HS: Maahanmuuttajat ovat edelleen ulkopuolisia

Helsingin Sanomat: Maahanmuuttajat ovat edelleen ulkopuolisia 18.12.2009

Maahanmuuttajien tasa-arvoinen kohtelu on osa laajempaa kysymystä, joka koskee kaikkia kansalaisia.

Suomalainen maahanmuuttokeskustelu on ollut viime vuosina vilkasta, mutta sen ulkopuolelle on jäänyt tärkeitä kysymyksiä. Vuoropuhelu etenee pelottelun ja puolustuspuheenvuorojen välillä.

Keskustelun kannalta olisi tärkeää tiedostaa, että nimenomaan maahanmuuttajat ovat monikulttuurisuuden päätoimijoita, jotka elävät sen haasteiden keskellä. Tulevatko he kuulluksi tasavertaisina kansalaisina, vai onko heidän puheenvuoronsa käytännössä pelkkä muodollisuus?

Suomessa on pidetty merkkinä yhteiskunnan kehittyneisyydestä niin sanottua sosiaalista kansalaisuutta. Siihen liittyvät taloudellinen turvallisuus, yhteenkuuluvuuden tunne sekä mahdollisuus osallistua ja vaikuttaa yhteiskunnassa.

Vahvat sosiaalioikeudet ovat tuoneet hyvinvointia koko kansalle ja edistäneet tasa-arvoa. Sosiaaliturvalla pyritään tuottamaan tasavertainen mahdollisuus etuisuuksiin ja palveluihin kaikille kansalaisille ja samalla poistamaan rakenteellista eriarvoisuutta. Ratkaiseva tekijä tasa-arvon muodostumisessa ovat kuitenkin yhä ansiotulot.

Tässä piilee juuri maahanmuuttajilla vakava tasa-arvo-ongelma. Työmarkkinoiden ulkopuolella tai reuna-alueilla olevat, kuten toistuvasti työmarkkinakoulutuksessa käyvät, ovat vailla ansiosidonnaista sosiaaliturvaa. Heidän sosiaaliturvansa pysyy alhaisella tai jopa minimitasolla. Näin suomalainen yhteiskunta jakautuu eriarvoisiin osiin etnisten rajojen mukaan.

Työn kautta muodostuvat myös väylät yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Tutkimukset ovat osoittaneet, että maahanmuuttajaväestön suuri työttömyys johtuu pitkälti syrjivistä työhönottokäytännöistä eikä työtä hakevan ominaisuuksista. Kyse ei ole välttämättä koulutuksen puutteesta: korkeasti koulutettujen pääsy osaamista vastaaviin työtehtäviin on erityisen vaikeaa.

Monesti työpaikoille on lisäksi kehittynyt verkostoja, jotka eivät aukea ulkopuolisille tai ovat heitä syrjiviä. Valtaväestöön kuuluvilta ulkopuolisilta työnsaanti voi silti onnistua, koska heillä on usein yhteyksiä eri suuntiin.

Syrjivät mekanismit ja käytännöt muodostavat maahanmuuttajataustaisille huomattavan esteen. Vaikka ilmiö on yleinen, sitä pidetään silti yksilön henkilökohtaisena ongelmana eikä laajempana oikeudenmukaisuuskysymyksenä.

Pois sulkemiseen ja syrjintään liittyvät tasa-arvo-ongelmat vaativat erilaisia toimia kuin yhteiskuntaluokkiin liittyvät. Kyse on kansalaisoikeuksista, joiden puuttumista ei voi korvata sosiaaliturvalla: ei puhuta vain talousahdingosta vaan mahdollisuudesta osallistua yhteiskuntaan laajemminkin.

Nykyisellään tilanteeseen ei voi vaikuttaa yksilötason ponnistuksilla. Maahanmuuttajataustaisella ei ole tarvittavia resursseja hakea muutosta oikeusteitse, ja valittamisen sosiaalinen hinta on usein kallis.

Jotta maahanmuuttajat todella olisivat tasa-arvoisia ja voisivat osallistua suomalaisen yhteiskunnan toimintaan, tarvitaan virallista puuttumista syrjintään ja sitä edistäviin käytäntöihin. Kyse ei ole satunnaisista ja harvoista yksittäisistä tilanteista, kuten on tapana väittää. Maahanmuuttajien tasa-arvoinen kohtelu on osa laajempaa kysymystä, joka koskee kaikkia kansalaisia.

Suomessa on kiitettävästi kehittynyt tasa-arvopolitiikka ja -lainsäädäntö, jota on kehuttu kansainväliselläkin tasolla. Paradoksaalisesti tämä tekee maahanmuuttajien aseman vielä hankalammaksi, sillä on syntynyt käsitys, että tarvittavat mekanismit heidän asemansa parantamiseen olisivat olemassa – monesti ne jäävät kuitenkin käytännössä hampaattomiksi.

Tehokkaiden ja toimivien syrjinnänvastaisten mekanismien kehittämisestä olisi hyötyä koko Suomen kansalle, sillä kuka tahansa voi kokea syrjintää. Siirtolaisia runsaasti vastaanottavat maat ovatkin panostaneet tasa-arvoa edistäviin käytäntöihin.

Kyseisissä maissa on havaittu, että yleensä maahanmuuton yhteydessä esiin nousevien epäkohtien asiallisen käsittely ja hoito ei hyödytä pelkästään maahanmuuttajia vaan koskettaa kaikkia kansalaisia.

Julkisten toimien suunnittelussa voitaisiin ottaa mallia maista, joissa on tiedostettu, että työhönotossa syrjintä on rakenteellista eikä satunnaista. Esimerkiksi Kanadassa on otettu käyttöön ohjelma, joka tähtää tasa-arvon toteutumiseen sekä työnhaussa että työhönotossa.

Kanadan käyttämä ohjelma mahdollistaa kilpailun työpaikasta sellaisille varteenotettaville työnhakijoille, jotka olisivat muuten jääneet epäoikeudenmukaisesti syrjään. Tämä saavutetaan pitämällä ensisijaisena työhönottoperusteena hakijan meriittejä.

Alalla, jolla on niukasti vähemmistöjen edustajia, työpaikka voidaan näin ollen ohjata vähemmistön jäsenelle, joka on yhtä pätevä kuin muut hakijat. Siinä mielessä Kanadan malli poikkeaa amerikkalaisten käyttämistä "positiivisesta syrjinnästä" ja yhtäläisten mahdollisuuksien mallista.

Ponnisteluista huolimatta Suomeen on kehittymässä liian kapeita työllistäviä sektoreita, niin sanottuja maahanmuuttaja-ammatteja. Sellaisia ovat esimerkiksi hoitotyö ja julkinen liikenne. Monikulttuurisuusala projekteineen ja organisaatioineen taas tarjoaa maahanmuuttajille vain epävakaita työsuhteita ja ainoastaan valtaväestöön kuuluville mahdollisuuden työuraan.

Suomalaiset työmarkkinat kaipaisivat kipeästi uudenlaista avoimuutta. Kenties oppia voitaisiin ottaa Kanadasta.

Kathleen Valtonen

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston sosiaalityön lehtori.