kansalaisilla. Prekaarein asema on tietysti niillä, joilla ei ole oleskelulupaa lainkaan eli paperittomilla (esim. hylätyt turvapaikanhakijat tai maahan turisteina tai vierailijoina tuodut ”laittomat” työntekijät). Laittomuus on kuitenkin vain ääriesimerkki. Suomen ulkomaalaislaki ja viranomaiskäytännöt luovat monin eri tavoin epävarmuutta ja riippuvuutta työnantajasta.

Koska Suomeen ei ole mahdollista tulla laillisesti EU:n ulkopuolelta hakemaan töitä, monet Aasiasta tai Itä-Euroopasta tulevat työntekijät ovat erilaisten välitysfirmojen armoilla. Työlupa sitoo oleskeluoikeuden työhön. Jos ulkomaalainen joutuu syystä tai toisesta jättämään työpaikkansa, luvan uusiminen on hankalaa, ellei uutta työpaikka löydy nopeasti samalta ammattialalta. Monet turvapaikanhakijat ovat valmiita ottamaan mitä tahansa työtä vastaan saadakseen työluvan, koska kansainvälistä suojelua on hyvin vaikeaa saada – tai pelkästään, jos haluavat päästä pois syrjäkylän vastaanottokeskuksesta elämään itsenäisesti kaupungissa.

Euroopan unionin alueelle vallitsee työvoiman vapaa liikkuvuus. Silti EU-työntekijöiden epäselvät rajoitukset työttömyysturvan suhteen ovat erityisesti talouskriisin myötä pakottaneet monet laittomiin töihin tai jättäneet asunnottomiksi ja varattomiksi.

Juuri pyrkimys ”hallittuun maahanmuuton” tekee siirtolaisuudesta prekaaria ja heikentää siirtolaisten mahdollisuuksia vaikuttaa työoloihinsa ja -ehtoihinsa. It-yrityksen suoraan rekrytoiman ”huippuosaajan” ja laitonta siivoustyötä tekevän kielteisen päätöksen saaneen turvapaikanhakijan koulutustaso, työkokemus ja kansalaisuus voivat olla täsmälleen samoja – ero heidän yhteiskunnallisessa asemassaan määräytyy suhteessa liikkumisen kontrolleihin.

Kyse ei ole siitä, ovatko rajat auki vai kiinni: tuskin kukaan uskoo enää globalisaation peruuttamiseen. Rajat eivät pidä ihmisiä ulkopuolella, vaan ne luovat näkymättömyyttä, epävarmuutta ja alistumisen pakkoa.

Kenen pitäisi kotoutua ja mihin?

Muutama virheellinen käsitys hankaloittaa siirtolaiskontrollien luonteen ja vaikutusten kritiikkiä. Ensinnäkin viime aikaisessa keskustelussa on vaadittu humanitaarisen ja työperäisen maahanmuuton erottamista toisistaan. Joko siksi että kuvitellaan maahanmuuttajien oikeuksia puolustettavan parhaiten armon termein, tai siksi että halutaan erotella verovaroilla elävät loiset ja ne, joita syytetään suomalaisten työpaikkojen varastamisesta.

On itsestään selvää, että ihmisten paon syyt eivät mahdu pakolaisoikeuden kapeaan määritelmään. Turvapaikkajärjestelmä loputtomine hakuprosesseineen ja sormenjälkirekistereineen tuottaa itsessään paperittomuutta ja prekaarisuutta. Humanitaarisen ja työperäisen maahanmuuton ero ei siten ole liikkumisen syissä: kyse on kahdesta erilaisesta tavasta kontrolloida liikettä ja siten siirtolaisten oleskelua ja asemaa työmarkkinoilla.

Toiseksi keskustelu huoltosuhteesta ja maahanmuuton kustannuksista siirtää kysymykset siirtolaisten työoloista yleiseen vaatimukseen palkkatyössä vietetyn ajan lisäämiseen. Jos ollaan huolissaan kustannuksista, juuri turvapaikanhakijoita kannattaa houkutella lisää ja vähentää heidän karkotuksiaan. Näin saadaan paperitonta työvoimaa, joka ei voi käyttää palveluita ja laskee työvoimakustannuksia.

