HS: Eurooppa on yhä täynnä raja-aitoja

Helsingin Sanomat: Eurooppa on yhä täynnä raja-aitoja 29.12.2009

Euroopan jako päättyi 20 vuotta sitten, mutta muurit eivät kaatuneet. Ne siirtyivät.
Eurooppa on yhä täynnä raja-aitoja

Euroopassa elää miljoonia siirtolaisia, muslimeja, EU:n itäisten naapurien kansalaisia ja laittomia maahantulijoita meidän keskellämme, mutta silti raja-aitojen takana.

Nuori nainen tuntee nämä kulmat: tuossa on tyttären päiväkoti, tällä pysäkillä hän jää pois, tuo kahvila on hälyisä, tuolla taas saa hyvää Schwarzwaldin kirsikkakakkua.

Tässä kaupungissa hän varttui, ja näissä kortteleissa hän haluaa kasvattaa tytärtään.

Helppoa se ei ole.

"Kadullamme on kaksi päiväkotia, mutta niissä sanottiin, että on täyttä. Kaupungin nuorisovirastosta kuulin kuitenkin myöhemmin, että kummassakin oli paikkoja."

Pinar Karan tytär Asrell ei siis kelvannut.

Minkä muun johtopäätöksen tekisi, kun 27 vuotta pitkä elämä on täynnä vastaavia kokemuksia? Valehdellaan päin naamaa, ja viesti on tämä: Emme halua sinua joukkoomme.

Berliini yhdistää ja jakaa. Täällä kohtaavat Euroopan itä ja länsi, täällä niitä on revitty toisistaan.

Kun kaupungin muuri 20 vuotta sitten murtui, viisaat sanoivat: Euroopan jako on päättynyt.

Saksat yhdistyivät. Euroopan unioni laajeni, yhä useampi halusi joukkoon. Vuonna 1995 Suomi, Ruotsi ja Itävalta. Vuonna 2004 ja 2007 yhteensä 12 uutta jäsenmaata, melkein koko entinen itäblokki.

Euroopan yhdentyminen on kuluneiden 20 vuoden suuri tarina. Mutta meidän keskellämme, keskellä Eurooppaa ja sen laidoilla on yhä muureja, jotka jakavat ihmisiä eri puolille. Yksi raja kulkee siirtolaisten ja etnisten eurooppalaisten välissä. Sen takana Kara elää.

Hänellä on valkoiset rakennekynnet niin kuin Ruotsin prinsessalla Madeleinella, hänellä on meikkiä ja farkut, mies ja lapsi. Hän opiskelee lähihoitajaksi.

Hän syntyi ja kasvoi Berliinissä, hän on Saksan kansalainen ja puhuu täydellistä saksaa.

"Olen saksalainen, mutta sitä tunnustusta en ole saksalaisilta koskaan saanut", hän hymähtää ja lohkaisee palan Schwarzwaldin kakkua, lempikakkuaan.

Muita määritelmiä riittää. Siirtolainen. Toisen polven siirtolainen. Turkkilainen. Saksan-turkkilainen.

Karan vanhemmat tulivat Turkista Saksaan töihin 35 vuotta sitten. Hän tuntee vain siirtolaisperheitä, ei yhtään saksalaisia. Ja koko ajan tulee näitä ikäviä kokemuksia, joissa tuntee olevansa toisen luokan kansalainen.

Odottavien äitien vastaanotolla saksalaisäidit saavat mainoslahjoja, eivät siirtolaisäidit.

Karan miehen työpaikalla yksi sai potkut: Karan mies. Hän oli ainoa, jolla oli siirtolaistausta.

Ja Karan vanhemmat, he ovat karu viesti sopeuttamispoliitikoille: he eivät osaa saksaa vieläkään.

Erityisesti turkkilaisten, Saksan toiseksi suurimman siirtolaisryhmän, sopeutuminen on mennyt penkin alle, ilmeni hiljan tehdystä tutkimuksesta.

