Tiedonantaja: Suomalainen äärioikeisto ohjaa maahanmuuttokeskustelua

Tiedonantaja: Suomalainen äärioikeisto ohjaa maahanmuuttokeskustelua 23.11.2012

”Historia ei toista itseään. Yhteiskunta on jatkuvan muutoksen kourissa, ja poliittiset liikkeet oikealta vasemmalle jatkuvan uudistuksen sekä uudelleen asennoitumisen prosessissa. Siksi oikeistolaistumisen uudistamisprosessia on tutkittava ja ymmärrettävä. Äärioikeistolaista poliittista toimintaa ei voida vastustaa ymmärtämättä liikkeen sisäistä dynamiikkaa ja analysoimatta sen myötä- ja vastoinkäymisiä.”

Näin päättelevät Li Andersson, Mikael Brunila ja Dan Koivulaakso marraskuun 1. julkaistussa tietokirjassaan. Kolmikko mietti aluksi pamfletin kirjoitamista aiheesta, mutta päätyi tietokirjaan – eikä syyttä. Tilauksen sille näkee ilmeiseksi, jos on vähääkään seurannut maassamme viime vuosina tapahtunutta äärioikeiston liikehdintää.

Vaikka kirjoittajat ovatkin vasemmistoaktivisteja, teos on silti siis ennen kaikkea tietokirja eikä kannanotto siitä, mitä pitäisi tehdä. Se analysoi maamme äärioikeiston toimintaa sekä tuo julki suomalaisen äärioikeiston eurooppalaiset juuret. Äärioikeistoryhmillä on vahva halu toimia yhteiskunnassa ja politiikassa.

– Yksi tavoite oli avata sitä kenttää. Tukeuduimme työssämme paljon eurooppalaiseen populismin ja fasismin tutkimukseen, Dan Koivulaakso kertoo.

Vaarana äärioikeiston ansaan astuminen

Vaikka kysymys siitä, ovatko perussuomalaiset osa äärioikeistoa, on ongelmallinen, päätyi kolmikko ottamaan kirjassa käsiteltäväkseen tämän puolueen. Se valittiin Li Anderssonin mukaan siksi, koska siellä Suomen Sisun jäsenten mukaan oli heille eniten toimintavapautta.

Suomen Sisu määrittelee itsensä ”moderniksi kansallismieliseksi liikeeksi, jonka pyrkimys on vahvistaa tervettä kansallista ja kulttuurista itsetuntoa”.

Liike eli kultakautensa 1990-luvun lopulla, mutta sillä on yhä noin tuhat jäsentä, se kertoo. Tunnetuimpia jäseniä Suomen Sisussa ovat perussuomalaisten kansanedustajat Jussi Halla-aho ja James Hirvisaari.

– Suomen Sisussa kokoontui alussa monenkirjava joukko erilaisia kansallismielisiä, oikeistoradikaaleja ja uusfasisteja. Pikkuhiljaa se tiivisti kantojaan yhden asian eli maahanmuuton vastustamiseen, Li Andersson taustoittaa. Hänen mukaan muiden poliittisten tahojen tulisi välttää äärioikeiston ansaan astumista eli asioista puhumista sen määrittelemien keskustelunavausten kautta.

Kaikilla on tänä päivänä oltava oma painava mielipiteensä Suomen maahanmuuttopolitiikasta. Tämä liittyy äärioikeiston määrätietoiseen toimintaan. Se on tehnyt järjestelmällistä poliittisen järjestelmän ulkopuolista työtä saadakseen viestinsä läpi. Kielenkäytön manipuloiminen on ollut tärkeä työkalu tavoitteen saavuttamiseksi.

Perussuomalaiset pakotettava keskusteluun

Uudissanasto onkin vakiintunut päivittäisen julkisen keskustelun vakiosanastoksi lähestulkoon huomaamatta. Nykyään voidaan käydä keskustelua sellaisilla sanoilla, joita ei vielä muutama vuosi sitten edes tunnettu: esimerkiksi islamofiili eli islamin rakastaja, mokuttaminen eli monikulttuurisuuden puolesta puhuminen tai hyysäri eli oletettu kaiken suvaitsija ovat vakiinnuttaneet paikkansa.

Suomen äärioikeisto on onnistunut tavoitteessaan tehdä retorinen täyskäännös. Etenkin Suomen Sisu on harjoittanut tietynlaista kielipoliittista peliä: keskustelijat ovat siirtyneet vanhanaikaisesta ”roturealismista” ”maahanmuuttokriittisyyteen”. Näin sisulaiset ovat salakavalasti saaneet vakiinnutettua omia termejään myös julkiseen keskusteluun.

Kirjan jälkisanoissa annetaan pientä neuvoa siihen, miten perussuomalaisiin pitäisi suhtautua:

”Ei aina kannata lähteä mukaan keskustelemaan puolueen valitsemista asioista. Perussuomalaiset pitää pakottaa ottamaan kantaa veropolitiikkaan, leikkauksiin, elinkeinoelämän kehittämiseen sekä hyvinvointipalveluiden järjestämiseen. Oikeistolaistumisessa ei ole ainoastaan olennaista miten eri kysymyksiä käsitellään, vaan ylipäätänsä mitä kysymyksiä käsitellään.”