Globaalin hoivatyön (ja ylipäätän palvelualan) ongelma ei ole sen kalleus tai korkeat kustannukset vaan päinvastoin halpuus: hoivantyön kriisiä on pyritty ratkaisemaan Euroopassa jo pitkään siirtolaisnaisten halvalla työllä. Sama suunta on näkyvissä Suomessakin.

Kolmanneksi pitäisi lopettaa välittömästi jauhaminen kotoutumisesta ja sopeutumista. Nigerialainen siivoja, suomalainen opiskelija ja virolainen raksa luovat elämäänsä suurkaupungissa, joka ei vaadi sopeutumista mihinkään erityiseen paikkaan tai asiaan, vaan kykyä toimia uusissa ja yllättävissä ympäristöissä. Rajakontrollit pakottavat siirtolaiset ”kotoutumaan” globaaliin kapitalismiin, mikä tapahtuu nimenomaan omien kykyjen, epämuodollisten verkostojen ja joustavuuden kautta viranomaisista huolimatta.

”Kotoutumisen ongelmista” puhumisella on samankaltainen funktio maahanmuuttopolitiikassa kuin ”syrjäytymisellä” sosiaalipolitiikassa: yhteiskunnalliset kehityskulut käännetään tietyn ihmisryhmän ominaisuuksiksi ja lisääntyvän kontrollin perusteluiksi.

Liikkuvuuden kriminalisoimisesta siirtolaisten lakko-oikeuden puolustamiseen

Julkisuuteen tulleet tapaukset siirtolaisten alipalkkauksesta ja surkeista työoloista palautetaan yleensä yksittäisten työnantajien väärinkäytöksiin ja puutteelliseen valvontaan. Myös ay-liike, järjestöt ja puolueet hakevat ratkaisua näihin ongelmiin sellaisista käytännöistä, jotka itsessään ovat ongelmien syynä.

Esimerkiksi SAK on pyrkinyt soveltamaan ihmiskaupan käsitettä ylipäätään ulkomaalaisten työntekijöiden hyväksikäyttöön ja harmaan talouden torjuntaan. Ihmiskaupasta puhuminen edistää tällä hetkellä vain siirtolaisuuden kriminalisointia ja sitä kautta lisää siirtolaisten aseman epävarmuutta ja riippuvuutta.

Siirtolaiset ovat aivan yhtä kykeneviä puolustamaan oikeuksiaan kuin muutkin työläiset, jos se olisi mahdollista prekaarin oleskeluaseman puitteissa. Pelkkä työnantajien viranomaisvalvonnan kiristäminen johtaa vain erilaisiin tapoihin tämän valvonnan kiertämiseksi, jos siirtolaisten itsenäisyyteen ei kiinnitetä huomiota. Valvonnan lisääminen on ratkaisuna paitsi epärealistinen, monesti myös vahingollinen siirtolaisille itselleen. Esimerkiksi EU-kansalaiset jäävät työsuhteen päättyessä vaille sosiaaliturvaa ja määräaikaisella luvalla oleskelevat joutuvat usein poistumaan maasta kuten myös paperittomat.

Lait, instituutiot ja käytännöt, jotka lisäävät siirtolaisten itsenäisyyttä kapitalistien ja viranomaisten suhteen ovat kannatettavia. Olisi suojeltava työn sijaan työntekijää ja vaadittava valvonnan sijaan lisää vapautta.

Siirtolaisten liike on sinällään kamppailua köyhyyttä ja poliittista sortoa vastaan. Itse asiassa pako on ollut keskeisimpiä työläisten vastarinnan käytäntöjä ja paon kontrollointi kapitalismin rakentumisen ehto. Siirtolaisuus tulisi siten ymmärtää yhtenä työtaistelun muotona.

Viime kädessä ulkomaalaislaki on laki lakko-oikeuden rajoittamiseksi. Siksi esimerkiksi uutta hallituksen esitystä työlupajärjestelmän uudistamiseksi ja yksinkertaistamiseksi ei pitäisi vastustaa. Tulisi pikemminkin vaatia sen laajentamista siten, että ulkomaalaisella työntekijällä olisi aina mahdollisuus jäädä maahan, vaikka työsuhde todettaisiin laittomaksi tai työnantajan syyllistyneen rikkomuksiin.

Kirjoittaja on Vapaa liikkuvuus -verkoston aktiivi