"Äiti ja isä ovat kuin lapsiani. Joudun taistelemaan heidän oikeuksiensa puolesta. Heitä on huijattu kaikennäköisessä. Äidille myytiin vakuutus 10 000 euron arvoista peiliä varten. Eihän hänellä ole sellaista kapistusta!"

Mutta Kara pitää kotimaastaan. Hän on oppinut saksalaisilta paljon.

"Tasa-arvo", hän toistaa monta kertaa.

"Ja ettei pidä kävellä päin punaista."

Kara ei palannut niuhottamaan oman korttelin hoitopaikkoihin, vaan otti sen minkä sai. Tässä päiväkodissa, 20 minuutin bussimatkan päässä kotoa, noin 30 lapsen joukossa on neljä etnistä saksalaista. Lopuilla on siirtolaistausta.

Kyllä sen kanssa voi elää. Tärkeintä on koulu. Berliinissä on tapahtunut se, mistä EU:kin on huolestui tänä syksynä: siirtolaislasten täyttämien koulujen kriisiytyminen. Joissakin kouluissa 80 prosentilla oppilaista on siirtolaistausta. Kaikki välttelevät niitä.

"Jotkut vanhemmat eivät välitä, oppivatko lapset saksaa, tai onko heillä mitään tapoja. Oppilaat ovat aggressiivisia ja häiritsevät toisten oppimista."

Karat muuttivat kaksi ja puolivuotiaan Asrellin kanssa hyvissä ajoin lähelle koulua, jossa siirtolaislapsia ei juuri ole.

"Minulle on tärkeää, että Asrell saa samat mahdollisuudet kuin saksalaisetkin."



Toisaalla Berliinissä kermankeltainen taksi pysähtyy erään valtaväylän laitaan. Ajajan paikalta nousee ahdistunut mies.

Takapenkillä istuu aina joku, jonka kanssa menee tämän saman inttämiseksi, että miksi tässä eletään niin kuin välissä olisi muuri? Näkymätön linja, joka jakaa muslimeja ja kristittyjä Euroopassa.


Tuncay Serin joutuu puolustamaan itseään, vakaumustaan ja sitä, että haluaa harjoittaa uskontoaan kotimaassaan, Saksassa.

"Meidän puoleltamme ei ole mitään ongelmaa. Ongelmat aiheutetaan toisella puolella", saksanturkkilainen sanoo, ei uhmakkaasti vaan niin kuin ihminen, jota painaa se, ettei ole löytänyt kunnon vastausta.

Etenkin Sveitsin minareettikiellon jälkeen puhetta on piisannut.

Juuri nyt Serin on menossa rukoilemaan. Paikka on Sehitlikin moskeija Neuköllnin kaupunginosassa. Se on kaunis kuin koru.

Joka perjantai parituhatta berliiniläistä kokoontuu tänne perjantairukoukseen.

Serin kuuluu seurakunnan hallitukseen. Hallitustoverilla Mehmet Celikillä on selitys näkymättömään muuriin:
"Kun ensimmäiset turkkilaiset tulivat 1960-luvulla, kaikki uskoivat, että he palaavat takaisin Turkkiin. Siksi he eivät yrittäneet integroitua, eivätkä saksalaiset halunneet heidän integroituvan. Mutta he jäivät, niin kuin minun vanhempani."

Aikaa siis kului ennen kuin ymmärrettiin, että siirtolaiset tarvitsevat tukea tullakseen tasavertaisiksi yhteiskunnan jäseniksi.

Viime vuosina muslimimiehet ovat kuulleet terroristeista väsymykseen asti.

"Näytänkö minä siltä niin kuin voisin sitoa pommeja vyötärölleni?" Celik kysyy.

No ei, tähtisilmäinen mies ei näytä siltä.

"Islam on suvaitsevaisuutta ja demokratiaa. Toivomme, että muurit murtuvat ihmisten sisällä, niin kuin Berliinin muuri murtui."

Sehitlikin seurakunta tekee yhteistyötä läheisen kristillisen seurakunnan kanssa. Puolin ja toisin onnitellaan juhlapyhinä, lapsille ja nuorille järjestetään yhteistoimintaa.

