Imatralainen, kolumni: Paakkinen: Ette taidakaan olla täkäläisiä 16.12.2009
Imatralainen liikemies vieraili apartheidin aikaan Afrikassa. Hän meni teatteriin ja otti paikkansa jonon hänniltä. Kohta musta mies edessä totesi imatralaiselle: ”Ette taidakaan olla täkäläisiä. Täkäläisillä on tapana marssia suoraan lippuluukulle”
Hetken tuumattuaan miehemme asteli kassaluukulle ja tilasi paikan permannolle. Ette taidakaan olla täkäläisiä. Täkäläisillä on tapana mennä aina parvelle, ehdotti virkailija. Otetaan parvelle, päätti imatralainen. Hän sai paikan aivan eturivistä.
Kun näytelmä oli mennyt jonkin aikaa, kova pissahätä yllätti liikemiehemme. Hän kysyi valkoiselta vieruskaveriltaan missä mahtoi olla lähin miestenhuone.” Ette taidakaan olla täkäläisiä. Meillä on tapana kusta suoraan alas”, vastasi vieruskaveri.
Imatralainen arvioi tilanteen. Hän ei halunnut tehdä tarpeita housuunsa ja päätti noudattaa paikallista käytäntöä. Kohta musta mies, joka jäi suihkun alle, huusi permannolta: ”Ette taida ollakaan täkäläisiä. Täkäläisillä on tapana lerputtaa niin, että koko rivi kastuu ”
Vieraalle on aina haaste hallita poikkeavat tavat ja uusi kulttuuri. Monesti olen itsekin kokenut, miten tärkeää on perehtyä vieraaseen elämänmuotoon.
Maahamme muuttajat törmäävät väistämättä erilaiseen maahan, tapoihin ja arvoihin. Heidän on opeteltava elämään uudessa ympäristössä. Maassa maan tavalla.
Monikulttuurisuus ei tarkoita, että meidän pitäisi luopua omista perinteistämme kuten koulujen joulujuhlista. Vierailla on oikeus omaan kulttuuriinsa.
Meillä on suhteessa vähemmän ulkomaalaisia kuin joissakin Euroopan maissa. Entä sitten? Kehitämme maatamme omilla ehdoillamme.
Ympärillä on riittävästi varoittavia esimerkkejä mihin hallitsematon maahantulo johtaa. Kannattaa ottaa opiksi.
Liekö missään maassa suhteessa yhtä paljon avustavaa joukkoa kuin meillä? Kunpa vanhusten avuksi saataisiin värvättyä yhtä innokkaita puolestapuhujia kuin nuorten miesten hyysäämiseen.
Ns kotoutus tähtää perusvalmiuksien antamiseen, jotta tulija selviäisi suomalaisessa elämässä. Rahaa käytetään avokätisesti kuten on käynyt ilmi.
Kotoutus on välttämätöntä. Vaarana on, että monet kotoutuvat suoraan sossuluukulle. Olen kuullut esimerkkejä Imatralta, että tarjottu työ ei maistu, kun rahaa voi saada muutenkin.
Surkea taloustilanne vaikeuttaa työllistämistä, joka olisi parasta kotouttamista.
Velvollisuudet ja oikeudet tulee olla tasapainossa ja sopusoinnussa sen kanssa mitä omille kansalaisille tarjotaan. Olemme tarkkoja tästä.
Tänään on entistä vaikeampi nähdä kuinka paljon ulkopuolista työvoimaa tarvitsemme. Satoja tuhansia omia kansalaisia on työttömänä. Työpaikkoja on ajettu alas ja sama kehitys jatkuu.
Jos meille syntyy pysyvä ulkomaalaisten nuorten miesten työtön massa , rasismilta ei voi välttyä. Tämä maa ei voi muodostua monikulttuuriseksi vanhainkodiksi.
Venäläiset ja virolaiset rakentajat paiskivat kesällä töitä Rauhan lomakohteissa. Kilometrin päässä makaili vastaanottokeskuksen ruohikolla toista sataa tummaa nuorta miestä. Merkillinen tilanne.
Tänne tulleet etelän ihmiset ovat suurperheistä ahtaista kaupungeista, joissa elämä sykkii vahvasti. Tuskin monikaan on halukas asettumaan pikkukaupunkiin puhumattakaan autioista kirkonkylistä.
Maaseudulle pitää löytää tekijät ihan muusta suunnasta. Suomen ulkomaalaisväestö pakkaa jatkossakin suurimpiin kaupunkeihin. Ne kansainvälistyvät. Muu maa pitää kiinni perinteisestä paikalliskulttuurista.
Suhtautuminen maahanmuuttajiin vaihtelee meillä kuten muuallakin. Kokomustiin pukeutuneet ja kasvonsa peittävät ihmiset koettelevat tuntojamme.
Koin sen jokin aika sitten Pasilan hämärillä kujilla, joissa näitä haamumaisia nuoria tuli kymmenittäin vastaan. Ei tullut mieleenkään vitsailla, ettette taidakaan olla täkäläisiä. Tuijotin katua. Pelkäsin. Tällaisille tuntemuksille ei voi mitään. Reaktio ei ole vain meille ominainen.
Joulun alla rohkenen toivoa, että vältämme kaikkia loukkaavia tekoja muualta tulleita kohtaan. Asettuminen suomalaiseen yhteiskuntaan on riittävä koettelemus sinänsä. Valtaosa tulijoista on tavallisia ihmisiä siinä kuin mekin.
Juhani Paakkinen