– Osa vasemmistosta on koettanut monikulttuurisuuskeskustelun sijasta puhua mieluummin vaikkapa ihmisoikeuksista ja työmarkkinapolitiikasta, Andersson sanoo.

Dan Koivulaakso on samoilla linjoilla:

– Siitä, mistä ei voi keskustella, on keskusteltu julkisuudessa jo vuosikausia ja keskustelua käydään äärioikeiston asettamilla ehdoilla. Monikulttuurisuuskeskustelua ei tarvitsisi ylipäätään käydä, sillä monikulttuurisuus terminä on jo sinänsä toteamus asiaintilasta. Mieluummin voitaisiin kuulla ihmisten kokemuksia koetusta syrjinnästä tai eriarvoisuudesta. On käsittämätöntä ajatella, että näin pirstaloituneessa yhteiskunnassa kansakunta olisi ylipäätään suurin ihmisiä selittävä tekijä.

Etenkin perussuomalaiset pitivät maahanmuuttoa esillä. Pidetäänkö sitä syypäänä niihinkin ongelmiin, joihin ne eivät liity?

– Ajatus uhatusta kansakunnasta on osa perussuomalaisten poliittista ideologiaa. Talous- ja sosiaalipoliittisesti Suomessa tuotetaan koko ajan turhautuneisuutta ja tyytymättömyyttä, Andersson muistuttaa. Hän julistautuu konsensuspolitiikan inhoajaksi.

– Silloin kun puolueet näyttäytyvät samanlaisina ja silloin kun puhutaan jargonia aina samalla tavalla, ihmisille tulee tunne siitä, ettei mikään muutu, vaikka vallanpitäjät vaihtuisivat.

Tämä luo pohjaa äärioikeiston kaltaisille liikkeille, joiden polttovoima on viha ja ongelmien ulkoistaminen esimerkiksi maahanmuuttajien syyksi. Keskeinen huomio kirjassa on se, että sisulaiset ja perussuomalaiset ovat pystyneet popularisoimaan tietyt käsitteet, kuten maahanmuuttokritiikin.

– Tällöin myös kokoomuksesta ja demareista sanotaan, että pitää pystyä puhumaan maahanmuutosta kriittisesti ja Jutta Urpilainen voi julistaa ”maassa maan tavalla”. On ammennettu näiden toimijoiden lähtökohtia keskusteluun, Andersson huomauttaa.

Tärkeää onkin näin myös kirjan loppuarvio siitä, että perussuomalaisten suurin saavutus on suomalaisen politiikan ja poliittisen ilmapiirin oikeistolaistaminen.

Uhkana punavihreät kulttuurimarxilaiset

– Jos meillä on kuva äärioikeistosta edelleen ainoastaan juutalaisvastaisena liikkeenä, joka käyttää rotuideologisia sanoja ja ilmaisuja, niin ulkopuolelle jää kokonaan islamofobinen liikehdintä, Li Andersson pohtii.

Tämän perinteisen äärioikeiston rinnalla on tällä vuosikymmenellä aktivoitunut laaja islaminvastainen, eurooppalainen liike, joka näkee islamin ja lännen yhteentörmäyksen vääjäämättömänä, ellei islamismin leviämistä estetä. Vielä 1990-luvulla äärioikeistolaiset tahot puhuivat kansojen välisistä biologisista eroista ja roduista. Nykyisin käytetään hienovaraisempia ilmaisuja. Biologisen rasismin tilalle on tullut kulttuurinen rasismi.

Kirjassa muistutetaan, että esimerkiksi Finnish Defence League, islam-kriittinen järjestö ja osa koko Euroopan kattavaa kansainvälistä DL-liikettä, puolustaa sanavalinnoillaan seksuaalivähemmistöjä tehden näin eroa perinteiseen äärioikeistoon.

Pirstaloituneesta poliittisesta sisällöstä huolimatta äärioikeistolla on yksi yhteinen vihollinen, nimittäin ”kulttuurimarxilaisuus” ja ”punavihreä eliitti”.

Oikeistoliikkeitä yhdistää se, että näiden mielestä vasemmisto teki jonkinlaisen kulttuurivallankumouksen 1960-luvulla ja vasemmistolaiset ovat siitä asti onnistuneet määrittelemään yliopistojen ja mediatalojen kautta sen, miten poliittista keskustelua länsimaissa käydään, kirjoittajat toteavat.

Oikeistoliikeet laskenevat kolmikon kirjan kulttuurivallankumouksen luontevaksi jatkeeksi, ja miksipä eivät. Voihan kirjoittajien vasemmistolaisuuden toisinaan havaita niin rivien väleistä kuin itse riveiltä. Tämä ilmenee marxilaisesta yhteiskuntatutkimuksesta otettujen käsitteiden käyttämisessä.

Tästä esimerkkinä käy teoksen alaotsikossa mainittu tapa käsitellä äärioikeistolaisuutta metapoliittisena – toisin sanoen oikeistolaisittain tulkittuna gramscilaisuutena, politiikan esiasteen eli niin arvojen kuin asioiden luomisena ja vakiinnuttamisena.

Äärioikeisto Suomessa: vastarintamiehiä ja metapolitiikkaa. Into-kustannus 2012. 336 s.