Serinin mieleen juolahtaa:

"Kuulin kerran laulua kirkosta. Lauletaanko kirkossa usein? Miksi ne seisovat tyhjinä?"

Kyllä hän tietää, että Pohjois-Eurooppa on maallistunut, mutta sitä on vaikea ymmärtää.

"Emme me voi sanoa, että menkää kirkkoon", hän pohtii neuvottomana.

Joulukuu on harmaa. Kotinsa parvekkeella seisoo mies, polttaa sätkää. Kasvot riippuvat alakuloisina, vaikka mies on vasta 34-vuotias.

Hänellä ei ole mitään tekemistä Karan perheen tai Neuköllnin muslimien kanssa, mutta myös hänen elämässään täällä Euroopan uuden yhtenäisyyden kiiltokuvakaupungissa kulkee muuri.

Oikeastaan hänellä menee hirveän hyvin.

Vaimo säteilee, 10- ja 14-vuotiaat tyttäret ovat hyvässä koulussa. Sellaisessa, josta saa oppikirjat, kyniä ja jossa on tietokoneita.


Sergej Lukašov ja Liliia Lukašova ylittivät muurin. He muuttivat Poltavasta Ukrainasta Berliiniin.

"Täällä on kaikki paremmin. Voimme syödä lihaa ja hedelmiä vaikka joka päivä, talvellakin. Saa banaaneja ja mandariineja", Lukašova selittää.

Saksa vähän ontuu, mutta hyvin siitä selvän saa. Lukašovit käyvät kotouttamiskurssia, jolla opetetaan kieltä ja kulttuuria.

Muusikkopariskunta on tsempannut. He soittavat haitaria ja ukrainalaista kielisoitinta banduraa, ja niin kauniisti, että kyyneleet kirpoavat.

Lukašov lähti jo parikymppisenä ansaitsemaan rahaa Saksaan. Siihen aikaan, 1990-luvulla, viisumin sai helposti.

Konservatorion käynyt hanuristi ansaitsi kaduilla ja kapakoissa soitellen parissa kuukaudessa sen, minkä Ukrainassa vuodessa.

2000-luvulla kaikki muuttui, viisumien myöntäminen tyrehtyi.

Rahat eivät riittäneet, vaikka Lukašov teki neljää työtä. Elämiseen meni 300 euroa kuussa, mutta muusikon palkka on 100 euroa.

Lukašov muisti bulgarialaisen isoisänsä. Kesti neljä vuotta saada Bulgarian passi, siis EU-passi.

Neljä kuukautta myöhemmin hän oli Berliinissä. Perhe tuli perässä.

Mutta mikä murhe oikein vetää kasvoja?

Lukašov huokaa. Rosvot ovat ryöstäneet Poltavassa äidin ja mummun viisi kertaa peräjälkeen.

Niin kuin näillä kahdella naisella, 60- ja 90-vuotiailla, olisi jotain varastettavaa.

"Viime kerralla bandiitit veivät koiran vesikipon ja alumiinilistan, joka kehysti ruokapöytää", Lukašov puuskahtaa.

Muuta metallia ei huushollissa enää ollut.

Näkee kuinka Lukašov sattuu. Hän halusi perheelleen, tyttärilleen paremman elämän, mutta kuinka äidin ja mummun käy?

Poliisi ei auta, ellei sille maksa.

Lukašovit suunnittelevat käyvänsä Poltavassa ensi kesänä.

"Jos saamme rahat riittämään. Meitä on neljä henkeä. Se ei ole halpa matka", Lukašova pohtii.

Sitten ovat vielä he, joita ei ole olemassa. Eikä nyt puhuta keijukaisista, vaikka he ovat yhtä huomaamattomia.

EU:n arvion mukaan unionin alueella asuu kahdeksan miljoonaa laitonta siirtolaista, siis yhden pienen jäsenmaan verran väkeä.

