Helsingin Sanomat, vieraskynä: Jaakko Kuosmanen: Malttia Schengenin purkamiseen 16.7.2012
Vapaa liikkuvuus on Euroopan unionin keskeisimpiä periaatteita. Talouskriisi, euroalueen lisääntyvä työttömyys ja unionin ulkoisten rajojen epävakaus ovat kuitenkin saaneet jäsenvaltiot kyseenalaistamaan liikkumisvapauden kulmakiviä. Schengenin sopimus on useissa EU-maissa yhä suuremmassa epäsuosiossa.
Osassa jäsenvaltioista valtaa pitävät ja sitä tavoittelevat poliitikot ovat äänestäjiä kosiskellessaan sortuneet liioittelemaan liikkumisvapauden mukanaan tuomia ongelmia.
Esimerkiksi Tanskassa viime vuonna käyttöön otettuja rajatarkastuksia perusteltiin sillä, että vapaa liikkuminen rajojen ylitse lisää kansainvälistä rikollisuutta. Esitetyt väitteet osoittautuivat kuitenkin jälkikäteen populistiseksi puheeksi, eikä niille löytynyt yksiselitteistä tilastollista perustaa.
Liikkumisvapautta koskevan kriisin vakavuudesta kertoo se, että EU:n voimavaltioiden, Ranskan ja Saksan, hallinnot ovat alkaneet kritisoida Schengenin sopimusta julkisesti.
Ranskassa kevään presidentinvaalit hävinnyt presidentti Nicolas Sarkozy yritti parantaa asemiaan vaalien lopputaipaleella uhkaamalla, että Ranska saattaa erota Schengenin sopimuksesta, jos EU:n ulkopuolelta tulevaa laitonta maahanmuuttoa ei saada kuriin.
Saksan hallinnossa ollaan EU:n ulkoisten rajojen lisäksi huolissaan siitä, että talousahdingon nujertamasta Kreikasta lähtee liikkeelle maahanmuuttajien massavaellus. Saksan sisäministeri Hans-Peter Friedrich on ajanut rajavalvontaa koskevan päätösvallan siirtämistä takaisin jäsenvaltioille juuri sisäiseen turvallisuuteen vedoten.
Liikkumisvapauden kriisi saavutti tähänastisen huippunsa kesäkuun alussa Luxemburgissa järjestetyssä EU:n jäsenvaltioiden sisäministerien kokouksessa.
Sisäministerit esittivät kokouksessa yksimielisesti, että jokaisen jäsenvaltion on voitava ottaa käyttöön väliaikaiset rajatarkastukset tilanteissa, joissa valtio tulkitsee sisäisen turvallisuutensa olevan uhattuna. EU-maiden tulisi siis saada itsenäisesti päättää liikkumisvapauden rajoituksista.
On totta, että EU:n nykyisessä liikkumisvapautta tukevassa järjestelmässä on puutteita. Unionin ulkoisten rajojen valvonta ei ole yhtenäistä, ja EU:n alueelle tulevat siirtolaiset ja turvapaikanhakijat jakaantuvat epätasaisesti jäsenvaltioiden kesken.
Keskeiseksi kysymykseksi nouseekin, kuinka liikkumisvapauteen liittyviä ongelmia lähdetään ratkaisemaan. Vapaa liikkuvuus on yksi EU:n yhtenäisyyden tärkeimpiä symboleja. Tämän vuoksi sisäministerien Luxemburgissa hahmottelema ratkaisu on merkittävä. Ministerien ehdotus veisi jäsenvaltioita takaisin kohti unionia edeltänyttä vahvan itsenäisyyden aikaa.
Vaikka yleinen mielipide suosii yhä enemmän ongelmien ratkaisua Schengenin sopimuksen purkamisella, päätöksiä ei tulisi tehdä hätiköidysti.
Sopimuksen purkaminen luo lisäuhan jo valmiiksi heikentyneelle unionille. Jos jäsenmaille annetaan lupa rajoittaa liikkumisvapautta oman tahtonsa mukaan, se tarkoittaa käytännössä vahvaa epäluottamuslausetta unionin sisäistä yhteistyötä ja päätöksentekojärjestelmää kohtaan.
Yksipuolisilla rajoitteilla viestitetään, että jäsenvaltioiden ei pidä luottaa yhdessä toimimiseen vaan jokaisen tulee pitää huolta omista asioistaan.
Liikkumisvapauden ongelmia on mahdollista ratkoa ilman unionin sisäisen epäluottamuksen kasvattamista. Ulkoisten rajojen valvontaa voidaan yhdenmukaistaa, viranomaisten tietokantoja kehittää ja oikeusjärjestelmien yhteistyötä tiivistää. Tärkeätä olisi myös unionin laajuisen, kaikille jäsenmaille yhtenäisen turvapaikkajärjestelmän rakentaminen.
Poliittinen populismi syö kuitenkin pohjaa yhdessä tehtäviltä ratkaisuilta. Koko EU:n yhteisten ratkaisujen hyödyistä on tehty paljon tutkimusta, mutta niitä koskeva rakentava keskustelu on syrjäytetty useissa valtioissa vaalipuheilla ja kansallismielisyyteen vetoamalla.
Liikkumisvapauden ongelmia ratkaistaessa olisi kyettävä pysymään populismin yläpuolella. Unionin laajuisten ratkaisujen avulla on mahdollista luoda kustannustehokkaita ja vakaita instituutioita luopumatta vapaasta liikkuvuudesta.
Kirjoittaja on politiikan tutkimuksen tohtori ja tutkija Edinburghin yliopistossa.