HS: Kerjääminen kuuluu perusoikeuksiin

Helsingin Sanomat:
Aarni Moisala: Kerjääminen kuuluu perusoikeuksiin
3.8.2009

Kerjääminen on häpeällistä eikä sitä tulisi sallia missään oloissa. Onko näin? Päätin ottaa asiasta selvää ryhtymällä itse kerjääjäksi. Tarkastelin Suomeen tänä vuonna rantautunutta ilmiötä minuuden muokkaamisen näkökulmasta.

Nimeän kerjäämisen kaikkien palvelutehtävien kantaisäksi tai -äidiksi, itse asiassa maailman vanhimmaksi ja haastavimmaksi asiakaspalvelutehtäväksi.

Professori Päivi Korvajärvi kirjoitti Vieraskynä-palstalla (HS 25. 7.) ansiokkaasti asiakaspalveluhenkilöstöön kohdistuvista uusista haasteista ja vaatimuksista. Kirjoituksen mukaan menestyvät yritykset saavat kilpailuetua työntekijöistä, jotka osaavat muokata omaa minuuttaan vastaamaan yrityksen palvelustrategiaa. Tutkiakseni kerjäämistä muokkasin minuuttani vastamaan yleistä mielikuvaa katukerjääjästä.

Kerjääminen on ihmisen perusoikeus ja monelle viimeinen keino tulla omaehtoisesti toimeen. Esimerkiksi Yhdysvaltojen korkein oikeus on määritellyt, että rahan anominen kuuluu niin sanotun suojellun puheoikeuden piiriin.

Kerjäämistä suojaavan perusvapauden puitteissa kaupungit eri puolella maailmaa ovat laatineet omia aikaan, paikkaan ja tapoihin liittyviä rajoituksiaan. Vähiten rajoituksia on siellä, missä on paras sosiaaliturva.

Suomen korkea elintaso ja hyvä sosiaaliturva sekä selviytymisen moraaliset koodimme ovat johtaneet siihen, että katukerjääminen oli pitkään meille vieras ilmiö. Nykyäänkin Suomessa kerjääjä on useimmiten ulkomaalainen, tavallisesti romanialainen.

Päätin näytellä kerjääjää yhden viikon ajan tunnin tai kaksi päivässä ja analysoida "kerjäämisesitysten" tuottamia tuntemuksia itsessäni. Tutkimuskysymyksiäni olivat seuraavat: Mitkä tekijät estävät minua kerjäämästä? Voiko kerjäämiseen harjaantua ja siinä onnistua?

Prosessin aikana jouduin muokkaamaan minuuttani vastaamaan valitsemani palvelutehtävän vaatimuksia. Jouduin muuntautumaan kerjääjän näköiseksi sekä opettelemaan kerjääjän toimintatapoja. Minuuttani muovailin soveltamalla Michael Chekhovin kehittämää eläytymistekniikkaa.

Väitän, että kohtasin maailman pitkälti sellaisena kuin kerjääjäkin sen kohtaa. Pahvilapussani ilmoitin, kenelle kerjäsin.

Ennen kerjäämisen aloittamista kävin poliisilaitoksella varmistamassa, että en toiminnallani aiheuta itselleni tai muille tarpeetonta haittaa. Poliisit suhtautuivat toimintaani hyvin asiallisesti ja kertasivat pelin säännöt: katukerjäys on sallittua, jos se ei ole aggressiivista. Mielenosoituksenkin saa järjestää ilman lupaa, koska Suomessa on kokoontumisvapaus, minulle kerrottiin.

Vartijoiden suhtautuminen sen sijaan vaihteli. Vanhan ylioppilastalon edustalla vartija hätisti minua pois ja uhkaili pakkosiirrolla, jos en tottelisi. Sama toistui Kampissa, kun tiedustelin asiaa. Vartijoilla tuntui olevan käsitys, että kerjääminen on liiketoiminnalle tai yritysten imagolle vahingollista, ja siksi siitä piti päästä eroon.

Pyrin kerjäämään paikoissa, joissa en aiheuttaisi haittaa muiden liiketoiminnalle, mutta samalla minun tuli huolehtia siitä, että omat liiketoimintamahdollisuuteni olisivat mahdollisimman suotuisat.

Palvelustrategiani oli passiivinen imitointi, eli pyrin näyttämään samanlaiselta kuin markkinoilla olevat kilpailijani. Passiivinen strategia ei osoittautunut kovin toimivaksi. Ihmiset kävelivät nopeasti ohitseni; osa kyllä vilkaisi minua, mutta harva pysähtyi kaivamaan kuvettaan. Kampin torilla ohitseni käveli noin 3 600 ihmistä tunnissa, ja vain kaksi heistä antoi rahaa.

Koinkin kerjätessäni hyvin voimakkaita kokemuksia: ristiinnaulitsemista, syvää kaipuuta saada olla pienen lapseni turvana, huolta 87-vuotiaasta äidistäni, puutteellista kykyä rakastaa ja niin edelleen. Itkin monesti silkasta surusta.

Tuloksista voidaan alustavasti todeta seuraavaa: kerjäämisellä tuskin rikastuu, mutta siihen liittyvää myyntitaitoa voi kyllä opetella.

Kerjäämisen hyväksyvää tai sallivaa suhtautumista koin saavani viranomaisilta, samoissa paikoissa olleilta feissareilta sekä joiltakin turisteilta. Minäkuvaani heikensivät erityisesti vartijoiden kielteinen suhtautuminen sekä ohikulkijoiden valtava hyljeksintä.

Passiivisesta katukerjäämisestä voi muodostua erilaisten "vaihtoehtoryhmien" uusi ansaintamuoto, varsinkin jos siitä kehitetään positiivisia tunteita herättäviä versioita.

Kerjääminen ei ole häpeä, mutta kerjääjän ohi kulkeminen on.


Kirjoittaja on liiketoimintaosaamisen yliopettaja Haaga-Heliassa sekä Helsingin kauppakorkeakoulun yrittäjyyttä tutkivan Entre-ryhmän jäsen.