HS: Liisa Laakso: Maahanmuuttajien tietämys pitää hyödyntää

Helsingin Sanomat, vieraskynä: Liisa Laakso: Maahanmuuttajien tietämys pitää hyödyntää 9.1.2011

Siirtolaisten sopeutuminen ulkopolitiikkaan on saanut maahanmuuttopolitiikassa liian vähän huomiota.

Suomalaisiakin järkyttäneen Tukholman pommi-iskun tekijä oli Englannissa asuva, länsimaiseen yhteiskuntaan ulkonaisesti hyvin sopeutunut irakilainen maahanmuuttaja. Tekonsa syyksi hän ilmoitti Ruotsin osallistumisen islaminvastaiseen sotaan Afganistanissa.

Pommi-isku osoitti, ettei länsimaihin kohdistuvan terrorismin kehtoa suinkaan tarvitse etsiä Afrikan, Lähi-idän tai Aasian hauraista valtioista, vaan se saattaa olla rauhallinen pikkukaupunki Englannissa.

Julkisuudessa on teon jälkeen kerrottu terroriepäilyistä ja toteutuneista iskuista, joissa on ollut mukana Pohjoismaissa asuneita ihmisiä. Vaikka tapauksia on vähän, niihin liittyvä huoli on suuri.

Paraskaan tiedustelujärjestelmä ei pysty ehkäisemään itsemurhaiskuja varmasti. Valvonnan ja tarkkailun lisääminen äärimmilleen myös murentaisi pohjoismaisen yhteiskuntamallin vapauksia ja yhteisvastuun rakenteita.

Suomessakin elää tuhansia ihmisiä, joiden arkipäivään vaikuttaa inhimillinen kärsimys heidän entisissä kotimaissaan. Uutiset sodista, joiden jaloista he itse ovat pelastuneet, välittyvät median, henkilökohtaisten kontaktien ja maailmanlaajuisten siirtolais- eli diasporaverkostojen välityksellä.

Diasporan käsitteellä viitataan tavallisesti konfliktien synnyttämiin siirtolaisryhmiin, jotka ainakin symbolisesti pitävät yllä ajatusta paluusta entiseen kotimaahan. Tähän liittyy myös vastuu kotimaan kehityksestä. Kotimaa voi olla esimerkiksi Somalimaa, oman klaanin asuttama alue Somalimaassa, laajasti ymmärretty Lähi-itä tai koko islamilainen maailma.

Poliittiset identiteetit ovat päällekkäisiä, ristikkäisiä ja liukuvia myös muualla kuin Euroopassa.

Eurooppalainen maahanmuuttopolitiikka on keskittynyt maahanmuuttajien kotouttamiseen. Suomen valtio pyrkii esimerkiksi koulutuksella ja työllistämistoimilla sopeuttamaan maahanmuuttajat suomalaiseen yhteiskuntaan. Vastuun kotouttamisesta kantaa sisäasiainministeriö, mutta käytännön työtä tekevät monet muutkin hallinnonalat.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt maahanmuuttajien sopeuttaminen Euroopan maiden ulkopolitiikkaan. Pelkkä ajatus kuulostaa provosoivalta, sillä käsityksemme, että ulkopolitiikka on kansallisvaltioiden kansallisten etujen edistämistä, on juurtunut syvälle. Muiden kansojen etuja ajavien ottaminen mukaan ulkopolitiikkaan tuntuu järjenvastaiselta.

Globalisoituneessa maailmassa ulkopolitiikka on kuitenkin myös maailmanpolitiikkaa. Diasporan asiantuntemusta kannattaa siis hyödyntää. Päättäjien ja diasporan tavoitteet voivat kuitenkin olla keskenään ristiriitaiset. Usein diaspora on sisäisestikin eripurainen ja sen odotukset ovat epärealistisia.

Onnistunut yhteistyö ei siis voi olla yksipuolista sopeuttamista, vaan sen pitää olla vuoropuhelua, kompromisseja ja oppimista. Yhtälö on kaikkea muuta kuin yksinkertainen.

Monitieteinen maailmanpolitiikan tutkimus on jo ottanut siirtolaisryhmien roolin mukaan kehitysyhteistyöstä ja konflikteista käytyyn keskusteluun. Uuden tutkimuksen tehtävänä on tuoda esiin näiden suhteiden monimutkaisuus ja tarkastella kriittisesti niitä käytäntöjä, joilla ryhmien roolia on vahvistettu ja hyödynnetty.

Esimerkiksi Suomen somalit ovat osallistuneet ulkoministeriön järjestämään, kansalaisjärjestöille avoinna olevaan kehitysyhteistyön suunnitteluun ja toteutukseen. Tämä on herättänyt kansainvälistäkin kiinnostusta. Suomessa koulutettujen terveydenhoitoalan ammattilaisten työskentelystä Somaliassa on niin ikään saatu myönteisiä kokemuksia.

Norjassa asuvien pakistanilaisten mukaanotto Norjan kehitysyhteistyöhön Pakistanissa taas on selvästi vahvistanut yhteisöä Norjassa ja siten tukenut sen kotoutumista. Ero sisä- ja ulkopolitiikan välillä on tässäkin tapauksessa veteen piirretty viiva.

Ulkopolitiikkaan osallistuminen antaa lahjakkaille diasporan jäsenille mahdollisuuden saada arvostusta länsimaisissa yhteiskunnissa. Se vaikuttaa myös näiden yhteiskuntien ja muun maailman välisiin suhteisiin.


Liisa Laakso

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan dekaani ja Euroopan komission rahoittaman Diaspeace-tutkimushankkeen johtaja.