Onneksi joillain heistä on kännykät, niin kuin Lucianalla. Hän vastaa puhelimeen Tukholmassa, kotikaupungissaan.

"Minun pitäisi päästä naimisiin, mutta se ei ole helppoa!" latinalaisamerikkalainen nainen huudahtaa.

"Yksi ruotsalaismies haluaisi naida minut, mutta minä en voi! En voi edes suudella häntä! En ole prostituoitu."

Naimakaupat olisivat kuitenkin oikopolku onneen eli oleskelulupaan.


Luciana, 46, on kaukaisen miljoonakaupungin teiniraskauden hedelmä, jonka äiti ja isä hylkäsivät varhain. He ovat jo kuolleet, sen verran Luciana tietää.

Ruotsiin nainen tuli turistiviisumilla velipuolen perässä. Tämä oli maksanut 180 000 kruunua eli 18 000 euroa ruotsalaisnaiselle päästäkseen naimisiin.

Lucianalla ei sellaisia rahoja ole.

"Siihen liittyy sitä paitsi iso riski."

Viranomaiset vahtaavat.

"Jos vastaa kolmen tunnin haastattelussa riittävästi väärin, tarinaa ei uskota, ja joutuu karkotetuksi."

Luciana puhuu välttävää englantia, ja ruotsia vain muutamia sanoja. Hänelle ei kotouttamiskursseja tarjota.

Hän siivoaa vauraan keskiluokan koteja aina kun tilaisuus tarjoutuu.

Hän ei voi vuokrata asuntoa, ei avata pankkitiliä, ei hankkia kirjastokorttia, ei ajaa ajokorttia. Hän ei voi ostaa liikennelaitoksen kuukausikorttia eikä saada nettiliittymää.

Pre paid -kännykän hän saa.

Hän ei saa sosiaalitukea eikä työttömyyskorvausta, hänelle ei kerry eläkettä. Jos joku haluaa hänelle pahaa, hän ei voi kutsua poliisia. Eikä hän voi sairastua, koska hän ei pääse lääkäriin eikä voi ostaa lääkkeitä apteekista.

Hän asuu toisen latinon luona yhdessä Tukholman etäisistä siirtolaislähiöistä ja maksaa vuokraa 6 000 kruunua eli 600 euroa.

Hänen pitäisi saada työsuhde ja pysyä siinä vuosia, sitten kai heltiäisi oleskelulupa. Mutta siivousalalla ei juuri vakipaikkoja ole.

Yksi siivousyhtiö työllistää Lucianaa – tiskin alta. Kerran pomo sanoi: Jos siivoat tämän talon ensi yönä, sinulla on toinen siivoustyö seuraavana päivänä.

Sinä yönä Luciana putosi tuolilta. Kylkiluita katkesi.

Hän ei kaikesta huolimatta halua palata Etelä-Amerikkaan.

"Keskellä kirkasta päivää roistot vievät rahat, miehet kähmivät. Katulapset kulkevat kännissä ja nälkäisinä ympäriinsä. Kaikki on likaista, vesikin. Aina on vatsatauti."

Lucianalla on 11-vuotias tytär, joka jäi avioerossa isälle. Yhteys on katkennut.

On helpompi olla ajattelematta lasta, tai ajatella, että tällä on isän kanssa asiat hyvin.

"Varmaan mies on mennyt uusiin naimisiin, ja tyttärelläni on uusi äiti."

Aina välillä nainen väsyy. Silloin hän suunnittelee: lähden Kanadaan. Tai Hollantiin. Tai.

"Kun minä kuolen, niin menen siihen taivaaseen, missä koirani ovat. Äitini ja isäni kanssa samalle pilvelle en halua."

Lucianan nimi on muutettu.

Kuvateksti:
Saksanturkkilaiset Tuncay Serin (vas.) ja Mehmet Celik ovat Sehitlikin moskeijan hallituksessa. He joutuvat puolustamaan vakaumustaan ja sitä, että he haluavat harjoittaa uskontoaan kotimaassaan, Saksassa.